Maailman menoa palstalta lainattu teksti.
"Eveliina Lappalaisen surma on suomalainen nationalistinen kunniamurha.
Lehtiuutisista koottujen tietojen mukaan Eveliinan tappajan psykologinen profiili voidaan piirtää jokseenkin kokonaan. Puuttuvia palasia ei juuri ole, ja kaikki esilletulleet seikat tukevat toisiaan. Tiedetään että poika on opettajaperheen lapsi, kurissa ja nuhteessa kasvatettu, normit sisäistänyt mutta ulkoaohjautuva ja miellyttämään pyrkivä nuorimies. Kehityksessään hän ei vielä ollut ehtinyt vakituisiin seurustelusuhteisiin, ja vastakkaiseen sukupuoleen suhtautumisessa on ollut selvää epävarmuutta ja murrosikäistä ambivalenssia. Ikäkauteen kuuluvaa elämäntuskaa ja aggressiota on lievitetty voimailulla ja urheilulla, jotka ovat muodostuneet pojalle hyvin keskeisiksi elämänsisällöiksi. Fyysisellä itsekontrollilla on pyritty pitämään psyykeä koossa, ja juuri siksi esim. häviäminen Eveliinan venäläissyntyiselle poikaystävälle kädenväännössä on kylvänyt myrkkyä pojan mieleen enemmän kuin mikä olisi normaalia.
Ulkoaohjautuvuuteen liittyy korostunut kunniantunto, kunnia ja häpeä ovat se vastakohtapari, jolla paikkaansa toveripiirissä lunastava ja miellyttämään pyrkivä yksilö käyttäytymistään jäsentää. On tärkeää varjella ylläpitämäänsä omakuvaa eli kunniaansa toisten ja omissa silmissä. Suurin pelko on joutumisesta tavalla tai toisella häpeään ja naurunalaiseksi. Eveliina mahdollisesti provosoi tätä häpeää esittämällä kärkeviä mielipiteitä pojan tovereista - näinkin epäsuora vaikutus voi olla ratkaisevaa, kun pojan psyyke on hyvin epävarma ja tarttuu häilyvimpiinkin merkkeihin tulkitakseen niitä joko kunnian tai häpeän lähteiksi.
Pojan omassa kertomuksessa tapahtumien kulusta korostui aluksi se, ettei teolle tuntunut löytyvän selittävää motiivia. Motiivi onkin tässä tapauksessa sisäsyntyinen, se liittyy kehityspsykologiseen psyykenvääristymään, eikä ulkoisia selittäviä syitä voida eikä niitä tarvitsekaan osoittaa. Ei kuitenkaan ole niin, että pojan aggression kohteeksi olisi voinut joutua kuka tahansa. Tarvitaan uhriin liittyvät avainärsykkeet, jotka provosoivat esiin murronikäisen sielullisen angstin. Ts. uhrin on tässä tapauksessa oltava tyttö, puheillaan ja/tai teoillaan itsensä tavoittamattomaksi tekevä tai korostuneesti ei-kaveripiiriin-kuuluva, uhka pojan itsetunnolle, potentiaalisesti uhka pojan "mies"kunnialle ja piilevän häpeän esiinherättäjä. Silloin tuhoamistarve saattaa sopivassa tilaisuudessa laueta. Kuten olemme lukeneet, tässkin tapauksessa oli muita satunnaisia seikkoja, jotka altistivat poikaa purkaukseen: urheiluvalmentaja oli haukkunut, huono sääkin oli ottanut poikaa päähän.
Väkivallanteolle tällaisessa tapauksessa on ominaista tietty determinismi: kun purkaus lähtee käyntiin, sen dynamiikkaa ei voi enää pysäyttää. Jos poika olisi missään vaiheessa keskeyttänyt tekonsa, hän olisi joutunut silmikkäin sen kanssa mitä hän on tekemässä, ja häpeä olisi vallannut hänet. Kuristaminen ja maahanpainaminen tapahtuivat kasvoista kasvoihin, eikä pojalla ollut sitä vaihtoehtoa, että hän olisi hellittänyt otteensa ja joutunut kohtaamaan elävän Eveliinan. Siksi hänen piti välttämättä saattaa kaikki loppuun niin raa'alla tavalla. Samasta syystä esim. puukottajat iskevät uhriaan joskus kymmeniä ellei satoja kertoja. Kuvaavaa on, että poika on poliisitutkinnassa kertonut painaneensa Eveliinan kasvot ojan pohjalle. Tämäkin pieni, todellisuustajun hämärtymistä osoittava yksityiskohta paljastaa, miten voimakas sielullinen torjunta tapahtumaa sävytti. Kun Eveliina oli varmasti ikuisesti vaiennettu, tuli pojan oma vuoro torjua kaikki häpeä mielestään. Sen hänen psyykensä teki niin tehokkaasti, että hän ryhtyi välittömästi käyttäytymään kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan. Hän sulki kaiken tapahtuneen totaalisesti pois tietoisuudestaan. Hän tuli kotiinsa jokseenkin normaalisti, kävi vuoden koulua jokseenkin normaalisti - luultavasti psyykkinen lukitus hänen mielessään ei olisi lauennut koskaan, ellei poliisi olisi kutsunut häntä uudelleen kuulusteltavaksi. Kuuluu siis tapaksen kuvaan, ettei syytetty muista tarkasti oikeastaan mitään tapahtumista eikä pysty selittämään "järkevää" syytä käyttäytymiselleen.
Tämä on tarinan psykologinen opetus: estoinen murrosikäinen, jolle kaveriporukka muodostui kunnian kentäksi ja orastava sukupuolirakkaus häpeän pelon takia torjutuksi alueeksi. Mutta tarinaan liittyy myös yleisempi, suomalaista yhteiskuntaa koskettava puoli. Se avautuu silmillemme, kun kysymme, miksi poliisi ei pystynyt ratkaisemaan rikosta aikaisemmin, vaikka kaikki rikoksen ratkaisemiseen tarvittavat tiedot olivat sillä edessään vuoden ajan?
JATKUU
"Eveliina Lappalaisen surma on suomalainen nationalistinen kunniamurha.
Lehtiuutisista koottujen tietojen mukaan Eveliinan tappajan psykologinen profiili voidaan piirtää jokseenkin kokonaan. Puuttuvia palasia ei juuri ole, ja kaikki esilletulleet seikat tukevat toisiaan. Tiedetään että poika on opettajaperheen lapsi, kurissa ja nuhteessa kasvatettu, normit sisäistänyt mutta ulkoaohjautuva ja miellyttämään pyrkivä nuorimies. Kehityksessään hän ei vielä ollut ehtinyt vakituisiin seurustelusuhteisiin, ja vastakkaiseen sukupuoleen suhtautumisessa on ollut selvää epävarmuutta ja murrosikäistä ambivalenssia. Ikäkauteen kuuluvaa elämäntuskaa ja aggressiota on lievitetty voimailulla ja urheilulla, jotka ovat muodostuneet pojalle hyvin keskeisiksi elämänsisällöiksi. Fyysisellä itsekontrollilla on pyritty pitämään psyykeä koossa, ja juuri siksi esim. häviäminen Eveliinan venäläissyntyiselle poikaystävälle kädenväännössä on kylvänyt myrkkyä pojan mieleen enemmän kuin mikä olisi normaalia.
Ulkoaohjautuvuuteen liittyy korostunut kunniantunto, kunnia ja häpeä ovat se vastakohtapari, jolla paikkaansa toveripiirissä lunastava ja miellyttämään pyrkivä yksilö käyttäytymistään jäsentää. On tärkeää varjella ylläpitämäänsä omakuvaa eli kunniaansa toisten ja omissa silmissä. Suurin pelko on joutumisesta tavalla tai toisella häpeään ja naurunalaiseksi. Eveliina mahdollisesti provosoi tätä häpeää esittämällä kärkeviä mielipiteitä pojan tovereista - näinkin epäsuora vaikutus voi olla ratkaisevaa, kun pojan psyyke on hyvin epävarma ja tarttuu häilyvimpiinkin merkkeihin tulkitakseen niitä joko kunnian tai häpeän lähteiksi.
Pojan omassa kertomuksessa tapahtumien kulusta korostui aluksi se, ettei teolle tuntunut löytyvän selittävää motiivia. Motiivi onkin tässä tapauksessa sisäsyntyinen, se liittyy kehityspsykologiseen psyykenvääristymään, eikä ulkoisia selittäviä syitä voida eikä niitä tarvitsekaan osoittaa. Ei kuitenkaan ole niin, että pojan aggression kohteeksi olisi voinut joutua kuka tahansa. Tarvitaan uhriin liittyvät avainärsykkeet, jotka provosoivat esiin murronikäisen sielullisen angstin. Ts. uhrin on tässä tapauksessa oltava tyttö, puheillaan ja/tai teoillaan itsensä tavoittamattomaksi tekevä tai korostuneesti ei-kaveripiiriin-kuuluva, uhka pojan itsetunnolle, potentiaalisesti uhka pojan "mies"kunnialle ja piilevän häpeän esiinherättäjä. Silloin tuhoamistarve saattaa sopivassa tilaisuudessa laueta. Kuten olemme lukeneet, tässkin tapauksessa oli muita satunnaisia seikkoja, jotka altistivat poikaa purkaukseen: urheiluvalmentaja oli haukkunut, huono sääkin oli ottanut poikaa päähän.
Väkivallanteolle tällaisessa tapauksessa on ominaista tietty determinismi: kun purkaus lähtee käyntiin, sen dynamiikkaa ei voi enää pysäyttää. Jos poika olisi missään vaiheessa keskeyttänyt tekonsa, hän olisi joutunut silmikkäin sen kanssa mitä hän on tekemässä, ja häpeä olisi vallannut hänet. Kuristaminen ja maahanpainaminen tapahtuivat kasvoista kasvoihin, eikä pojalla ollut sitä vaihtoehtoa, että hän olisi hellittänyt otteensa ja joutunut kohtaamaan elävän Eveliinan. Siksi hänen piti välttämättä saattaa kaikki loppuun niin raa'alla tavalla. Samasta syystä esim. puukottajat iskevät uhriaan joskus kymmeniä ellei satoja kertoja. Kuvaavaa on, että poika on poliisitutkinnassa kertonut painaneensa Eveliinan kasvot ojan pohjalle. Tämäkin pieni, todellisuustajun hämärtymistä osoittava yksityiskohta paljastaa, miten voimakas sielullinen torjunta tapahtumaa sävytti. Kun Eveliina oli varmasti ikuisesti vaiennettu, tuli pojan oma vuoro torjua kaikki häpeä mielestään. Sen hänen psyykensä teki niin tehokkaasti, että hän ryhtyi välittömästi käyttäytymään kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan. Hän sulki kaiken tapahtuneen totaalisesti pois tietoisuudestaan. Hän tuli kotiinsa jokseenkin normaalisti, kävi vuoden koulua jokseenkin normaalisti - luultavasti psyykkinen lukitus hänen mielessään ei olisi lauennut koskaan, ellei poliisi olisi kutsunut häntä uudelleen kuulusteltavaksi. Kuuluu siis tapaksen kuvaan, ettei syytetty muista tarkasti oikeastaan mitään tapahtumista eikä pysty selittämään "järkevää" syytä käyttäytymiselleen.
Tämä on tarinan psykologinen opetus: estoinen murrosikäinen, jolle kaveriporukka muodostui kunnian kentäksi ja orastava sukupuolirakkaus häpeän pelon takia torjutuksi alueeksi. Mutta tarinaan liittyy myös yleisempi, suomalaista yhteiskuntaa koskettava puoli. Se avautuu silmillemme, kun kysymme, miksi poliisi ei pystynyt ratkaisemaan rikosta aikaisemmin, vaikka kaikki rikoksen ratkaisemiseen tarvittavat tiedot olivat sillä edessään vuoden ajan?
JATKUU
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tosiasiassahan rikoksen ratkaisi apuun pyydetty rikoskomisario Ari Soronen selaamalla läpi kaikki kuulustelupöytäkirjat ja yksinkertaisesti osoittamalla sormella pojan kertomusta: tämä pomppaa ulos joukosta. Sitä ennen paikalliset poliisivoimat ja muualtakin tullut kenttäväki oli turhaan vuoden ajan kelannut asioita edes takaisin ja tehnyt tutkimuksia. Paljon puhuvaa on että epäilyt varhaisessa vaiheessa kääntyivät Imatralla päivittäin tuleviin ja meneviin venäläisiin - rajan pinnassa siellä kun ollaan - tai paikkakunnalla asuviin venäläisiin. Toteutui siis toinen aitofreudilainen psyykkisen torjunnan kuvio: poliisille ei jostain syystä juolahtanut ollenkaan mieleen mahdollisuus, että surmatyön tekijä olisi heidän omien silmiensä edessä. Epäily piti jotenkin sijoittaa kauemmas, toisaalle, toisenlaisiin ihmisiin, siis venäläisiin.
Kun surmatyö Sorosen ansiosta nopeasti selvisi, poliisi sai paljon kiitosta siitä että se ratkaisi ongelmaksi muodostuneen rikoksen. Tämä suitsutus on käsittämätöntä, sillä oikeastaanhan poliisi olisi ansainnut kaikki mahdolliset huomautukset idioottimaisuudestaan. Lisäksi poliisi pitäisi panna myös psyykkiseen hoitoon: mitä suomalaisesta poliisista todistaa se ettei surmaajan psyykkistä kuvaa pystytty muodostamaan? Torjuiko poliisi tiedostamattaan oman psyykensä pimeää puolta? Liippasiko kenties liian läheltä? Pitäisikö katsoa peiliin? Kuinka moni suomalainen poliisi itse on sielullisesti keskenkasvuinen, urheileva ja voimaileva, virassaan kunnianhakuinen ja samalla sisällään salaa natsismia ja muita aggressiivisia ratkaisuja ihaileva, herkkyyttä häpeilevä ja eläytymiskyvytön, potentiaalinen pahantekijä? (Vrt. Joensuun poliisi, vaimojaan hakkaavat poliisit.)
Me suomalaiset olemme poikkeuksellisen aggressiivista kansaa - joku sanoo että väkivaltaisuus on meillä verissä tai geeneissä, vähintäänkin se näkyy historiassamme. Olemme aina tapelleet jotakin vastaan, meitä on säännönmukaisesti käytetty vallanpitäjiemme toimesta sotilaina. Olemme riehuneet taistelun hurmiossa pitkin Eurooppaa, ja kokemukset viimeisestäkin sodastamme ovat sillä tavalla masentavia, että jaksamme yhä tekstipalstoilla, sotaromaaneissa ja elokuvissa jatkaa näitä sotia, käydä niitä mielessämme aina uudestaan ja uudestaan. Ja korostaa suomalaista sotilaskunniaamme! Mitään sielullisesti sairasta emme itse tässä näe - päinvastoin, hyväksymme kansalliseen ominaislaatuumme kuuluvan väkivaltaisuuden ja sotaisuuden "isänmaallisuuden" tms. ylevien aatteiden nimissä. Nämä korkeasti kunnioitetut aatteet ovat tosiasiassa kansallinen vammamme, ne sijoittuvat omassa kulttuurissamme vastaavanlaiseen asemaan kuin esim. ns. kunniamurhat kurdeilla. Kuten kurdit ovat sokeita itse näkemään oman kulttuurinsa sairautta, samoin ovat suomalaiset sokeita näkemään omaa väkivaltaisuuttaan ja niitä sielullisia taikatemppuja, joilla ylevöitämme väkivaltaisuutemme kuin se olisi jokin kunniakas asia.
Voisiko mikään avata silmiämme ja päästää meidät tästä pahasta? Olen tässä ainakin yrittänyt avata keskustelua aiheesta, antaa aineksia - en sano olevani oikeassa, mutta rohkenen aukaista suuni jotta muussa tapauksessa joku voisi minua ojentaa. Vaikka Eveliinan tapaus on kovin ahdistava ja vaikea, minusta sitä ei saa päästää menemään käsittelemättä sitä perusteellisesti. Uskon että voimme oppia siitä paljon."
http://keskustelu.suomi24.fi/node/156915
Seikka,joka minua tässä tekstissä erityisesti häiritsee, on freudilaisten sanakäänteiden käyttö. Freudilainen psykologia ei ole kovin uskottavaa tiedettä. Ensinnäkin freudilaiset termit, kuten tiedostamaton ja torjunta ovat mahdottomia testata kontrolloidussa testissä. Toisaalta freudilaiseen teoriaan sisältyy rakenne, joka suojelee teoriaa itseään kritiikiltä: se,joka kritisoi teoriaa, on ankaran torjunnan kourissa. Näppärää teorian itsensä kannalta mutta täysin mahdotonta teorian testaamisen kannalta. Uskottavilla teorioilla on useimmiten myös hyvä ennustusarvo:niiden varaan voidaan rakentaa hypoteeseja, joiden tutkimisella viedään tieteenalaa eteenpäin.Tässä kirjoituksessa käytetään freudilaista psykologiaa jälkipuinnin yhteydessä mutta itse rikosta tuskin ratkaistiin sen avulla.
Sen sijaan, että kirjoitus olisi pyrkinyt kriittiseen keskusteluun esimerkiksi yhteiskunnan etiikasta, kulttuurin rakenteista tai poliisin työn käytänteistä, se sortuu toistuvaan psykolöpinään, missä lennokkailla sanakäänteillä pyritään peittämään todellisen sisällön puutteita.Esimerkiksi seuraavat ilmaisut kaipaisivat selvennystä: "Torjuiko poliisi tiedostamattaan oman psyykensä pimeää puolta?" ja "Toteutui siis toinen aitofreudilainen psyykkisen torjunnan kuvio: poliisille ei jostain syystä juolahtanut ollenkaan mieleen mahdollisuus, että surmatyön tekijä olisi heidän omien silmiensä edessä." Jälkimmäiseen lainaukseen viitaten, eikö siihen, että rikoksen tekijä on loppujen lopuksi poliisin omien silmien edessä, liity pikemminkin sitovan todistusaineston puute kuin jokin kuviteltu psyykkinen dynamiikka? Sopiikin kysyä, mitä koko kirjoituksesta jää käteen, jos se riisutaan psykologisilta sanakäänteiltä ja spekulaatioilta?
EIKÄ 1992
nimimerkkini viittasi johonkin muuhun.
Eveliinan raaka surma tapahtui 14. marraskuuta 2000.
Ja tuomio tuli tapahtuneesta kesäkuussa 2002.
TARKISTIN ASIAN JO
Mun teoria - sillä pojalla oli paha suolistoloinen, joka teki koko ajan olon tukalaksi. Kipu ja kutina kävivät lopulta sietämättömäksi ja Eveliina tuli juuri silloin vastaan.
kun ei käyttänyt puukkoa, eikä ollut humalassa.
Muuten tod.näk. olisi tullut tuomio murhasta.
Lähti tietoisesti Even perään sadesäällä, löi tajuttomaksi ja hukutti kuraojaan.
"Reppu haukkasi vettä" oli puolustuksen mielestä yksi syy miksi Even tappajan tuomiota piti lieventää.
Kieltämättä...
...pitäsikö tuon nyt olla jollain tapaa kiinnostavaa?
Mua kiinnostaa enemmän onko koppavalla horolla kuukautiset menossa tällä hetkellä.
En ole lukenut "Maailman menoa"- palstaa, joten pätkääkään en seuraavassa viittaa sun tohon laittamaasi tekstiin. En nimittäin tiedä, että mistä toi tekstis alunperin on tai että mistä siinä on ollut kyse.
Sen nyt voi kuitenkin sanoa, että se Lappalaisen tappaja oli varmastikin täydellisesti psykologisesti kieroutunut, enkä itse jaksaisi sellaisia edes analysoida, koska tulee niin huono olo. On aika jyrkkää varmastikin niinkin koulutetulta ihmiseltä, kuin minäkin olen sanoa näin, mutta tää on mun yksilömielipiteeni ja ajatukseni tohon aloituksesi sisältöön. Ja mun henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan murha se oli, eikä mikään tappo. Kyseinen poikahan käsittääkseni tunsi Lappalaisen ennalta ja lisäksi hän onnistui vuoden ajan pitämään tekonsa sisällään siitä kenellekään edes puhumatta, mikä mielestäni voisi osoittaa kyseiseltä surmaajalta vakaata laskelmointia.
Lappalaisen surmaajan vanhempia ei saa syyllistää asiasta tietenkään, koskeivat he rikoksiin syyllistyneitä ole, mutta pakko se nyt vähän on ihmetellä sitäkin, että miten hekään eivät huomanneet mitään outoa poikansa käytöksessä surmatyön jälkeen. Luulis, että edes jossakin sellainen hermopaine niinkin pipillä tyypillä näkyisi ihan arjessakin, kuin miten pipi tämä Eveliinan surmannut poika oli. Ok. hän oli ala-ikäinen (jos nyt oikein juttua muistan?), mutta kyllä suoran lapsuusiän ohittaneen todellinen _arvomaailma perusteiltaan_ mielestäni on melkein jo sillä tasolla, kuin mihin se edes voisi kehittyä, joten jos voisi ajatella pojan toimineen psyykkisessä mielenhäiriössä surmatyön tehdessään ja jos voisi ajatella hänen kokeneen todellista katumusta teostaan, olisi voinut olettaaa pojan murtuneen paljon aiemmin ja tunnustaneen tekonsa aiemmin, kuin todellinen totuus vasta tuli ilmi.
Kaikki sympatiani ovat väkivallasta julmasti kuolleen Eveliina Lappalaisen syvää kärsimystä kokeneen perheen puolella. Tapahtunuthan oli vahvasti esillä julkisuudessa aikoinaan.
Vaikka en täällä ole aiemmin elänytkään, niin luulen että vanhaan hyvään aikaan tappo oli "ei suunniteltu, pikaistuksissa tehty hengenriisto" ja murha "ihmisen tappaminen siihen etukäteisharkintaa tai -suunnittelua käyttäen".
Mutta mites nykyään onkaan? Oikein mikään teko, vaikka miten mielipuolinen olisikin, ei ole "oikein mitään". Hakkaat jonkun pesismailalla muusiksi ja tökit puukolla 30 kertaa ja uhri kuolee ehkä viimeisten pistojen aikana, niin se ei ole vielä "törkeä tai erityisen raaka tappo tai kuolemantuottamus" koska se pesismailalla hakkaaminen on sekoittanut uhrin mieltä sen verran, ettei hän ole enää ollut täydessä ymmärryksessä ottaessaan nitistäviä puukoniskuja vastaan.
Tai oikeastaan, rajasin aihetta vähän liikaa puhumalla murhista ja tapoista, koska olisi ollut enemmän oikein puhua kaikenlaisista ihmisiin kohdistuvista teoista, joissa näyttää se raja teon törkeyttä arvioitaessa olevan kovin hämärä. Onhan se sinänsä hyvä ettei anneta tunteiden vaikuttaa arvioitaessa tekoa, mutta nyt ollaan kyllä menty minun mielestäni jo liian pitkälle. Esimerkkinä vaikkapa Itä-Suomen hovioikeuden lieventävät tuomiot.
Mitä tulee itse Lappalaisen ja nolla Martikaisen juttuun, niin minun muistaakseni nolla Martikainen taisi vain tietää Eveliinan, eli ei varsinaisesti olisi tuntenut häntä. Mutta en ole varma.