Noniin. Olen 27v kundi ja olen erittäin kiperässä tilanteessa. Koko elämäni ajan rakastuminen johonkin naiseen on tuottanut ihan suunnatonta henkistä tuskaa jostain syystä. Syytä en tiedä, mistä näin johtuu mutta oloni on ihan helvetin ahdistunut. Seurauksena olen ollut elämäni aikana lukemattomia kertoja lyhyissä suhteissa ja hommannut myöskin ehden yön hoitoja. Jättäjänä olen joka ikisen kerran ollut minä, "ei tää toimi" ja olo on parantunut lähes samantien hyväksi.
Nykyisen kanssa olen seurustellut noin 3kk aja ensimmäinen 2kk meni hyvin, mutta eiköhän ahdistus alkanut heti, kun nykyinen jota oikeasti rakastan, ehdotti yhteen muuttamista. Nyt viimeiset pari yötä olenkin valvonut herkeämättä ihan suunnattomissa tunnontuskissa ja miettinyt, että jätänkö homman tähän jälleen kerran. Tiedän, että olo helpottaisi melko pian, mutta en missään nimessä haluaisi satuttaa häntä ja itsellenikin olisi jo aika hankkia jonkinlainen apu.
Mitä helvettiä voisin alkaa tekemään tämän asian suhteen, että en vain yksinkertaisesti pysty sitoutumaan. Kaverisuhteisiin tai työpaikkaan sitoutuminen ei koskaan ole tuottanut minkäänlaista ongelmaa, mutta ootas kun kyse on naisesta. En ole puhunut tyttöystävälleni tästä, vaikkakin hän on kysellyt että mikä minua nyt vaivaa. Muutenkin osaan ulospäin näyttää muillekin, että mulla menee ihan helvetin hyvin. Vaikkei menekään.
Olen itsekseni tutkinut syytä joka on tähän johtanut, eiköhän se ole alkoholisti-isäni sekä kun olin 12v, silloin kuollut äiti. Mutta minkäs teet? Pitäisikö lähteä lääkäriin hakemaan jotain mielialalääkkeitä, puhua tyttöystävälle että otas vähän rauhallisemmin, jutella kallonkutistajalle vai mitä? Älkääkä sanoko, että ota itseäsi niskasta kiinni. Ei tämä ahdistus varmaankaan häviä sillä
Lähinnä haluaisin keskustelua samanlaisilta ihmisiltä tai heidän lähellään olleilta.
Vaikka olen kärsinyt tästä koko aikuisikäni, olen aina voinut selitellä naisseikkailuni naurahduksella, että "oikeaa ei vielä ole löytynyt". On kyllä ollut useitakin hyviä ja tiedän, että ei tule käymään hyvin mikäli jatkan tällaista peliä koko ikäni
Nykyisen kanssa olen seurustellut noin 3kk aja ensimmäinen 2kk meni hyvin, mutta eiköhän ahdistus alkanut heti, kun nykyinen jota oikeasti rakastan, ehdotti yhteen muuttamista. Nyt viimeiset pari yötä olenkin valvonut herkeämättä ihan suunnattomissa tunnontuskissa ja miettinyt, että jätänkö homman tähän jälleen kerran. Tiedän, että olo helpottaisi melko pian, mutta en missään nimessä haluaisi satuttaa häntä ja itsellenikin olisi jo aika hankkia jonkinlainen apu.
Mitä helvettiä voisin alkaa tekemään tämän asian suhteen, että en vain yksinkertaisesti pysty sitoutumaan. Kaverisuhteisiin tai työpaikkaan sitoutuminen ei koskaan ole tuottanut minkäänlaista ongelmaa, mutta ootas kun kyse on naisesta. En ole puhunut tyttöystävälleni tästä, vaikkakin hän on kysellyt että mikä minua nyt vaivaa. Muutenkin osaan ulospäin näyttää muillekin, että mulla menee ihan helvetin hyvin. Vaikkei menekään.
Olen itsekseni tutkinut syytä joka on tähän johtanut, eiköhän se ole alkoholisti-isäni sekä kun olin 12v, silloin kuollut äiti. Mutta minkäs teet? Pitäisikö lähteä lääkäriin hakemaan jotain mielialalääkkeitä, puhua tyttöystävälle että otas vähän rauhallisemmin, jutella kallonkutistajalle vai mitä? Älkääkä sanoko, että ota itseäsi niskasta kiinni. Ei tämä ahdistus varmaankaan häviä sillä
Lähinnä haluaisin keskustelua samanlaisilta ihmisiltä tai heidän lähellään olleilta.
Vaikka olen kärsinyt tästä koko aikuisikäni, olen aina voinut selitellä naisseikkailuni naurahduksella, että "oikeaa ei vielä ole löytynyt". On kyllä ollut useitakin hyviä ja tiedän, että ei tule käymään hyvin mikäli jatkan tällaista peliä koko ikäni
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kerropa sille tytölle ihan ensiksi.. hyvin hellästi ja suhteenne hyviä puolia korostaen... että sinulle tuppaa usein tulemaan tällainen ahdistus suhteissa ja hänen kanssaan haluaisit siitä päästä yhdessä ylitse. Kun hän ymmärtää, että sinulle käy näin toistuvasti ja kerrot vaikka noista lapsuuden taustoista (sinun selvästikin vaikea sitoutua sillä pelkäät rakkaan ihmisen menettämistä, eli et anna toisen tulla liian rakkaaksi) hän todennäköisesti ymmärtää.
Olet siitä onnellisessa asemassa, että tiedostat mikä mättää ja haluat muutosta asiaan. Näytät ymmärtävän ja pystyvän pohtimaan mielesi liikkeitä. Hyvä. Voit siis oikeasti tehdä asialle jotakin. Toki minusta yhteen muuttaminen 3kk seurustelun jälkeen on ihan liian pian mutta ilmeisesti tämä ei sinulle ole ongelma (pitkällä aikavälillä) vaan se että sitoutuminen ahdistaa.
Sinuna yrittäisin keskustella tuosta asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa, jos sinulla on hyvä ystävä tai vaikka sitten ihan jonkun ammattilaisen kanssa. Tai, voit miettiä itseksesi miksi sitoutuminen ahdistaa, mitä pelkäät? Mistä uskot jääväsi paitsi? Mitä sitten jos sitoutumiseen liittyvät pelkosi tai uskomuksesi toteutuvat? Miksi haluat sitoutua? Mitä loppujen lopuksi haluat ja mikä on sinulle tärkeintä?
Mitään apteekinhyllyvastausta tähän ei oikein ole koska jokainen on erilainen; sinun on käsiteltävä omat uskomuksesi ja perhesuhteisiisi liittyvät traumat ja sensellaiset. Ehkä pelkäät menetystä, koska äidin kuolema oli varmasti helvetinmoinen paukku. Ehkä alkoholisti-isäsi ei opettanut sinulle miten elää lähellä toista, ja pelkäät todellista läheisyyttä. Ehkä.. Todennäköisesti kuitenkin joudut elämään hyvän tovin ahdistuksesi kanssa, tätä tietä siihen ei ole mitään äkillistä helpotusta. Ajan kanssa se toki helpottaa mutta jos muutosta haluat, älä luule pääseväsi helpolla. Kaikki työ mitä asian eteen teet, on kuitenkin sinun (ja kumppanisi) hyväksi. Älä luovuta.
Oletko horoskoopissa kenties vesimies...? : ) No, joo vitsit vitsinä, mutta mulla on täällä avopuolisona veskari jolla oli ihan samat oireet seurustelumme alussa vuosikymmen sitten. En siis edes ehdottanut mitään yhteenkuuttamisen tyyppistäkään varmaan vuoteen (vaikka mieli teki). Me oltiin vaan ystäviä, päästettiin intohimot valloilleen aina kun tavattiin ja siltä tuntui, ja elettiin kumpikin omaa elämää tahoillamme (opiskellen), soiteltiin ja juteltiin jne. kunnes molemmissa syntyi tarve päästä lähemmäs toisen luo.
En väitä, että sama taktiikka toimisi kaikilla vastaavalla tavalla parisuhteeseen asennoituvilla ihmisillä, mutta tämä nyt omakohtaisena kokemuksena. Eikä ole kyse mistään tietoisesta "asenteesta" ensinkään... Joo sori, väärä sana.
Nykyään nuorilla tuntuu olevan kiire muuttaa yhteen ja sen syyksi olen monesti havainnut pelon ja epävarmuuden. Asenteen, että eihän toiseen voi luottaa ellei se ole tuossa vieressä koko ajan (vahdittavana). Se on täyttä potaskaa ja kertoo vain niin ajattelevan ihmisen sisäisestä epävarmuudesta ja omistushalusta.
Ja niinkin ollen ei kukaan voi vaatia sinua muuttamaan saman katon alle jo heti muutaman kk:n tutustumisen jälkeen! Sen voit ilmoittaa hänellekin, kun et koe olevasi valmis siihen. Sillä ei toiseen ihmiseen tutustuta kuukaudessa tai kahdessa, saatika itseenkään siinä uuden ihmisen vaikutuspiirissä. Yhteen muuttaminen on iso elämänmuutos, ja sen päätöksen edessä on jokaisella lupa epäröidä. Siispä siitä epäröinnistä tai kieltävästä vastauksesta ei tarvi tuntea syyllisyyttä - sen sijaan joutuu tietty hiukan selittämään syitä miksi kieltäytyy.
Mikä sua pelottaa: parisuhde yleensä, yhteen muuttamisen paineet, entiset kokemukset epäonnistumisista, ajatus epäonnistumisesta tässä asiassa noin yleensä..? Mikä olis sun mielestä ihannetilanne? Mistä tykkäisit? (siis kun toinen on kuvioissa etkä halua jatkaa poikamiehenä)
Keskitä ne mietinnöt mieluummin kaikkiin positiivisiin muistoihisi ja mieti miksi ne tuntui niin mukavilta.
Ehkä sulla on liian kovat vaatimukset itselläsi sen suhteen millainen poikakaverin pitäisi olla? Ehkä pelkäät riidellä tai näyttää kiukkusi (naisen) läsnäollessa...?
Ja ehdottomasti sulla on oikeus hakeutua esim. psykologin juttusille, jos et pääse asiassa eteenpäin yksin. Ne ammattilaiset tuntee meidän mielen ja osaavat selittää syitä ja tukea hämmentynyttä mieltä.
Se ei ole mikään vika sinussa, vaan terveen ja itsestään välittävän ihmisen merkki, että haet apua silloin kun tuntuu ettei ongelmat selviä omin avuin.
Tsemppiä!
Minulla oli saman ikäinen 27v mies poikakaverinani n. puoli vuotta sitten. Hänen isänsä oli myös alkoholisti ja hänen äitinsä oli kuollut kun hän oli teini-ikäinen, muuta en tiennyt hänen äidistään, isän näin muutaman kerran. Hänellä oli huonot välit isäänsä, hän tunsi kaunaa omaa isäänsä kohtaan ja häpesi isäänsä. Hän ei puhunut äidistään koskaan, se asia oli liian arka hänelle. Hän ei ollut käynnyt äitinsä kuolemaa läpi, eli kun se olisi tapahtunut eilen. Tiedän, että hän mietti äitiään päivittäin ja vertasi minua mielessään häneen ja muita naisia, hän etsi äitiään jonka oli menettänyt, hän rakasti äitiään niin paljon, ettei kukaan nainen pystynyt täyttämään sitä paikkaa, ja hän ei uskaltanut rakstaa koska pelkäsi jäävänsä taas yksin.
Hänellä ei ollut roolimallia, millainen on normaali isä, mitä on kun on äiti ja mitä on kun vanhemmat rakastaa, hänellä ei ollut mitään mallia siitä mitä on rakkaus ja mieten rakastaa ja mieten näyttää se toiselle, mitä on parisuhde ja miten se toimii. Mikä on koti.
Hän ei myöskään osannut rakastaa, sitoutua, puhua tunteistaa ja hän ahdistui suunnattomasti yhteen muutostamme ja alamäki alkoi siitä. Hän ei uskaltanut rakastaa tai osannut. Hänelle oli suunnattoman vaikee kertoa rakastavansa, jos hän rakstaisi hän satuttaisi sillä itseään, hän suojeli itseään ja ehkä muitakin.
Hänellä ei ollut ollut pitkiä suhteita, olin hänen ensimmäinen pitkä suhteensa jaksoin häntä 4 vuotta, vaikka hän kohteli minua kuin roskaa. suhde kesti koska olen itse vahva ja jakoin yrittää ja kannustaa, vaikka minulle ei riittänyt vasta rakkautta.Ennen minua hänellä oli yhden illan juttuja ja hänen suhteensa oli kestäneet maximissaan muutaman kuukauden.
Halusin liikaa auttaa, mutta en osannut, yritin saada hänet puhumaan ammatti ihmiselle, mutta hänen mielestään se olisi säälittävää ja sitä pitäisi hävetä. Minusta ei ole todellakaan noloa auttaa itseään, onkos se parempi, että miettii mikä on vikana ja miettii tunteitaan lopun elämänsä, niin ettei osaa olla onnellinen koska ei koskaan löydä vauksia omaan pahaan oloon tai omiin kysymyksiinsä, miten voi rakastaa toista kun ei ymmärrä itseään?
Uskon, että jos hän olisi saannut äitinsä kuoleman käytyä läpi ja jutellut isänsä kanssa häntä häiritsevistä asioista olisi se helpottanut jo paljon. Uskon, että hän ei osannut rakastaa ketään naista koska rakasti äitiään niin paljon ja sinä päivänä kun hän menetti äitinsä hän menetti myös taitonsa rakastaa naista, kaikki rakkkaus meni hänen äitinsä mukana. Hänen rakkautensa ei riitä enää muille. Ei hän voi ketään muuta rakastaa koska ei ole päässyt äitinsä kuolemasta yli ja alkoholisti isä ei ollut tukena silloin kun hän olisi tarvinnut tukea, hän joutui silloin olemaan perheen pää huolehtimaan isästään ja perheestään, hänelle ei jäännyt aikaa surra. Hänen piti esittää muille että jaksaa, näyttää että menee hyvin, hänen piti olla tuki muille, johtuukohan tänstä sinunkin tapasi, näyttää muille että kaikki on hyvin? Hän esitti muiden seurassa iloista mukavaa ja kaikki oli aina hyvin, hän ei koskaan puhunut kellekkään itsenstään ja siitä jos hänellä oli joku huonosti, hän piti aina kaiken sisällään koska ajatteli että se auttaa muita, että hän hoitaa asiat itse ettei se satuta muita, hän ei ymmärtänyt, että se että hän piti tunteensa sisällään satutti enemmän, koska kun hän ei purkanut tunteitaan, se näkyi se heijastui hänen elämäänsä, ei hän oikeasti ollut onnellinen koska, hänellä oli niin paljon surua ja toisten murheita sisällään. Se myös, että kertoo toiselle myös ikävät asiat, on rakastamista, sillä silloin toinen tietää, että hän on sinun suuri, turva ja tuki jos sinulla on joku huonosti ja ymmärtää että rakstat häntä todella paljon sillä jaat sekä ilot, että surut hänen kanssaan. Kun rakstaa haluaa kuulla miltä toisesta tuntuu, mitä toinen ajattelee, niin vain voi ymmärtää toista ja auttaa, jos ei toista ymmärrä ja kuule niitä suruja, se toinen rupeaa ajattelemaan myös, että se vika on hänessä, kun ei hän tiedä mikä on vikana mutta huomaa, että sinulla ei ole kaikki hyvin, kyllä sellainen ihminen joka rakstaa sinua huomaa jos sinulla on jokin hunosti vaikak et kertoisikaan, vaikka muille osaatkin esittää että kaikki on hyvin.
Sen jälkeen kun hän antaa itselleen aikaa surra, käy asiat mielessään läpi, miettii mistä hänen tunteensa johtuu,m miettii mitä hän haluaa, puhuu tunteistaan, puhuu surustaan, puhuu jollekkin joka häntä osaa auttaa hän on varmasti onnellinen. Hän ei ollut onnellinen ihminen, tai ainakaan hänen onnen tunteeensa ei kestänyt ikinä pitkään.
Uskon, että jos asioista puhuu kerrot naisellesi lapsuudestasi, se auttaa sinua huomaamattasi, jos ett voi tee naisellesi se palvelus, että menet juttelemaan jollekkin ammattilaiselle, tee se palvelus hänelle, ettei naisesi joudu kestämään samaa kun minä ja ettet sinä joudu olemaan yksin koko loppuikääsi ja miettimään tuota asiaa, kun olet saannut ajatuksesi selväksi, voi vasta rakastaa toista, ei ketään voi rakstaa jos ajatukset ja omat tunteet on sekaisin, ei voi rakastaa toista ennenkun rakstaa itseään ja tulee toimeen itsensä kanssa ja antaa itselleen anteeksi jos on jotain anteeksi annettavaa.
Minusta on hienoa, että tiedät itse että sinulla on asiat huonosti ja tarvitset jonkin ratkaisun ja ulospääsyn tilanteeseen, se on sinulle suuri etu, voimia sinulle ja mieti tunteitasi ja anna niille valta, ei aina tarvitse olla vahva ja ei pidäkkään olla.
Tsemppiä!
Tiedän tunteen, se on helvetin ahdistavaa. Ollaan samassa veneessa enkä itsekkään tiedä mistä tämä johtuu saatika kuinka ongelman ratkaisisi. Ollaan muuttamassa miehen kanssa yhteen, joo rakastan häntä ja hän minua, kaikki pitäisi olla hyvin mutta se muutto..homman vakavuus ahdistaa, yhteen muuttohan pitäisi kait olla se ihana iso asia mutta olo on kuin muuttolinnulla jolta on katkaistu siivet. Mietin kuinka luikertelisin tästä tilanteesta ulos, entä jos vain lähtisi ja jättäisi kaiken taakse..eli pakenisi jälleen kerran. Ikävä sanoa mutta minua hieman helpottaa tieto siitä että jollakulla on samanlaisia ajatuksia kuin minulla..ikävä sanoa siksi koska tiedä miten puun ja kuoren välissä olo sinulla on. Entä jos vain ajattelisi että ainahan sieltä yhteisestäkin asunnosta pääsee pois jos siltä alkaa tuntumaan että pois on päästävä. Otetaan rohkea askel..kokeillaan miten meidän käy. Kirjoitellaan vaikka tänne jos se yhtään helpottaa. Halaus ja rohkeutta sinulle sinne jonnekkin täältä jostain!