http://www.geocities.com/tommi_myrskykari/psykiatria/valtteleva.html
Onko kenelläkään muulla tätä diagnoosia todettu? Itse olen tässä viimeisten kuukausien aikana saanut tämän itselleni johtuen sosiaalisista epäonnistumisista kerta toisensa perään. Tätä tilaa missä olen voisi siis kutsua äärimmäiseksi ujoudeksi.
Tämä on jo pitemmän aikaa kehittynyt itselläni jo peruskoulusta lähtien, mutta vasta lukiossa tämä on pahentunut, kun en onnistunut solmimaan yhtäkään läheistä kaverisuhdetta kenenkään kanssa. Siispä tyydyin olemaan omissa oloissa koulussa, eikä se vielä lukion alkaessa niin paljon haitannut, koska ajattelin että kyllä tämä tästä. Mutta nyt sain pari kaveria kouluun, jotka olivat pari vuotta nuorempia. Ajattelin, että hienoa, nyt ei tarvitse olla yksin. Kuitenkin aloin välttelemään heitäkin, koska en osannut puhua kenellekkään, siinä missä kaverini pystyivät keskustelemaan avoimesti muiden kanssa. En siis tahtonut nolata itseäni heidän seurassaan.
Monet saattavat saada itsestäni ylpeän kuvan, joka ei tahdo puhua kellekkään, mutta todellisuudessa se on päinvastoin. Tahtoisin ihmissuhteita niin paljon kuin mahdollista. Mutta se aloitekin tuntuu jo helvetilliseltä.
Nykyään onkin erittäin vaikeaa avata suuta, koska sitä tavallaan käpertyy itseensä ja ajatukset pyörivät omissa maailmoissa. Myös tunkeilevat ajatukset ja itsensä mollaaminen tekee tästä vielä paskemman jutun. Sitten kun vihdoinkin pääsee ihmisten ilmoille niin on vaikea keksiä MITÄÄN sanottavaa, koska on tottunut viimeiset kaksi vuotta olemaan hiljaa. Pitkät lauseet ovat täysin mahdottomia ja useinkin unohdan täysin mistä puhun, jos alan sepittämään pitempää tarinaa tai kerron sen takkuilevasti.
En kuitenkaan usko, että tilanne on parantumaton, koska minulla on muutama kaveri joiden kanssa voin viettää aikaa silloin tällöin. Ilmoittauduin myös terapiaan, jossa asiaa olisi tarkoitus viedä eteenpäin.
Tästä asiasta ei ole hirveästi puhetta, koska moni häpeää kertoa tästä kenellekkään. Mutta tämän vuoksi internet onkin loistava asia. Kertokaa omia kokemuksia tästä tai antakaa muuten vain kommenttia.
Välttelevä persoonallisuushäiriö
23
4708
Vastaukset
- afaf
Piti vielä lisätä suhteistani vanhempiin, että välttelen nykyään jopa heitä, vanhempia vielä enemmän. En oikeastaan puhukaan isäni kanssa mitään paitsi pakolliset asiat.
- Ujoinpiimä
Kuulostaa hyvin tutulta. Olin itse vielä lukiosta päästyäni niin ujo, etten joskus kyennyt edes tervehtimään uusia ihmisiä, vaikka olisin ollut jonkun tutun ja "turvallisen" ihmisen seurassa. Se oli noloa! Saatoin myös olla seurueessa tuntikaupalla sanomatta ainuttakaan sanaa! Varmaan ajattelivat, etten osaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja.
Siitä on mahdollista päästä yli. En edelleenkään ole puhelias ja seurallinen, mutta minulla on joitakin hyviä ystäviä, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Olen nykyisessä työssäni jopa joutunut pienimuotoiseen esiintymiseen, ja ne ovat menneet ihan siedettävästi. On vain pakotettava itsensä sellaisissa tilanteissa suoriutumaan jotenkin, vaikka sisulla! Auttaa kun valmistautuu hyvin, suunnitee vaikka jokaisen lauseen etukäteen. Jokaisesta onnistuneesta kokemuksesta itseluottamus kasvaa. Ja tuo mollaaminen epäonnistumisen jälkeen! Miten helvetillisen tuttua! Epäonnistumiset on vain jätettävä taakse.
Muista, ettei sinulta odoteta mitään ihmeellistä esiintymistä. Kaikkea hyvää elämääsi! - hiljanen mies
Elämäni on selviytymistä päivä kerrallaan. Itselläni ei ole todettu tuota sinun persoonallisuus "häriötä", mutta estyneestä persoonallisuudesta löytyy mustaa valkoisella. Lukioaika oli tuskaa, todellakin! Tuolta ajalta ei jäänyt yhtään kaveria estyneen persoonallisuuden / sosiaalisten tilanteiden pelon takia.
Nykyään olen työelämässä, onneksi sellaisessa ammatissa, jossa ei tarvitse jatkuvasti olla tekemisisissä ihmisten kanssa. Kuitenkin ne vähät tilanteet, joissa pitäisi avautua, kahvi- ja lounastauot, tuottavat vaikeuksia... :( Nimenomaan oma hiljaisuus alkaa ahdistamaan! Varsinkin jos vastapuoli ei rohkaise yhtään puhumaan, ja on hijaa niin sitä alkaa ajattelemaan helposti, että juttuni eivät kiinnosta tai olen antanut puhumattomuudellani sellaisen kuvan, etten ole kiinnostunut muista! On sitä monesti ihmeteltykin, vielä ääneen kysytty, että miksi en keskustele??! Niin, eihän sitä ulkopuolinen yleensä tajua... Sellainen joka on aina ollut rento sosiaalisissa tilanteissa, ei yleensä ymmärrä, ja vetää omia harhaisia tulkintojaan. Pitäsi vaan antaa mennä, eikä välittää liikaa muista.. ei liikaa miettisi mitä muut ajattelevat.
Tosiaan joo, muutaman vuoden yksinäisyys on melkoista myrkkyä sosiaalisuudelle, kokemusta on! Heti, jos on vähän aktiivisempi, tapaa kavereita, yms. niin se vaikuttaa itsetuntoon positiivisesti... - Yleinen vuodattaja
Hei onko se siis F60.6? Mulla siitä on käytetty nimeä "estynyt persoonallisuus".
Mitä tarkoitat kun kirjoitat, että ilmoittauduit terapiaan? Miten sinne ilmoittaudutaan? Olen ollut useita vuosia avohoitopotilaana masennuksen takia, mutta tuohon persoonallisuuden häiriöön en ole saanut mitään apua, paitsi tunne-elämää kaventavia masennuslääkkeitä. Nyt vaadin päästä psykoterapiaan, kunhan saan ajan psykiatrin luo. Tiedän tasan tarkkaan, etten kykene löytämään työpaikkaa, saatikka selviytymään siellä ihmisten kanssa. Ei minulla ole juuri lainkaan läheisiä ihmissuhteita. Joten nyt minä pyydän apua yhteiskunnalta, mikäli minua työelämässä vielä kaivataan. Kumpi on sitten kannattavampaa, myöntää kuntouttavaa tukea psykoterapiaan vai laskea sairauseläkkeelle?
Tuolla antamassasi osoitteessa kirjoitetaan:
"Hoito
Ahdistus ja yliherkkyys torjutuksi tulemiselle voi parantua anksiolyyttisellä lääkityksellä, beetasalpaajilla, monoamiinioksidaasi-inhibiittoreilla, ja masennuslääkkeillä. Lääkehoito tulisi yhdistää psykologiseen hoitoon joka perustuu itsevarmuuden ja itseluottamuksen vahvistamiseen sekä kognitiivisten vääristymien korjaamiseen jotka koskevat itseä ja muita. Tietoiset ja tiedostamattomat tarpeet luottamukseen tulisi osoittaa."
Minulla itsetunto on ongelma ja minäkuva vääristynyt liian negatiiviseksi.- wajhrawkjh
Miten ilmoittaudutaan terapiaan... itse olen puhelinta käyttänyt. Olen sitä mieltä, että sun kannattais kokeilla sitä psykoterapiaa/psykiatria, sillä nämä häiriöt eivät juurikaan parane iän myötä kovin paljoa ilman oikeaa hoitoa. Mutta se, että menee puhumaan lekureille ei ole myöskään ainoa hoitokeino. Pienin askelin kun pitäisi päästä siihen sosiaaliseen elämään takaisin, että puhuminen muiden ihmisten kanssa, läheisiä tai eivät ovat hyvä hoitokeino.
- Yleinen vuodattaja
wajhrawkjh kirjoitti:
Miten ilmoittaudutaan terapiaan... itse olen puhelinta käyttänyt. Olen sitä mieltä, että sun kannattais kokeilla sitä psykoterapiaa/psykiatria, sillä nämä häiriöt eivät juurikaan parane iän myötä kovin paljoa ilman oikeaa hoitoa. Mutta se, että menee puhumaan lekureille ei ole myöskään ainoa hoitokeino. Pienin askelin kun pitäisi päästä siihen sosiaaliseen elämään takaisin, että puhuminen muiden ihmisten kanssa, läheisiä tai eivät ovat hyvä hoitokeino.
Mutta, agaa! Kännykkä on. Vitsit sivuun...
Voitko kertoa, oletko aikuisten oikeasti sellaisessa psykoterapiassa? Nyt en tarkoita kunnallista mielenterveystoimistoa, jossa sairaanhoitajan kanssa jutellaan, onkos ollut masennusta vai normaalia.
Olen nyt vasta tien alussa, kun lähden selvittämään polkua kohti Kelan tukemaa psykoterapiaa. Minulla kun on vielä annettavaa työelämälle, mutta kulkuni takkuilee ongelmien vuoksi. Ja siksi olen terapian tarpeessa. Saanko yhteiskunnan apua kun sitä tarvitsen? Huonotuloisena en pysty rahoittamaan terapiaa ilman tukea.
- diipadaaaa
ihan meikäläiseltä. vois olla mullaki kyseinen persoonallisuushäiriö tai vastaava, tiedän että päässäni on vikaa en ole kuten muut
- jokuväsyny
osuin ihan sattumalta tähän ketjuun, ja lukiessani tuota tekstiä se alkoi tuntua pelottavan tutulta... siis voiko mulla olla joku persoonallisuushäiriö, en haluaisi todellakaan asian olevan niin. mutta silti tuo kuvaus sopii minuun tarpeettoman hyvin....
tuntuu että asiat menevät vain huonompaan suuntaan. en voi puhua kenellekäään avoimesti, koska pelkään juurikin sitä että minua mollataan tms. kaverit eivät varmasti ymmärtäisi ollenkaan, he kun eivät edes kunnolla tiedä minun ujoudestani, olen onnistunut peittämään sen jotenkin.
vanhemmillekaan en uskalla puhua, en yleensäkään puhu heille enää juuri mitään, elleivät he pakota minua puhumaan. silloinkin olen vihainen kun he kyselevät. en siis koe heitä läheisiksi, vaikka rakastankin heitä ja he ovat minulle tärkeitä. en kuitenkaan koskaan ole pystynyt puhumaan ongelmistani heidän kanssaan, mikä on tietysti vähän huono juttu... tähän asti olen kuitenkin selvinnyt.
mutta onko terapia ja lääkitys ainoa keino jolla tätä voisi hoitaa? mä kun en ole ikinä ollut missään terapiassa, psykologilla tms. enkä ole mitään lääkkeitä syönyt. en mä ole ylipäätään ikinä kenellekään suoraan kertonut että mulla olis jtn tälläisiä ongelmia. voiko tämä siis parantua jossain vaiheessa tai voiko sitä jotenkin itse yrittää hoitaa?
musta itseasiassa tuntui että viime keväänä olisin vihdoin voittanut ujouteni, mutta nyt se on tullut takaisin, entistä pahempana. onko tulevaisuuteni siis pelkkää paskaa? - F60.6
Estynyt persoonallisuushäiriö on itselläni todettuna. Terapiaa en siihen ole saanut, enkä yksinään siihen sitä kaipaakaan. Itselläni sattuu olemaan vielä tuon lisäksi F60.7 eli riippuvainen pershäiriö ja päällimmäisin ongelma dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö.
Olen itse päässyt suurimmaksi osaksi noista puhumisen vaikeuksista tuttujen seurassa yli, puolituttujen kanssa en voi sanoa samaa. Ylivoimaisesti vaikein asia puhua on seksuaalisuus, vaikkakin siinä olen jo päässyt huomattavasti eteenpäin, niin jäädyn useimmissa tilanteissa kun pitäisi keskustella seksistä/seksuaalisuudesta. Ongelmia itse tapahtuman aikana en kuitenkaan tavallisesti koe, jos olen normikunnossani kehosta ja tiedän että kumppani pitää itseäni miellyttävän näköisenä. Tiedän lukemani perusteella, että toisille tästä vaivasta kärsiville tämä on todella paljon vaikeampi asia, jopa niin että ei kertakaikkiaan olla kykeneviä itsesyytöksiltään seksuaaliseen toimintaan toisen henkilön kanssa.
Ihmissuhteiden ylläpitäminen on erittäin vaikeaa, kun kokee jatkuvasti olevansa ei kaivattu ja tuosta syystä ei pysty pitämään yhteyksiä. Vaikka tiedostan tuon ja saisin mietittyä, että se on vain mun neuroottisuutta sulkeudun silti, jos jään itseeni. Tähän auttaa ainoastaan huomion siirtäminen itsestään muihin.
Pystyn menemään ihmisten ilmoille nyt moklobemidi lääkityksen ansiosta paljon helpommin, kun ei pelkää torjutuksi/pilkatuksi tulemista, samalla tavalla. Betasalpaajat toimivat fyysisiin jännitysoireisiin todella hyvin, käyttäsin jos en astman takia joutuisi varomaan keuhkoputken kouristusta.
Myös meditaatiolla ja itsesuggestiolla olen myös saanut hyviä tuloksia tähän vaivaan.
Tässä vielä loppuun linkki erääseen kattavimmista välttelevään/estyneeseen ph:ön keskittyneeseen sivustoon:
http://www.tljones.co.uk/apd/apd.htm- Yleinen vuodattaja
Kun sullakin on tuo estynyt persoonan häiriö, niin miten sinä menestyt opiskelu- tai työelämässä? Mullehan se aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta. Olen onnistunut saamaan viimeiset työpaikat koulun harjoittelujakson kylkiäisinä. Kun ne loppuvat, en varmasti uskalla hakeutua uusiin töihin.
- F60.6
Yleinen vuodattaja kirjoitti:
Kun sullakin on tuo estynyt persoonan häiriö, niin miten sinä menestyt opiskelu- tai työelämässä? Mullehan se aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta. Olen onnistunut saamaan viimeiset työpaikat koulun harjoittelujakson kylkiäisinä. Kun ne loppuvat, en varmasti uskalla hakeutua uusiin töihin.
Olen ammatin itselleni saanut hommattua kyllä, mutta työnhaun suhteen olen ihan onneton. OIin kaksi vuotta eräässä firmassa tuontantotehtävissä töissä(hyvin naisvoittoinen ala) ja sinnekin pääsin työnhakukurssin ansiosta, kuukauden ilmasen harjoittelunjaksonkin lupauduin olemaan sekä kertomalla valtion tuista joita työllistämisestäni firma sai..
Potkut tuli tuolta nyt vuodenvaihteessa, paljonkin omaa syytä oli mukana, mutta kaikki lähti kuitenkin tästä perinteisestä etten pääse porukkaan sisään kahvitauoilla yms. Vaikka halua olisikin ollut, uskallusta yrittämiseen ei tarpeeksi.
Yritin käydä noissa työpaikan saunailloissa yms., mutta enpä osaa sitä biletystä niin kuin muut niin jättäydyin noissa aina ulkopuoliseksi. Jouduin myös hyvin nopeaa tuolla työpaikkakiusatuksi liiallisen alistumisen vuoksi. Tosin kiusaaja/kiusattu roolit menivät monen kanssa ympäri kahdenkeskisissä keskusteluissa. Ryhmää vastaan/ryhmässä en kuitenkaan keksi mitään takaisin sanottavaa, kun on niin paljon stressiä itse tilanteesta ja tarkkaavaisuus niin monessa henkilössä.
Nyt en edes mieti työn mahdollisuutta, kertakaikkiaan musta ei ole siihen tällä hetkellä. En kestä sitä sosiaalista kuormitusta. Yritän nyt laittaa päätäni ensin kuntoon, niin että olen itse itseni puikoissa. Sitten kun sen saavutan alan opiskelemaan. Työelämään uraihmisten kanssa en halua enää mukaan kilpailemaan. Työtä mieluusti kyllä tekisin, mutta sen on oltava ihmisläheisen porukan kanssa. - Yleinen vuodattaja
F60.6 kirjoitti:
Olen ammatin itselleni saanut hommattua kyllä, mutta työnhaun suhteen olen ihan onneton. OIin kaksi vuotta eräässä firmassa tuontantotehtävissä töissä(hyvin naisvoittoinen ala) ja sinnekin pääsin työnhakukurssin ansiosta, kuukauden ilmasen harjoittelunjaksonkin lupauduin olemaan sekä kertomalla valtion tuista joita työllistämisestäni firma sai..
Potkut tuli tuolta nyt vuodenvaihteessa, paljonkin omaa syytä oli mukana, mutta kaikki lähti kuitenkin tästä perinteisestä etten pääse porukkaan sisään kahvitauoilla yms. Vaikka halua olisikin ollut, uskallusta yrittämiseen ei tarpeeksi.
Yritin käydä noissa työpaikan saunailloissa yms., mutta enpä osaa sitä biletystä niin kuin muut niin jättäydyin noissa aina ulkopuoliseksi. Jouduin myös hyvin nopeaa tuolla työpaikkakiusatuksi liiallisen alistumisen vuoksi. Tosin kiusaaja/kiusattu roolit menivät monen kanssa ympäri kahdenkeskisissä keskusteluissa. Ryhmää vastaan/ryhmässä en kuitenkaan keksi mitään takaisin sanottavaa, kun on niin paljon stressiä itse tilanteesta ja tarkkaavaisuus niin monessa henkilössä.
Nyt en edes mieti työn mahdollisuutta, kertakaikkiaan musta ei ole siihen tällä hetkellä. En kestä sitä sosiaalista kuormitusta. Yritän nyt laittaa päätäni ensin kuntoon, niin että olen itse itseni puikoissa. Sitten kun sen saavutan alan opiskelemaan. Työelämään uraihmisten kanssa en halua enää mukaan kilpailemaan. Työtä mieluusti kyllä tekisin, mutta sen on oltava ihmisläheisen porukan kanssa.Mulla työllistymisen kannalta sama tilanne. Minulla on vetämässä aika psykiatrin luokse. Vaadin päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan, mikäli yhteiskunnalla on kiinnostusta saada minut työelämään. Jos ei tueta, ei minustakaan ole omillani pysymään mukana työelämän paineissa. Minulla ei ole ketään läheistä (kumppania), vaan olen täysin yhteiskunnan avun (lääkärit, diakonit ym.) varassa. Vaihtoehtoina ovat siis psykoterapia ja työkyvyttömyyseläke (tai nukkua pois).
- 27nuor.rouva :)
Yleinen vuodattaja kirjoitti:
Mulla työllistymisen kannalta sama tilanne. Minulla on vetämässä aika psykiatrin luokse. Vaadin päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan, mikäli yhteiskunnalla on kiinnostusta saada minut työelämään. Jos ei tueta, ei minustakaan ole omillani pysymään mukana työelämän paineissa. Minulla ei ole ketään läheistä (kumppania), vaan olen täysin yhteiskunnan avun (lääkärit, diakonit ym.) varassa. Vaihtoehtoina ovat siis psykoterapia ja työkyvyttömyyseläke (tai nukkua pois).
Kuulkas nyt ujot ja arat immeiset......ottakaa itseänne nisakasta kiinni ei elämä hyvänenaika ole niin mustavalkoista. :) Itse olen ottanut asenteen työ elämässä ja muussakin....et jos ujo ihminen ei kelpaa sellaisena kun on se on niinden ihmisten ongelma ei sun!! Ymmärrän et on se helppoa tässä sanoa, mutta miettikää nyt vielä ennen kuin rupeette päiviänne päättämään !!! Ja kyllä niitä hiljaisia hetkiä tulee ihmisten keskuudessa pakostakin, se on ihan normaalia :) Itelläkin on varmaan nuo samat sairaudet kuten teillä...oma lapsuus oli aika värikäs äitini sairastaa skitsofreniaa, yritti monta kertaa itse murhaa kun olin 10-15 vuotias. Ei ollut kivaa olla mukana kun äitiä kuskattiin vatsahuuhteluun sairaalaan ja poliisit toivat hänet kerran kotiin, kun hän istui junaraiteilla että näin!! Olen nähnyt äitini monta kertaa puoli kuolleena orveltää pillereiden vaikutuksesta, nyt hän on hoitolaitoksessa sai muutama vuosi sitten aivoveren vuodon.
Ja nyt tänä päivänä käyn töissä, harrastan monia asioita,oma mies löytyy..tosin ystäviä ei ole, mutta ei se haittaa kavereita on jonkun verran. :) Ja tarkoitan tässä kannustaa teitä koska itselläni on nuo samat ongelmat ja varmaan pahemmatkin, mut koitan olla ajattelematta koko asiaa ja katson elämässä eteenpäin ja ajattelen positiivisia asioita, joten koittakaa tekin hyvät ihmiset!! T: 27nuor.rouva :) - Yleinen vuodattaja
27nuor.rouva :) kirjoitti:
Kuulkas nyt ujot ja arat immeiset......ottakaa itseänne nisakasta kiinni ei elämä hyvänenaika ole niin mustavalkoista. :) Itse olen ottanut asenteen työ elämässä ja muussakin....et jos ujo ihminen ei kelpaa sellaisena kun on se on niinden ihmisten ongelma ei sun!! Ymmärrän et on se helppoa tässä sanoa, mutta miettikää nyt vielä ennen kuin rupeette päiviänne päättämään !!! Ja kyllä niitä hiljaisia hetkiä tulee ihmisten keskuudessa pakostakin, se on ihan normaalia :) Itelläkin on varmaan nuo samat sairaudet kuten teillä...oma lapsuus oli aika värikäs äitini sairastaa skitsofreniaa, yritti monta kertaa itse murhaa kun olin 10-15 vuotias. Ei ollut kivaa olla mukana kun äitiä kuskattiin vatsahuuhteluun sairaalaan ja poliisit toivat hänet kerran kotiin, kun hän istui junaraiteilla että näin!! Olen nähnyt äitini monta kertaa puoli kuolleena orveltää pillereiden vaikutuksesta, nyt hän on hoitolaitoksessa sai muutama vuosi sitten aivoveren vuodon.
Ja nyt tänä päivänä käyn töissä, harrastan monia asioita,oma mies löytyy..tosin ystäviä ei ole, mutta ei se haittaa kavereita on jonkun verran. :) Ja tarkoitan tässä kannustaa teitä koska itselläni on nuo samat ongelmat ja varmaan pahemmatkin, mut koitan olla ajattelematta koko asiaa ja katson elämässä eteenpäin ja ajattelen positiivisia asioita, joten koittakaa tekin hyvät ihmiset!! T: 27nuor.rouva :)Merkitseekö aviomiehesi sinulle mitään? Mitä se merkitsee, kun joku rakastaa? Ei kai mitään, sillä ei kukaan toinen voi tehdä sinua onnelliseksi. Mutta millainen elämäsi olisi, jos olisit vielä yksin vaikkapa neljän vuoden kuluttua? Turha yrittää selittää, koska eivät parisuhteeseen päässeet voi käsittää elämää yksinäisenä. Lisäksi ujous ei ole esteenä kumppanin löytymisessä, mikäli on nainen.
Onneksi sinulla menee ihan kivasti ja pärjäät yhteiskunnan vaatimuksista. Minä en pärjää, ja siksi vaadinkin saada minua tukevaa psykoterapiaa. Eli terapia on ainut pelastus, joka voi estää tuhoutumiseni. - 27nuor.rouva
Yleinen vuodattaja kirjoitti:
Merkitseekö aviomiehesi sinulle mitään? Mitä se merkitsee, kun joku rakastaa? Ei kai mitään, sillä ei kukaan toinen voi tehdä sinua onnelliseksi. Mutta millainen elämäsi olisi, jos olisit vielä yksin vaikkapa neljän vuoden kuluttua? Turha yrittää selittää, koska eivät parisuhteeseen päässeet voi käsittää elämää yksinäisenä. Lisäksi ujous ei ole esteenä kumppanin löytymisessä, mikäli on nainen.
Onneksi sinulla menee ihan kivasti ja pärjäät yhteiskunnan vaatimuksista. Minä en pärjää, ja siksi vaadinkin saada minua tukevaa psykoterapiaa. Eli terapia on ainut pelastus, joka voi estää tuhoutumiseni.Tottakai mieheni merkitsee minulle tosi paljon ja enemmän kuin mitään muuta :)...., mutta koitan tässä hirveesti teitä kannustaa koska tiedän jotain elämän vaikeudesta, raakuudesta yms... mutta Se on tosi hieno juttu, jos sinne terapiaan päädyt se on jo iso askel :) paljon tsemppiä ja positiivista energiaa eläämääsi !! P.S tarkoitin tuossa ylemmässä tekstissä kaikki ihmisiä, elä ota henkilökohtaisesti :)
- .......
27nuor.rouva :) kirjoitti:
Kuulkas nyt ujot ja arat immeiset......ottakaa itseänne nisakasta kiinni ei elämä hyvänenaika ole niin mustavalkoista. :) Itse olen ottanut asenteen työ elämässä ja muussakin....et jos ujo ihminen ei kelpaa sellaisena kun on se on niinden ihmisten ongelma ei sun!! Ymmärrän et on se helppoa tässä sanoa, mutta miettikää nyt vielä ennen kuin rupeette päiviänne päättämään !!! Ja kyllä niitä hiljaisia hetkiä tulee ihmisten keskuudessa pakostakin, se on ihan normaalia :) Itelläkin on varmaan nuo samat sairaudet kuten teillä...oma lapsuus oli aika värikäs äitini sairastaa skitsofreniaa, yritti monta kertaa itse murhaa kun olin 10-15 vuotias. Ei ollut kivaa olla mukana kun äitiä kuskattiin vatsahuuhteluun sairaalaan ja poliisit toivat hänet kerran kotiin, kun hän istui junaraiteilla että näin!! Olen nähnyt äitini monta kertaa puoli kuolleena orveltää pillereiden vaikutuksesta, nyt hän on hoitolaitoksessa sai muutama vuosi sitten aivoveren vuodon.
Ja nyt tänä päivänä käyn töissä, harrastan monia asioita,oma mies löytyy..tosin ystäviä ei ole, mutta ei se haittaa kavereita on jonkun verran. :) Ja tarkoitan tässä kannustaa teitä koska itselläni on nuo samat ongelmat ja varmaan pahemmatkin, mut koitan olla ajattelematta koko asiaa ja katson elämässä eteenpäin ja ajattelen positiivisia asioita, joten koittakaa tekin hyvät ihmiset!! T: 27nuor.rouva :)ajattelin vielä pari kk sitten. Että kyllä minä selviän vaikka ujo olenkin (ja suurella todennäköisyydellä on tuo estynyt persoonallisuus myös).
Mutta sittenpä kävi niin, että mieheni petti ja jätti. Ja yksi iso syy oli tuo, että olen liian ujo. En puhu paljoa muille ihmisille, ja minulla ei ole ystäviä. En siis lopulta kelvannut tällaisena, vaikka yhdessä oltiin vuosia.
Se pistää kuule pakostakin mielen matalaksi... vaikka olin vuosien myötä rohkaistunut hieman, ja kun tiesin (tai luulin..) että olen miehelle se kaikkein tärkein, niin se antoi voimaa ja uskoa elämään.
Nyt ei ole ketään.
Eli väitän kyllä, että sinulla on asiat aika hyvin kuitenkin, jos on ihminen joka rakastaa sinua! Silloin kaikki on paljon helpompaa, vaikka kuinka olisi estynyt. - Yleinen vuodattaja
....... kirjoitti:
ajattelin vielä pari kk sitten. Että kyllä minä selviän vaikka ujo olenkin (ja suurella todennäköisyydellä on tuo estynyt persoonallisuus myös).
Mutta sittenpä kävi niin, että mieheni petti ja jätti. Ja yksi iso syy oli tuo, että olen liian ujo. En puhu paljoa muille ihmisille, ja minulla ei ole ystäviä. En siis lopulta kelvannut tällaisena, vaikka yhdessä oltiin vuosia.
Se pistää kuule pakostakin mielen matalaksi... vaikka olin vuosien myötä rohkaistunut hieman, ja kun tiesin (tai luulin..) että olen miehelle se kaikkein tärkein, niin se antoi voimaa ja uskoa elämään.
Nyt ei ole ketään.
Eli väitän kyllä, että sinulla on asiat aika hyvin kuitenkin, jos on ihminen joka rakastaa sinua! Silloin kaikki on paljon helpompaa, vaikka kuinka olisi estynyt.Tsemppiä! Toivotaan että sinullekin löytyy joku, joka todella hyväksyy sinut.
Hyvää kai se "27nuor.rouva" tarkoitti, mutta minua sitten ottaa päähän tuollaiset parisuhteen onnen keskeltä, todella estyneitä, yksin jääneitä tsemppaavat. Olisi kuin sokealle sanoisi: "Katso kuinka kauniita kukkia tuolla niityllä on!". Totuus on se, että väittäisin suurimman osan ammattiauttajistakin vain yrittävän ymmärtää. Mutta siihenhän se auttaminen perustuukin. He joilla rakkautta on, he yrittävät tsempata vajaita. Kuka ammattiauttaja jaksaisi pitää asiakkaan toivoa yllä, jos itse eläisi yhtä yksinäisenä ja rakkauden puutteesta nuutuneena? Vaikka onnistuin minä kerran saamaan erään naispuolisen ammattikuulijan itkemään (ja minua ei silloin itkettänyt).
Ehkä toivoa voisi symboloida eräs kukkani, keltainen krysanteemi. Vielä kuukausi sitten se kukki kauniisti ja loisti elinvoimaa. Unhohdin tuon ystäväni oman onnensa nojaan ja kastelin sitä liian harvoin. Huomasin, kuinka ystäväni ei enää ollutkaan se nauravainen ja iloinen, jollaisena opin hänet tuntemaan. Muutamassa viikossa hän oli masentunut ja nuutunut niin pahoin, että osa oksista oli kuivunut ja kukat surkastuneet.
Etsin netistä ohjeita, kuinka tuon masentuneen ystävän voisi saada jälleen elämänhaluiseksi. Tein työtä ohjeiden mukaan. Leikkasin saksilla kaikki kuivat oksat ja kukinnot pois ja vein kukan suihkuun. Suihkutin siis sen oksille reilusti vettä. Kastelin ohjeen mukaan myös mullan läpimäräksi. Sitten en enää voinut kuin toivoa ja uskoa muutoksen, sillä olin tehnyt kaiken voitavani.
Hämmästys oli valtaisa, sillä ystäväni alkoi jo seuraavana päivänä näyttää elpymisen merkkejä. Sen notkahtaneet oksat kohosivat jälleen kohti valoa ja myös niiden väri alkoi loistaa elämää. Tulen iloiseksi, kun krysanteemini on alkanut työntää myös uutta oksaa multarajan läheisyydestä. Vanhoissa oksissa on havaittavissa muutama orastava kukannuppukin. Odotan sitä päivää, jolloin näen ystäväni jälleen hymyilevän minulle keltaisini kukkineen.
Pääsen jo ensi kuussa setvimään psykoterapian mahdollisuutta :). Harmittaa kun se pääsee alkamaan vain yli 10 vuotta myöhässä... :(. - F60.6
Yleinen vuodattaja kirjoitti:
Tsemppiä! Toivotaan että sinullekin löytyy joku, joka todella hyväksyy sinut.
Hyvää kai se "27nuor.rouva" tarkoitti, mutta minua sitten ottaa päähän tuollaiset parisuhteen onnen keskeltä, todella estyneitä, yksin jääneitä tsemppaavat. Olisi kuin sokealle sanoisi: "Katso kuinka kauniita kukkia tuolla niityllä on!". Totuus on se, että väittäisin suurimman osan ammattiauttajistakin vain yrittävän ymmärtää. Mutta siihenhän se auttaminen perustuukin. He joilla rakkautta on, he yrittävät tsempata vajaita. Kuka ammattiauttaja jaksaisi pitää asiakkaan toivoa yllä, jos itse eläisi yhtä yksinäisenä ja rakkauden puutteesta nuutuneena? Vaikka onnistuin minä kerran saamaan erään naispuolisen ammattikuulijan itkemään (ja minua ei silloin itkettänyt).
Ehkä toivoa voisi symboloida eräs kukkani, keltainen krysanteemi. Vielä kuukausi sitten se kukki kauniisti ja loisti elinvoimaa. Unhohdin tuon ystäväni oman onnensa nojaan ja kastelin sitä liian harvoin. Huomasin, kuinka ystäväni ei enää ollutkaan se nauravainen ja iloinen, jollaisena opin hänet tuntemaan. Muutamassa viikossa hän oli masentunut ja nuutunut niin pahoin, että osa oksista oli kuivunut ja kukat surkastuneet.
Etsin netistä ohjeita, kuinka tuon masentuneen ystävän voisi saada jälleen elämänhaluiseksi. Tein työtä ohjeiden mukaan. Leikkasin saksilla kaikki kuivat oksat ja kukinnot pois ja vein kukan suihkuun. Suihkutin siis sen oksille reilusti vettä. Kastelin ohjeen mukaan myös mullan läpimäräksi. Sitten en enää voinut kuin toivoa ja uskoa muutoksen, sillä olin tehnyt kaiken voitavani.
Hämmästys oli valtaisa, sillä ystäväni alkoi jo seuraavana päivänä näyttää elpymisen merkkejä. Sen notkahtaneet oksat kohosivat jälleen kohti valoa ja myös niiden väri alkoi loistaa elämää. Tulen iloiseksi, kun krysanteemini on alkanut työntää myös uutta oksaa multarajan läheisyydestä. Vanhoissa oksissa on havaittavissa muutama orastava kukannuppukin. Odotan sitä päivää, jolloin näen ystäväni jälleen hymyilevän minulle keltaisini kukkineen.
Pääsen jo ensi kuussa setvimään psykoterapian mahdollisuutta :). Harmittaa kun se pääsee alkamaan vain yli 10 vuotta myöhässä... :(.Ei parisuhde mulle ole taannut kuin vasta nykyisen tytön kanssa onnellisuutta(tai en tiedä onko tämäkään sitä myöhemmin tarkasteltuna), exän kanssa olin yläasteen lopusta seuraavat 6 vuotta enimmäkseen alistuneena riippuvuussuhteessa ja se jos mikä kaduttaa nyt. Nykyisessä suhteessamme onneksi tiedostamme meistä tämän läheisriippuvaisuuden ja yritämme pitää sen kohtuudessa ilman kummankaan alistumista toiselle. Suhteemme onkin varsin avomielinen, sillä meistä kumpikaan ei koe yhden kumppanin riittävän seksuaalisesti. Ei minusta muun kuin toisen läheisriippuvaisen kanssa olisikaan seurustelemaan.
Pikemmikin sinun pitäisi mielestäni olla onnellinen siitä, että pystyt elämään yksin. Minä en ole vielä omassa kehityksessäni niin pitkällä, että siihen kykenisin. Ehkä joskus tulevaisuudessa saan kasattua henkilökohtaista voimaa yrittää sitä tai vaan joudun tilanteeseen jossa on pakko.
Onneksi olkoon, että sait noin nopeasti tuon ajan. Yritä nyt vaan pitää puolesi siinä, että sulle terapia mahdollisuus annetaan. - Yleinen vuodattaja
F60.6 kirjoitti:
Ei parisuhde mulle ole taannut kuin vasta nykyisen tytön kanssa onnellisuutta(tai en tiedä onko tämäkään sitä myöhemmin tarkasteltuna), exän kanssa olin yläasteen lopusta seuraavat 6 vuotta enimmäkseen alistuneena riippuvuussuhteessa ja se jos mikä kaduttaa nyt. Nykyisessä suhteessamme onneksi tiedostamme meistä tämän läheisriippuvaisuuden ja yritämme pitää sen kohtuudessa ilman kummankaan alistumista toiselle. Suhteemme onkin varsin avomielinen, sillä meistä kumpikaan ei koe yhden kumppanin riittävän seksuaalisesti. Ei minusta muun kuin toisen läheisriippuvaisen kanssa olisikaan seurustelemaan.
Pikemmikin sinun pitäisi mielestäni olla onnellinen siitä, että pystyt elämään yksin. Minä en ole vielä omassa kehityksessäni niin pitkällä, että siihen kykenisin. Ehkä joskus tulevaisuudessa saan kasattua henkilökohtaista voimaa yrittää sitä tai vaan joudun tilanteeseen jossa on pakko.
Onneksi olkoon, että sait noin nopeasti tuon ajan. Yritä nyt vaan pitää puolesi siinä, että sulle terapia mahdollisuus annetaan.Taidan itsekin olla lr-persoona. Tosin kun on ujo ja estyntyt mies, ei ole edes kyennyt muodostamaan läheisriippuvuussuhdetta. Voi kai olla henkisesti heikko ja läheisriippuvainen ilman läheisriippuvuussuhdettakin? Yksinäisyys onkin siten lisännyt ahdistuneisuutta. Naisilla on tässäkin mielessä kysyntä aivan eri mittaluokissa. Saa olla estynytkin ja kysyjiä on. Ehkä lr-persoonallinen onkin vielä helpommin pyöritettävissä. Ja ehkä on riski saada osakseen vääränlaista, tuhoavaa rakkautta.
- Jaana701
27nuor.rouva :) kirjoitti:
Kuulkas nyt ujot ja arat immeiset......ottakaa itseänne nisakasta kiinni ei elämä hyvänenaika ole niin mustavalkoista. :) Itse olen ottanut asenteen työ elämässä ja muussakin....et jos ujo ihminen ei kelpaa sellaisena kun on se on niinden ihmisten ongelma ei sun!! Ymmärrän et on se helppoa tässä sanoa, mutta miettikää nyt vielä ennen kuin rupeette päiviänne päättämään !!! Ja kyllä niitä hiljaisia hetkiä tulee ihmisten keskuudessa pakostakin, se on ihan normaalia :) Itelläkin on varmaan nuo samat sairaudet kuten teillä...oma lapsuus oli aika värikäs äitini sairastaa skitsofreniaa, yritti monta kertaa itse murhaa kun olin 10-15 vuotias. Ei ollut kivaa olla mukana kun äitiä kuskattiin vatsahuuhteluun sairaalaan ja poliisit toivat hänet kerran kotiin, kun hän istui junaraiteilla että näin!! Olen nähnyt äitini monta kertaa puoli kuolleena orveltää pillereiden vaikutuksesta, nyt hän on hoitolaitoksessa sai muutama vuosi sitten aivoveren vuodon.
Ja nyt tänä päivänä käyn töissä, harrastan monia asioita,oma mies löytyy..tosin ystäviä ei ole, mutta ei se haittaa kavereita on jonkun verran. :) Ja tarkoitan tässä kannustaa teitä koska itselläni on nuo samat ongelmat ja varmaan pahemmatkin, mut koitan olla ajattelematta koko asiaa ja katson elämässä eteenpäin ja ajattelen positiivisia asioita, joten koittakaa tekin hyvät ihmiset!! T: 27nuor.rouva :)Valitettavasti persoonallisuushäiriöt eivät parannu positiivisella ajattelulla tai itsensä niskasta kiinni ottamisella vaan ne ovat usein piileviä haitallisia piirteitä käyttäytymisessä ja persoonassa. Totta on, että yksilön pitää haluta parantua siitä ennen kuin sitä voi hoitaa, mutta se on erittäin pitkä jatkuva prosessi eikä mikään asenne. Ikävää että sinulla on ollut tullainen lapsuus ja se varmasti jättää elinikäiset traumat, toivottavasti hyvä vire pysyy päällä :)
- diagnooseja
ja alaluokkia... Jotkut vaan on ujoja, vaikka sen ei tietenkään saa antaa estää normaalia elämää. Itse olen hyvin ujo, mutta olen asiakaspalveluammatissa, josta tykkään ja ihmiset tykkäävät minusta. Välillä saan pahaa kritiikkiä ja paskaa niskaan, mutta osaan suhtautua siihen ihan oikein. Ei kaikkia voi miellyttää vaikka itse haluaisi olla kaikkien kaveri. Haluaisin henk.koht. elämässä läheisiä ystäviä, mutta nykyään ihmiset tuntuvat olevan kovin pinnallisia ja puukottamassa heti niskaan ja sen takia vetäydyn mieluummin omiin oloihin. Ainakin minulla on huonoja kokemuksia ystävyydestä entuudestaan. Ainakin tytöt tulivat toisilleen todella ällöttäviksi.
- outona pidetty
Olen äärimmäisen ujo vähän vanhemmän polven sos.foobikko - ihan omatekoisilla diagnooseilla. Nuoruudessani ujoutta ei pidetty sairautena, säälittävinä meitä kai pidettiin. Joskus vuosia sitten rohkaistuin ottamaan asian puheeksi lääkärillä, mutta hän vain tokaisi, ettei sinulla sellaista ole. Siihen avun hankinta jäi. Olen kerännyt rohkeutta mennä suoraan yksityiselle psykiatrille, mutta kun jännittää liikaa.
Elämä on sujunut miten kuten, aina jossain määrin arastellen. Tätäkin ketjua lukiessa tunnistan itsestäni noita estyneen persoonallisuuden piirteitä. Parisuhdetta minulla ei ole, mutta ystäviä sentään yksi tai kaksi. Työelämässä selviytyminen on todella raskasta. Olen asiakaspalvelussa, eivätkä asiakkaat valita minusta enempää kuin muistakaan, koska keskusteluthan menevät asiapohjalta, eikä mitään huikeaa hauskusta tarvitse heille keksiä. Työkaverit sen sijaan ovat vaivaantuneita. Kiusaamistakin on niin, että olen vetäytynyt lähes täysin kuoreeni. En käy missään tilaisuuksissa, koska sosiaalinen kömpelöyteni pilaisi muiden ilon. Pohdinkin pääsisikö tämän vamman vuoksi eläkkeelle? Jopa esimies on joskus sanonut, että rasitan muita! En halua aiheuttaa mitään harmia kenellekään, mutta vähäsanaisuuteni koetaan suureksi ongelmaksi. Samanlaisenahan ihmiset kokisivat minut muissakin yhteisöissä, joten olenko oikeastaan työkykyinen? Teen kyllä mielelläni töitä, mutta liian monet ihmiset jähmettyvät seurassani. Ennen erilaisia ihmistyyppejä siedettiin hyvin ja heillä oli oma sijansa yhteisöissä. Nykyisin jokaisen pitää olla sulavan sosiaalinen ja hauska kaikkissa tilanteissa. Jopa oman sukuni silmissä olen häpeäpilkku. Meidät sosiaalisesti vajavaiset pitäisi kai jotenkin järjestää loitommalle ihmisten ilmoilta.
- 4w85l
up½
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Euroviisut fiasko, Suomen kautta aikain typerin esitys, jumbosija odottaa. Olisi pitänyt boikotoida!
Tämän vuoden euroviisut on monella tapaa täydellinen fiasko. Ensinnäkin kaikkien itseään kunnioittavien eurooppalaisten2743020Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?2012866Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en702454Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.2181929Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?421371Tuollainen kommentti sitten purjehduspalstalla
"Naisen pillu se vasta Bermudan kolmio on. Sinne kun lähdet soutelemaan niin kohta katoaa sekä elämänilo että rahat"131368Nukkumisiin sitten
Käsittelen asiaa tavallani ja toiveissa on vielä että tästä pääsee hyppäämään ylitse. Kaikenlaisia tunteita on läpikäyny41317Syö kohtuudella niin et liho.
Syömällä aina kohtuudella voi jopa laihtua.On paljon laihoja jotka ei harrasta yhtään liikuntaa. Laihuuden salaisuus on241298Muistatko komeroinnin?
Taannoin joskus kirjoitin aloituksen tänne komeroinnista eli hikikomoreista; syrjäytyneistä nuorista ihmisistä. Ehkä asu511267Nesteen bensapumput pois, tilalle latausasemat
Näin se maailma muuttuu, kun Suomessakin liikenneasemat lopettavat polttoaineiden myynnin ja tarjoavat enää sähköä autoi1591202