Sinkkuus lisääntyy koko ajan yhteiskunnassamme, mistähän se kertoo? Jos parisuhdetta miehen ja naisen välillä ajattelee matemaattis-loogisesti, niin yhtälöllä ei näytä olevan pidemmän päälle mitään mahdollisuutta toteutua. On ainakin kaksi yleistystä, jotka osoittavat sen. Kumpikaan näistä yleistyksistä ei ole omaa keksintöäni, vaan olen lukenut niistä useammastakin lähteestä. Tieteellistä todistusaineistoa en voi niistä esittää, mutta oma kokemukseni ja ymmärrykseni puoltaa niiden paikkansapitävyyttä.
1. Mies tarvitsee seksiä voidakseen rakastaa, kun taas nainen tarvitsee rakkautta voidakseen harrastaa seksiä.
2. Mies haluaa naisen pysyvän sellaisena, kun häneen tutustui. Nainen taas haluaa muuttaa miehen. Kumpikin noista oletuksista ovat täysin mahdottomia ajatuksia.
Ensimmäinen vaikeuttaa parisuhteen muodostamista, ja toinen taas sen koossa pysymistä. Lisäksi on vielä tukku kulttuurillisia seikkoja, jotka eivät ainakaan helpota hyvän parisuhteen kukoistamista. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa naisten voimakkaan emansipoitumiskehityksen viime vuosikymmenien aikana. Se tullee luultavasti pidemmän päälle olemaan hyvä asia, mutta tässä murrosvaiheessa se uskoakseni vaikuttaa negatiivisesti parisuhteiden dynamiikkaan.
Toinen kulttuurillinen (?) tekijä on yleismaailmallinen ihmisen - sukupuoleen katsomatta - kyvyttömyys nähdä muita totuuksia mahdollisiksi kuin omansa, johon taas vaikuttaa voimakkaasti oma subjektiivinen kokemusmaailma. Esimerkkinä vaikkapa henkilö, joka on muutamaan kertaan tullut petetyksi vastakkaisen sukupuolen taholta ajattelee hyvin herkästi, että kaikki sen sukupuolen edustajat ovat lähtökohtaisesti pettäjiä.
Onneksi ihminen ei kuitenkaan ole kone, eikä toimintamme ole säännönmukaista ja ennakoitavaa. Onneksi myöskään yleistykset eivät ole yleispäteviä totuuksia. Toivoa siis on, varsinkin kun joku osa ihmiskunnasta kykenee yhä kohtuullisen tyydyttäviin parisuhteisiin.
Tämä virtuaalieläminen paljastaa kuitenkin aika raadollisen totuuden: maailma on täynnä yksinäisyydestä kärsiviä naisia ja miehiä, jotka kaipaisivat kovasti läheisyyttä, rakkautta, ystävyyttä, seksiä, kumppanuutta, jne. Kuka missäkin suhteessa. Voisi siis kuvitella, että "markkinat" ovat otolliset, koska sinkkuja on niin paljon? Mutta ei, ongelma vain pahenee koko ajan. Mistä se johtuu?
Minä en tiedä muuta, kuin oman tilanteeni: olen ilmiselvästi liian kriittinen sekä itseni, että kumppanin suhteen. Millainen on sinun kokemuksesi, olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin näkemyksiä asiaan?
1. Mies tarvitsee seksiä voidakseen rakastaa, kun taas nainen tarvitsee rakkautta voidakseen harrastaa seksiä.
2. Mies haluaa naisen pysyvän sellaisena, kun häneen tutustui. Nainen taas haluaa muuttaa miehen. Kumpikin noista oletuksista ovat täysin mahdottomia ajatuksia.
Ensimmäinen vaikeuttaa parisuhteen muodostamista, ja toinen taas sen koossa pysymistä. Lisäksi on vielä tukku kulttuurillisia seikkoja, jotka eivät ainakaan helpota hyvän parisuhteen kukoistamista. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa naisten voimakkaan emansipoitumiskehityksen viime vuosikymmenien aikana. Se tullee luultavasti pidemmän päälle olemaan hyvä asia, mutta tässä murrosvaiheessa se uskoakseni vaikuttaa negatiivisesti parisuhteiden dynamiikkaan.
Toinen kulttuurillinen (?) tekijä on yleismaailmallinen ihmisen - sukupuoleen katsomatta - kyvyttömyys nähdä muita totuuksia mahdollisiksi kuin omansa, johon taas vaikuttaa voimakkaasti oma subjektiivinen kokemusmaailma. Esimerkkinä vaikkapa henkilö, joka on muutamaan kertaan tullut petetyksi vastakkaisen sukupuolen taholta ajattelee hyvin herkästi, että kaikki sen sukupuolen edustajat ovat lähtökohtaisesti pettäjiä.
Onneksi ihminen ei kuitenkaan ole kone, eikä toimintamme ole säännönmukaista ja ennakoitavaa. Onneksi myöskään yleistykset eivät ole yleispäteviä totuuksia. Toivoa siis on, varsinkin kun joku osa ihmiskunnasta kykenee yhä kohtuullisen tyydyttäviin parisuhteisiin.
Tämä virtuaalieläminen paljastaa kuitenkin aika raadollisen totuuden: maailma on täynnä yksinäisyydestä kärsiviä naisia ja miehiä, jotka kaipaisivat kovasti läheisyyttä, rakkautta, ystävyyttä, seksiä, kumppanuutta, jne. Kuka missäkin suhteessa. Voisi siis kuvitella, että "markkinat" ovat otolliset, koska sinkkuja on niin paljon? Mutta ei, ongelma vain pahenee koko ajan. Mistä se johtuu?
Minä en tiedä muuta, kuin oman tilanteeni: olen ilmiselvästi liian kriittinen sekä itseni, että kumppanin suhteen. Millainen on sinun kokemuksesi, olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin näkemyksiä asiaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mun kokemus on se, että ihmisillä on tosi huono itsetunto. Ja se, että kukaan ei kelpaa nousee sieltä. Ei uskalleta seurustella, ei avautua, ei päästää toista ihmistä aidosti lähelle kun pelätään omaa vajavaisuutta ja sitä, että sen vuoksi ei kelpaa. Lopetetaan suhteita tutustumisvaiheessa ja valehdellaan syiksi vaikka mitä, mutta totuutta ei uskalleta sanoa (pelkään etten ole tarpeeksi hyvä). Sitten kadutaan ja ikävöidään, mutta ei uskalleta ottaa yhteyttä. Monelle roikkuminen unelmassa on keino olla kohtaamatta omia pelkojaan. Kohdellaan toista huonosti, koska mitä väliä, sehän jättää mut kuitenkin. Tehdään elämästä itseään toteuttava ennustus (olen vajavainen (=ihminen) en voi kelvata tällaisena, tuun aina olemaan yksin> niin tuleekin käymään).
Se on useimmille paljon helpompaa torjua tai jättää ensimmäisenä, kuin ottaa se riski, että toinen oppii tuntemaan minut. Jos siinä vaiheessa tulisi jätetyksi niin sehän olisi katastrofi? Vai eikö se katastrofi olekin se, ettei itse uskalla, että itse tuomitsee itsensä yksinäisyyteen? Yksinäisyyteen ilman, että antaa aitoa mahdollisuutta toiselle ja yksinäisyyteen ilman että uskaltaa edes koittaa sitä riskiä, että aidosti tutustuu. Elämä on valintoja, mutta silti väitän, että suurin osa ihmisistä pelkää niin saatanasti sitä, ettei itse kelpaa ja sen vuoksi ei uskalla tutustua tai sitten deitataan oman alemmuuden tunnon vuoksi sen tyylisiä ihmisiä, että itse "voi olla varma" että kelpaa, mutta itse ei sitten kelpuuta ko henkilöitä. Silloin on helppo sanoa, ettei toinen ollut tyyliseni tai vaikka ettei jaksa niin ongelmaista ihmistä tai niin lihavaa. Ihan mitä vaan voi käyttää selityksenä, mutta se perimmäinen kysymys onkin, miksi haluan kerta toisensa jälkeen tapailla ihmisiä, jotka ei tule kelpaamaan minulle? Miksi en uskalla etsiä seuraa, joka olisi sitä mitä haluan oikeasti?
1) Ihmiset hakevat ensisijaisesti ihmisiä jotka ovat sellaisia kuin mediassa esitetään, kauniita ja rohkeita, villejä seksipetoja, pelottomia toiminnan miehiä jne.
2) Ihmiset pelaavat ja tekevät läpällä kaikenlaista, mm. toisten nolaaminen on hienoa.
3) Valtaosa sinkuista on kuitenkin perusmikkoja ja -maisoja joilla ei ole mitään saumaa kiiltokuvaihmisiin.
4) Ihmisten selviäminen ei ole enää riippuvaista puolisosta.
5) jne
Matemaattisesti ajatellen kumppanin etsiminen on yksinkertainen optimointiongelma jossa optimoidaan yksilön omaisuudet parhaaksi itselle. Ongelman ratkaisu on jo itsessään kovin vaikeaa koska haluttuja ominaisuuksia on usein kymmeniä, ellei satoja, ja kaiken lisäksi ihmiset usein valehtelevat tai eivät kerro koko totuutta kaikesta. Näin ollen on käytännössä mahdotonta tietää että onko ihminen sopiva minulle muuten kuin asumalla sen kanssa yhdessä muutama vuosi. Tämä taas luo paineita siksi koska se aika joka on käytetty väärän ihmisen kanssa on mennyttä iäksi.
Ihminen ei siis uskalla sitoutua koska "sen oikean" oikeudesta ei ole mitään takuita ja häneen sitoutumalla pidemmäksi aikaa oma markkina-arvo putoaa ja tulevaisuudessa on vaikeampaa saada uutta kumppania.
Näin syntyy tilanne jossa ihminen kokee häviävänsä kummassakin tilanteessa, jolloin on helpompaa ja järkevämpää valita tilanne jossa on enemmän vapauksia ja voi maksimoida oman nautintonsa, eli sinkkuus.
Elämä on.
Minä olen sinkku kahdesta syystä: viihdyn todella hyvin omissa oloissani ja parisuhteen ylläpitäminen on sen hyötyihin nähden ihan liian vaivalloista.
Höpö höpö, eihän tuolla kaupungilla muita näekkään kuin pariskuntia ja lähes joka autossa joka vastaan tulee istuu mies ja nainen, paitsi omassa eikä taida koskaan toteutuakkaan :-(