Törmäsin äskettäin omaan rajallisuuteni tässä rehellisyysasiassa: en osaa olla 100 % rehellinen. Kyse ei ole siitä, että valehtelisin. Kyse on siitä, että kusetan, ensin itseäni ajattelemalla asiat omalta kannaltani parhain päin ja sen jälkeen puhumalla ne asiat eteenpäin tässä kauniiksi ajatellussa muodossa. Sitä kai sanotaan älylliseksi epärehellisyydeksi?
Mulla on nainen, joka osaa olla 100 % rehellinen sekä itselleen, että sen kautta muille. Tämä on aiheuttanut kitkaa välillemme, koska hän kokee minut epärehelliseksi: en puhu kaikkia asioita JUURI NIIN KUIN NE OVAT. Kunnioitan aivan mahdottomasti hänen kykyään ja missiotaan täydelliseen rehelisyyteen, pelkään vain että oma kaunisteleva mieleni ei tule yltämään samalle tasolle, vaikka asetankin sen ihanteekseni.
Palstalla on nähty myös sellainen näkemys, että valkoiset valheet ovat parisuhteen koossapitävä voima.
Mitenkäs te ajattelette asiasta? Itse ajattelen niin, että valkoiset valheet VOIVAT olla koossapitävä voima - mutta se edellyttää, että molemmat osapuolet ovat asiasta samoilla linjoilla, eli yhteisellä sopimuksella ihan kaikkea ei kerrota ja molemmat hyväksyvät sen. Tällainen parisuhdestrategia lähtee siitä, että molemmilla on yksityiselämää, joka ei toiselle kuulu (en tarkoita pettämistä tms, pikemminkin ajatuksia, tunteita jne). Pienet vilpit tasoittavat arkea: ei loukata toista asioilla, jotka loukkaavat, vaikka ne "eivät ole tärkeitä".
100 % rehellisyys on paha haaste. Se edellyttää ensiksikin täyttä rehellisyyttä itselle, kaikissa asioissa. Sitten se edellyttää rohkeutta seistä AINA ajatustensa ja tunteidensa takana, vaikka se olisi poliittisesti ja sosiaalisesti tyhmääkin. Paljon kipeitä keskusteluja luvassa. Toisaalta, 100 % rehellisyys toteutuessaan on aika huikaiseva visio: voit olla JUURI SITÄ MITÄ OLET toisen ihmisen edessä. Eikö se ole oikeastaan rakkauden perimmäinen tavoite: tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on?
Kysyn teiltä, kumpaa kannatatte ihanteena: pientä siloittelua, vai raastavaa rehellisyyttä?
Ja sitten toinen kysymys: kumman mukaan toimitte?
Itse ajattelen, että naiseni kyky olla 100% rehellinen kaikissa asioissa vastaa ihannettani ja pyrin siihen, mutta tosielämässä sorrun kuitenkin kaunistelemaan itseäni ja tekojani. Opin edelleen uutta itsestäni.
Mulla on nainen, joka osaa olla 100 % rehellinen sekä itselleen, että sen kautta muille. Tämä on aiheuttanut kitkaa välillemme, koska hän kokee minut epärehelliseksi: en puhu kaikkia asioita JUURI NIIN KUIN NE OVAT. Kunnioitan aivan mahdottomasti hänen kykyään ja missiotaan täydelliseen rehelisyyteen, pelkään vain että oma kaunisteleva mieleni ei tule yltämään samalle tasolle, vaikka asetankin sen ihanteekseni.
Palstalla on nähty myös sellainen näkemys, että valkoiset valheet ovat parisuhteen koossapitävä voima.
Mitenkäs te ajattelette asiasta? Itse ajattelen niin, että valkoiset valheet VOIVAT olla koossapitävä voima - mutta se edellyttää, että molemmat osapuolet ovat asiasta samoilla linjoilla, eli yhteisellä sopimuksella ihan kaikkea ei kerrota ja molemmat hyväksyvät sen. Tällainen parisuhdestrategia lähtee siitä, että molemmilla on yksityiselämää, joka ei toiselle kuulu (en tarkoita pettämistä tms, pikemminkin ajatuksia, tunteita jne). Pienet vilpit tasoittavat arkea: ei loukata toista asioilla, jotka loukkaavat, vaikka ne "eivät ole tärkeitä".
100 % rehellisyys on paha haaste. Se edellyttää ensiksikin täyttä rehellisyyttä itselle, kaikissa asioissa. Sitten se edellyttää rohkeutta seistä AINA ajatustensa ja tunteidensa takana, vaikka se olisi poliittisesti ja sosiaalisesti tyhmääkin. Paljon kipeitä keskusteluja luvassa. Toisaalta, 100 % rehellisyys toteutuessaan on aika huikaiseva visio: voit olla JUURI SITÄ MITÄ OLET toisen ihmisen edessä. Eikö se ole oikeastaan rakkauden perimmäinen tavoite: tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on?
Kysyn teiltä, kumpaa kannatatte ihanteena: pientä siloittelua, vai raastavaa rehellisyyttä?
Ja sitten toinen kysymys: kumman mukaan toimitte?
Itse ajattelen, että naiseni kyky olla 100% rehellinen kaikissa asioissa vastaa ihannettani ja pyrin siihen, mutta tosielämässä sorrun kuitenkin kaunistelemaan itseäni ja tekojani. Opin edelleen uutta itsestäni.
Vastaukset 108
Vanhimmat
täyteen rehellisyyteen rakastavassa ja läheisessä suhteessa aina ennen pitkää ajautuu tahtomattaankin. Siinä vaiheessa, kun tulee epärehelliseksi tai alkaa tavoittaa itseään valehtelusta, on jotakin tärkeää menetetty, eikä suhde voi perustua enää naiviuteen ja sinisilmäiseen ajatteluun toisesta puoliskosta. Mutta se on sitä kasvamista, eikä tee heikommaksi tekijäänsä. Suhde kaatuu, mikäli tätä rehellisyyttä ei ole valmis vastaanottamaan.
En kuitenkaan usko, että tuo toteutuu automaattisesti, siis "täyteen rehellisyyteen rakastavassa ja läheisessä suhteessa aina ennen pitkää ajautuu tahtomattaankin". Noin me tahtoisimme asian menevän ja haluamme ajatella noin, minäkin.
Luulen että yksi jos toinenkin sortuu selittämään asioita parhain päin, ensin itselleen, sitten kumppanilleen, kun se "kiva totuus" on formuloitu.
Siinä olet mielestäni oikeassa, että kun alkaa tavoittaa itsensä (tai sen toisen) valehtelusta, niin suhde ei enää voi perustua sinisilmäisyyteen. Ja olen samaa mieltä, että se on kasvamista ja sitä kautta myös hyvä asia.
Muta entä ne, joiden mielestä asioiden siloittelu on ok? Joku voi nyt bongata tästä aiempia keskusteluja mutta en välitä siitä. En itse aseta tässä moraalisia totuuksia, kyselen vain näkemyksiä.
siloittelu kaunistamalla asioita? Oikeasti rumia asioita? Eihän sellainen menisi läpi...Silloin toisen osapuolen on oltava jotenkin asennoitunut ottamaan vastaan sellaista, minkä tietäisi satuttavan, ellei sulkisi siltä jollain tasolla tietoisuuttaan. Olisiko se sellaista peiteltyä masokismia.
Tarkoitin tuossa edellä sitä, että ihminen ei välttämättä kykene valehteluun tai pitämään asioita itsellään tai puoliso on sellainen, että näkee ns. läpi. Silloin ei edes kannata sepittää tarinoita, antaa vaan kornin kuvan ihmisenä itsestään. Ja mikä suhde sellainen on, missä rehellisyys ei ainakin aluksi mellestäisi? Avoimuus syntyy ihan luonnostaan.
Konkreettiset ihmiset pyrkivät rakentamaan kaiken totuusperustalle ja arvostavat myös naivia rehellisyyttä ja vaativat toiselta tiliä. Sekin on vain ominaisuus, jonka on puolisolleen antava tai sitten ei. Itse en kykenisi vasten tahtoani tekemään tiliä kaikesta.
on osa meitä jokaista, myös minua. Jos ne ei mene läpi, niin rakastaako se toinen ihminen minua vai minun kuvaa? En ymmärrä tuota masokismiaspektia.
"mikä suhde sellainen on, missä rehellisyys ei ainakin aluksi mellestäisi"
Miksi aluksi? Miksi ei lopuksi?
Tuo on hyvä näkökohta että "Itse en kykenisi vasten tahtoani tekemään tiliä kaikesta". Mutta tämä mnäkökohta mitä kyselen on juuri se, että jos rakastat todella ja toinen myös - niin mitä salattavaa elämiinne jää?
vaan ei ole minusta kiinnostavaa. Uteleminen ja tiedusteleminen, vaikkei olekaan mitään salattavaa. Siis tyyliin että joka wc-reissukin raportoidaan...
Tuossa rehellisyysasiassa pitkässä suhteessa voi osapuolille tulla niitä asioita, joita ei koe puolison välttämättä tarvitsevan tietää. Hemmetti, pitääkö tätä nyt vääntää.
Sellaisia ihmisiä vaan on meillä kaikilla, joita emme kestäisi puolisona.
tällä:
"Itse en kykenisi vasten tahtoani tekemään tiliä kaikesta."
Jos ei nyt hiusten halkomisiin mennä, niin vaihteleeko tilintekohalukkuutesi eri mieskandidaattien kohdalla paljonkin, vai oletko perusluonteeltasi joko avoimesti tilittävä, vai oman harkintasi mukaan tilittävä, vai lähes kaiken itselläsi pitävä, ja harkitusti niitä ripotteleva? Enkä siis tarkoita tässä mitään vessareissujen raportoimisia.
mä kerron yleensä kaiken mitä kysytään ja olen rehellinen. En vain pidä siitä että pyritään hallitsemaan ja kontrolloimaan em. tavalla. Kerron asioistani kyselemättäkin ja ripottelen tarvittaessa...Tyydyttääkö vastaus?
Kylläpä kai.
jopa olit vähään tyytyväinen.
En oikeastaan ole tyytyväinen, mutta en vain jaksa kysellä kun nähdäkseni tavallaan kuitenkin vastasit siihen, mitä kysyin, mutta vastasit siten, ettei vaatimaton ja rajoittunut ymmärryskykyni kohdannut sinun tajuntasi tasoa.
Jätät siis minut vaille haasteita. No, ei se mitään.
Jätän sinut nuolemaan näppejäsi. Mulkku kun olen.
Minä taas mietin, että mitä jos toinen osapuoli ei halua tietää kaikkea. Pitääkö silloinkin olla rehellinen? Jos ei itse halua tietää kaikkea, pitääkö silloin toisen kertoa rehellisesti kaikki? Ja onko kertomatta jättäminen epärehellisyyttä?
Onko lepertely epärehellisyyttä?
unohtuvat helposti ja hukkuvat kaiken tietämisen tarpeeseen. Silloin nekin toisesta turhalta tuntuvat asiat, joita ei salata, mutta niistä ei vain puhuta, saavat aivan väärän mittasuhteen ja aiheuttavat epäluuloa.
Rehellisyys on hyve, ehdottomasti, mutta kertomatta jättäminen ei välttämättä ole epärehellisyyttä vaan järkevää ajattelua, joka loppujen lopuksi pitää suhdetta yhtä lailla kasassa kuin rehellisyyskin. Jos itselle merkityksetön asia on toiselle merkityksellinen, voi olla fiksua unohtaa koko juttu ja keskittyä olennaisiin asioihin.
Ja jos parisuhde on kunnossa, miksi sitä pitäisi alkaa ehdoin tahdoin repimään turhilla asioilla?
miettinyt sellaista, että miks vitussa joillekin on niin helvetin tärkeä tietää asioita, mtä ne ei oikeastaan halua tietää? Masokisteja?
teidän käsitystänne. Tulkitsen niin, että uskot enemmän valkoisten valheiden liimaan, kuin armottomaan rehellisyyteen?
... mutta miksi leperrellä sellaista mitä ei tarkoita?
Minä uskon rakkauteen. Mitä se sitten onkaan...
Entä silloin kun tarkoittaa?
rehellisyydestä. Eikö riitä että kumpikin on rehellinen itselle ja kykenee rehelliseen ajatteluun? Silloinhan ei olisi tarvetta kaikesta puhua ääneen ja sillä tavalla loukata toista. Olenko nyt ihan hakoteillä?
ja ne haluavat vain kaikkea, millä voi pitää miestään kuristusotteessa.
eikö se ole just hyvä? :-)
En vaan tiiä. Mutta kysymyksesi on oman kysymykseni ytimessä.
Miksi edes olisi niin, että kaikesta puhuminen loukkaisi toista? Eikö silloin olisi väärät ihmiset tekemässä yhreistä eloa?
tapaus, mutta tietysti ideaali. Ihminen on kuitenkin opportunisti ja peto ja tietynlaisen suojan säilyttäminen on vain inhimillistä.
Ilman loukkaustarkoitusta, vastavetona äärimmäisen rehellisyyden ihanteelle, olisiko mahdollista, että äärimmäisen rehellinen ihminen onkin sitä esimerkiksi 1) että voisi hallita toista tämän virheillä ja entisellä elämällä tai 2) että voisi suunnata rehellisyyden vaatimuksen toiseen ja samalla peittää omaa tarvettaan salata, piilottaa tai muuten vain olla ilmituomatta omaa menneisyyttään, jottei toinen pääsisi hyötymään niistä jollain tavalla?
kunnes se loppuu...
Voi olla niin.
Mutta... Onko siitä kaikesta puhuttava heti lyhyessä ajassa? Mihin siinä on kiire, jos on kuitenkin pariutumassa pitkäks aikaa, ellei loppuelämäks? Jos kaikesta puhuu heti, mistä sitten keskustelee loppuelämän?
niin yxiuloitteinen, että susta riittää puhumista vain yhteen kierrokseen :-)
Mutta toi on silti tosi kysymys: koska on aika millekin totuudelle. Mulla ei ole siihen vastausta
"Mutta toi on silti tosi kysymys: koska on aika millekin totuudelle. Mulla ei ole siihen vastausta"
Nimenomaan sulla on vastauksesi. Muilla ei ole vastauksiasi.
Unohtui eilen sanoa, että pitkästä aikaa todella hyvä aloitus täällä.
Olishan se kovin hieno juttu jos osais olla täysin 110%:sti rehellinen mutta ei se multa ainakaan onnistu. Pienissä (merkityksettömissä?) asioissa tulee kaunisteltua enkä töksäyttele kaikkea aina juuri niin kuin mielessäni ajattelen. Uskon, että musta helposti näkee koska valehtelen (aivan kuten kahdeksan vuoden jälkeen näen valehtelun merkit miehestäkin melko helposti) joten sen(kin) vuoksi pyrin pysymään vähintäänkin lähellä totuutta... aina se ei kuitenkaan ole ihan helppoa joten opittavaa tässä minullakin.
Enpä kyllä tiedä kuinka se toimis jos kumpainenkin oltais jokaisessa asiassa aivan täysin rehellisiä...? Ehkä pitää kokeilla. Tai ehkä ei.
ainutlaatuinen etuoikeus olla suhteessa ihmiseen, jolle täysi rehellisyys on elämän perusta, olkoon tuskallista tai ei. Ainoa tapa jatkaa parisuhdetta on ottaa rehellisyys vakavasti. Se on saanut minut ajattelemaan käyttäytymistäni uudessa valossa. Tähänkin asti olen pitänyt itseäni rehellisenä, en vain ennen ole törmännyt tällaiseen absoluuttiseen vaateeseen. Se saa minut näyttämään pahaiselta valehtelijalta ja minua hävettää.
Tunnen kuitenkin sisimmässäni, että minulle tarjotaan aivan huikaisevaa mahdollisuutta: saan olla todellakin juurikin se kuka olen, mutta vain jos olen!!
Ajattelen nyt, että olen todella tyhmä, jos en älyä ottaa tarjousta vastaan...
vain huonoa käytöstä, ei sillä juuri muuta saa. Samoin jotkut(itsekin siihen sortunut) laittavat huonon käytöksensä tempperamenttisuutensa piikkiin.
Kyllä mun mielestä sille omalle kullalle pitää olla hyvä ja vähä siloitella tietä.
se tien siloitteleminen? Ja miten se liittyy hyvänä olemiseen? Kysyy syntinen siloittelija.
että ei ole pakko päästää suustaan niitä ajatuksia ja asioita joiden tietää toista loukkaavan. Myös sanat voi valita niin, että sanoo hienotunteisesti.
on hyvä asia. Kannatan sitä. Ei ole mitään mieltä rehellisyyden nimissä olla loukkaava.
Mutta toisaalta, eikö se "täydellinen" rakastaminen toisaalta edellytä myös sitä, etä kaikki jaetaan? Tähän om helppo vastata Joo tai Ei. Mutta jos ajattelemme rakkauden syvintä olemusta oman kaipuumme kautta, niin eikö se toive ole juuri se, että saa olla oma itsensä? Ja jos niin ei käy, niin eikö se tee parisuhtesta tavallaan politiikkaa, mahdollisen taidetta?
mun mielestä omaa kumppania saa säästää. Ja mun mielestä rakkauteen kuuluu myös niiden rakkaiden säästäminen ja suojeleminen pahalta ja epämiellyttävältä.
Maailma on jo tarpeeksi rastava muualla.
mainitse yksi asia jolta säästät rakkaitasi. Liittyykö se omiin ajatuksiisi ja jos, niin millaisiin, omiin tekemisiisi, ja jos niin millaisiin vaiko ajatuksiisi rakkaistasi?
Mitä teet/ajattelet, ettet voisi olla rehellinen loukkaamatta.
mul voi olla vähä eri maku esmes vaatteiden suhteen.
tuota voi uskoa ettet voisi sanoa jotain vaatteista. Ellet inhoa puolison vaatteita, kai teillä saa oma maku olla?
Ei mitään henk. koht. mut en voi ymmärtää jos jotain et voi puolisolle sanoa, miten se säästää jos sanot ettet pidä hänen vaatevalinnastaan? Säästäminen tarkoittais oikeasti jotain merkittävää, kuten vaikka että olet pettänyt= et kerro. Jota luulenkin sinun tarkoittaneen.
en pitänyt tunkeilustasi.
Ja koska ensimmäisenä mainitsit pettämisen, niin nyt tajuan, että sitä sinä hait, koska mielestäsi kaikki miehet pettää.
voi ottaa tosissani muita kuin vakavia asioita, jotka taas parisuhteessa pitäisi mielestäni jakaa. Muita salailunarvoisia, paitsi pettäminen, olis rahasotkut, rikokset jne...
Ei kai se ole väärin jos kiinnostaa mitä miehet sitten salailee. Itse kerron puolisolle kaikki, hyvät ja huonot asiat. Aina. Senkin jos hänen housut lösöttää tai paita on likainen tai henki haisee.
mun teki mieli sanoa tänään rumasti, kun olin ensin 10 tuntia töissä ja sen jälkeen ruuvasin uuden sängynpäädyn kiinni, latoin parit peilit seinälle, niin multa kysyttiin, että 'mitä pahaa mä olen tänään tehnyt'.
En sitte kuitenkaan sanonut rumasti, vaan säästin rakastani ja vain hymyilin.
Jóskus on hyvä säästääkin.
mieleesi että puoliskolla vois olla hyvä syy kysyä noin? Jos esim. yleensä töistä tullessasi olet jotenkin erilainen... ja mikset voinut sanoa että kysymys luokkasi? Ilmeisesti ei kovin avoin parisuhde?
ei.
loukkasin. Totuus tekee usein kipeää. Pointti unohtui. Mutta mitään ei tarvitse "säästämisen" nimissä tehdä. Jos jäät kiinni, se sattuu 2 kertaa pahemmin.
Minen usko, että sua kukaan miäs jaksaa.
ymmärrä mikä sua tässä ny riepoo? Ollaan eri mieltä, minä argumentoin, sinä haastat riitaa..?
sinulla on tapana jotenkin hyvittää asioita, kun olet jotain pahojasi tehnyt tai sitten sinulle vaan avoimesti vittuillaan. Aina ei kumminkaan kannata provosoitua.
100% rehellisyyteen ihan joka asiassa. Tuskinpa siihen yksikään tai hyvin harva ihminen pystyy. Sanoissa ja teoissa voi yrittää olla täydellinen monella tapaa, kuka onnistuu, kuka ei. Puolisolle kyllä pitäisi pyrkiä olemaan 100%, mutta jos pelkää että sitä raastavaa totuutta, niin kannatan pitää salaisuutena. Tietenkin jos asia on toisten tiedossa, niin on parempi kertoa, sillä se voi tulla heidän taholtaan ennemmin tai myöhemmin tietoon ja silloin voi kyllä syyttää valehtelusta.
Yleensä pyrin toimimaan kumppaniani kohtaan niin täydellisesti kuin ikinä pystyn loukkaamatta hänen tunteitaan ja hyväksymään hänet sellaisena kuin on.
Valehtelija ja epärehellinen ei kenenkään kunnioitusta tarvitse.
100% rehellinen?
mutta aika lähelle
Mutta mistä sen voi tietää onko joku 100% rehellinen?
Jos jatketaan samaa teemaa, niin jos/kun ne ns. valkoiset valheet ovat käytössä, niin mistäpä sen tiedät mitä kaikkea muuta, vielä enemmän oleellisempaa juuri niissä isoissa asioissa jää kertomatta? Kun toista tuntee ja huomaa lähes idioottivarmasti pääosin ne tilanteet, jolloin toinen valehtelee (valkoisesti tai vähän tummemmin), niin mitäpä sille voit tehdä? Jos koet asian oleellisena ja/tai olet turhautunut suhteen tilaa, niin pitäisikö niitä alkaa kaivelemaan ja koittaa puhdistaa ilmaa? Vai pitäisikö ne, ja itseasiassa koko toinen ihminen jättää omaan arvoonsa ja jatkaa sitä yhteiseloa niissä merkeissä, jotta siinä kyllä on kaksi ihmistä jakamassa sitä aikuisten arkea, mutta pohjimmiltaan täysin vilpittömiä siinä suhteessa ei olla? Jos noin, niin eikö tuossa käy niin, jotta siinä koko ajan etäännytään toisesta? Ei olla tavallaan yhtä, vaan ollaan kaksi yksilöä kamppailemassa arjen keskellä?
Ei mahda mitään, mutta luulen valtaosan parisuhteista olevan juuri tuota jälkimmäistä. Minusta tuosta kertoo sekin, ainakin monesti, ettei haluta tietää ja tuntea toista ihmistä ja hänen historiaansa "koska eihän sillä ole väliä koska vain nykyhetki on tärkeä". Eli ihminen kelpaa sellaisena kuin hänet haluaa nähdä. Eipähän sillä, se totaalinen rehellisyys ihan kaikissa asioissa voi olla niin harvinainen asia, jotta varmaan todella harva edes kohtaa etenkin parisuhdemielessä sellaista ihmistä, jolla voisi olla täysin vilpitön.
Kumpaan sitten pyrin, tai kumpaa olen, niin haaveissani haluaisin sellaisen naisen, jonka edessä voisi olla ihan täysin oma itsensä. Eli vertauskuvallisesti voisi olla alastomana hänen edessään ja hän minun. Mutta, vaikka omasta mielestäni olen rehellinen itselleni, niin ehkä, ehkä kuitenkin pieni viikunanlehti voisi olla kummallakin, ettei ihan siihen raadollisimpaan totuuteen asti mentäisi. Pysyttäisiin niin lähellä totuutta kuin mahdollista, mutta ehkä se liika yksityiskohtaisuus voisi jäädä pois - ellei sitä varta vasten kyseltäisi.
Ihannetilanteessa voisi olla täysin rehellinen kaikissa asioissa, mutta voi olla jotta parisuhdemielessä sen naisen liiallisen rehellisyyden kanssa voisi olla tekemistä liiaksi.
kertomatta jättäminen ei ole valehtelua. Eiköpähän itsekullakin ole se viikunanlehti, kenellä isompana, kenellä pienempänä. Jos ajatuksesi harhailevat muualla niin oletko silloin 100% uskollinen?
ainakin siinä mielessä että sain omille ajatuksilleni vähän tukea:" Ei olla tavallaan yhtä, vaan ollaan kaksi yksilöä kamppailemassa arjen keskellä"
Itse ajattelen - ja tunnen - niin että rakkauden syvin olemus on toisen hyväksymisessä. Ei tykkäämisessä, siinä rakastumistunteessa, vaan toisen hyväksymisessä. Silloin joutuu hyväksymään myös sen paskaosaston, mistä ei niin mielellään puhuisi, ei itsen eikä toisenkaan osalta.
Se on jotenkin vallankumouksellista: rakkaus joka ei perustu tykkäämiseen, vaan absoluuttiseen hyväksymiseen. Ja ainoa este on pelko. ettei se toimi?
nimenomaan se et hyväksyy toisen karvoineen kaikkineen...ja sittenkin rakastaa aidosti..=o}
pelko pilaa monta hyvää suhdetta...pitää uskaltaa heittäytyä suhteeseen, mikäli meinaa kyetä saamaan siitä avoimen ja luottamuksellisen...joko siinä onnistuu taikka pettyy..joka pelkää ei "pelaa"..sanotaan..=o)
Vähän asiastakin riippuen suomeksi sanottuna tuossa on kyse siitä, mitä antaa toisen olettaa, eli siitä, mitä haluaa toisen tietävän ja mitä ei. Toisia tuollainen ei varmaankaan häiritse, mutta toisista tuollainen voi olla kiusallista. Mitä isompi/merkittävämpi asia, sen kauemmaksi harmaalle alueelle taidetaan mennä. Ja aivan: kertoja määrittelee mielessään tämän harmaan alueen rajan, ei se vastapuoli, joka ehkä haluaisi aidosti tietää.
En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään romanttisena ihmisenä, oikeastaan en ole pitänyt ollenkaan, mutta aina silloin tällöin minulle tulee mieleen, että loppujen lopuksi taidankin olla umpiromanttinen Todelliseen Rakkauteen uskova, ja valtaosa muista ihmisistä taitaa olla enemmän sellaisen "pinnallisen rakkauden" harrastajia. Miksi, niin juuri siksi mistä sinäkin mainitsit, eli kaiken pohjana pitäisi olla se, että näkee ja ennen kaikkea voi nähdä toisen alastomana edessään, ja hänet silti haluaa elämäänsä.
Rumaa tietysti sanoa, mutta kaikki muunlainen parisuhdemainen rakastaminen taitaa olla jollain tapaa kovin pinnallista. Eikö se kuitenkin ole tavallaan pinnallista, jos parisuhteen pohjana on jokin muu kuin se, että tuntee toisen ihmisen "läpikotaisin" ja silti hyväksyy hänet? En tiedä, mutta eipä taida tietää kukaan muukaan, ja ne jotka tietävät, eivät ole siitä meille kertomassa.
tietäisi että haluaako? Pitäisikö vihjailla siihen suuntaan joskus? Jos kertookin ja siitä tulee kamala riita, mahdollisesti erokin pahimmassa tapauksessa, ei sekään olisi hyvä asia. kaikkein parasta olisi ettei niitä salattavia asioita olisi ollenkaan, mutta kukapa niiltäkin elämässään välttyisi.
Eikö se kuitenkin ole tavallaan pinnallista, jos parisuhteen pohjana on jokin muu kuin se, että tuntee toisen ihmisen "läpikotaisin" ja silti hyväksyy hänet?
Sijoitá siihen rehellisyys, tien siloittelu ja tarvittaessa valkoiset valheet,
"Itse ajattelen - ja tunnen - niin että rakkauden syvin olemus on toisen hyväksymisessä. Ei tykkäämisessä, siinä rakastumistunteessa, vaan toisen hyväksymisessä. Silloin joutuu hyväksymään myös sen paskaosaston, mistä ei niin mielellään puhuisi, ei itsen eikä toisenkaan osalta.
Se on jotenkin vallankumouksellista: rakkaus joka ei perustu tykkäämiseen, vaan absoluuttiseen hyväksymiseen. Ja ainoa este on pelko. ettei se toimi? "
Vähän nyt maalailen tässä kaunista vaaleanpunaista taivaanrantaa jota naiiviudeksikin kutsutaan, mutta eikö juuri sen vastapelurin pitäisi saada päättää tuleeko hän asian kanssa toimeen vaiko ei? Jos ei saa, niin silloinhan kertoja itse päättää millaisen kuvan itsestään antaa. Tai pahimmillaan luulee antavansa, voihan toinen olla näkevinään jotain kertomatta jätettyä, mutta kun sitä ei tosiaankaan kerrota, niin sehän pitäisi jättää omaan arvoonsa, mutta mitenpä senkin tekee, jos vaikuttaa siltä, että toinen ei nyt taida olla ihan vilpitön...
Vihjailusta, niin mitä myöhempään vaiheeseen vihjailu/kertominen jää, niin sen isompi juttu se alunperin pienikin asia voi olla. Mutta onhan se totta, että ehkä sitä vain pitäisi luottaa siihen oman kultansa harkintakykyyn niiden oleellisten asioiden kanssa, kun eihän sitä välttämättä haluakaan tietää ihan kaikkea. Minulle naisen mielellään pitäisi olla mahdollisimman avoin, etenkin silloin jos jotain kysyn. En sano automaattisesti tulevani asian kanssa toimeen, mutta minä haluan kuitenkin olla se, joka siitä päättää.
Tämä nyt on tätä minun aivokopan kahden rattaan raksutusta, jotta koita nyt kestää.
Omalta kohdaltani voin sanoa että olen kyllä ihan rehellisesti kaikki kertonut ja jos myöhemmin ilmenee jotakin joka on jäänyt kertomatta, niin kerron sen kyllä totuuden mukaan. Olen nimittäin sellainen että en oikein hyvin osa valehdella ja sen huomaa kyllä joka minut tuntee.
Kotoa opittu tapa se rehellisyys.
Mutta siihen sanon että ystävilleni pyrin olemaan myöskin rehellinen, joskin ne kertomatta jättämiset sitten tulee ilmi kun saavat minut suuttumaan. Pyrin kyllä aikalailla hillitsemään itseni, mutta se luonne...se luonne.....
ihmiselle joka otti ajatukseni vastaan, tai joka omisti sen jo. En tiedä oliko tuo sun sisällä valmiina. Oli kuitenkin kiva kuulla tämä ajatus jonkun toisen sanoilla. So, kiitos tästä.
on mun paheeni..jossain määrin pahe..koska se tosiaan saattaa raastaa..
mutta on asioita myöskin, joista ei vain tule puhetta eikä miestä ees kiinnosta tietää...sanotaanko niin et osaan mäkin silotella..mutten mä silti totuutta muokkaa muuksi..esitän sen vaan nätimmin..jos silottelen..=o)
...musta se ei taas ole valehtelua, jos ei kaikista maaliman asioista puhuta..vaikkapa siitä et mitä on päivän aikana puhunnu töissä tai ystäviensä kanssa..nii ei ne musta ole ees asioita, joita tarttis kotona puolisolle puhua....varsinkaan ystävien asioita ei musta tartte puhua mihinkään...ellei ystävät ole yhteiset ja yhteisesti pyydä puhumaan asioistaan..
mulle luotetut asiat kaverien ja ystävien puolelta tai töissä..ne on sillon mulle tarkotettuja..enkä hölise niitä eteenpäin ees kotona..jotta onko se valehtelua vaiko asioitten itellään pitämistä..??
töissä sitäpaitsi on vaitiolovelvollisuus..eikä sen noudattaminen tuota tuskia..
=o7
..musta mun mies ymmärtää hyvin sen, ettei kaikkea kuulu puhua..etenkään asioita jotka ei meidän suhteen kannalta ole tärkeitä hänen tietää..en myöskään itse oleta et hän kertoo koko elämänkertansa juurta jaksain mulle..mutta muuten me ollaan avoimia ja rehellisä toisillemme..=o)
Pientä siloittelua (harvoin sitäkin), muttei missään tärkeissä asioissa. MUTTA tärkeissä ja varsinkin toiselle tärkeissä asioissa raastavaa rehellisyyttä!
Muille ihmisille voi vapaasti tarvittaessa heitellä valkoisia valheita.
Voi olla, että vastausta pitäisi miettiä vielä tarkemmin, mutta toiste sitten...
ehdottomasti sitä mieltä että kaikille pitäisi olla mahdollisimman rehellinen. Kaikkea ei tietenkään tarvitse ulkopuolisille kertoa vaan pitää se itsellään salaisuutena, mutta ei valehdellakaan.
johon mulla ei ole suoraa vastausta. Kaikkihan me ollaan suoria, rehellisiä ja moraalisia ihmisiä ja vaaditaan sitä toisiltamme takaisin.
Kyllä minä ajattelen kuitenkin näin, että parisuhde on erikoisuhde: se vaatii jotain enemän kuin vaikkapa työsuhteet. Työkavereile voin olla sitä, mikä on poliittisesti viisasta; parisuhteessa poliittisesti viisasta on olla se mikä olen.
Totta kai pystyisin näkemään vääryyttä (muut ihmiset)vvalkoisten valheitten heittelyssä, mutta voisin tarvittaessa sallia sen. Turhaa esim. ventovieraille on juurta jaksaen selittää jotain tyhjän päiväistä asiaa, jos siitä selviää, esimerkiksi toteamalla, että joo, onhan se kivaa, että on kaunis ilma. Kauniista ilmasta kuuluu yleensä pitää. Vaikka todellisuudessa sillähetkellä ajattelisi muuta.
Omalle kumppanille olisin raastavan rehellisyyden kannalla, joo. Ainankin se olisi ihanne ja niin ajattelen.
Olen kyllä kovasti rehellisyyden kannalla, vaikka se voisi tuntua pahaltakin. Totuus on kumminkin useimmiten helpottava ja sen kanssa pitäisi voida elää. Tietysti vähän riippuu mistä on kyse, mutta pääsääntöisesti kumppanille tulisi olla rehellinen. Joskus voi täytyä miettiä, onko rehellisyys hyvä asia, jos siitä olisi selvästi harmia ja sen voisi jättää sanomattakin.
Tietenkään kenenkään toisen asioista ei tarvii kertoa rehellisesti tai muutenkaan, sillä kaikkien asiat eivät aina kaikille kuulu. Toisten asioista kertomatta jättäminen voi olla ihan rehellistä sekin. Täytyy voida olla rehellinen myös muille ihmisille, jos esim. on jonkun uskottu. Täytyy voida olla luotettava, vaikka kumppani onkin olemassa. On voitava rehellisesti sanoa, ettei ole puhunut toisen asioista kenellään.Ja jos työn takia on vaitiolovelvollisuus, niin silloin se on.
"näin, että parisuhde on erikoisuhde: se vaatii jotain enemän kuin vaikkapa työsuhteet. Työkavereile voin olla sitä, mikä on poliittisesti viisasta; parisuhteessa poliittisesti viisasta on olla se mikä olen. "
Sanoisin minäkin juuri noin. Parisuhde on suhteena ainutlaatuinen. Sen vaalimiseen kuuluisi olla poliittisesti erittäin viisas eli se mikä on ilman mitään pelejä/teeskentelyjä/salaisuuksia/valheita/pelleilyjä jne.
pientä siloittelua ja oikeiden sanojen valintaa. Nämä eivät poissulje rehellisyyttä. Ehkä en sitten tavoittanut täysin kirjoituksesi pointtia?
Kuten kirjoitit, hyvä selvittää mitä mieltä kumpikin asiasta on.
Minusta kuulostaa siltä, että olet rehellinen juuri nyt. Rehellinen juuri sillä tavoin, että myönnät toimivasi toisin ja se on mitä ilmeisemmin tuotu kumppanille selväksi. Rehellisyys on oman haavoittuvaisuuden näyttämistä ja itsensä avaamista toiselle. Tällainen minä olen, virheellinen ja erilainen kuin sinä.
Toimitte eri tavoin, mutta en näkisi näillä eväillä mitään erityistä kasvunpaikkaa yksinomaan sinulle. Parisuhde on kummallekin osapuolelle kasvua ja yhteisen toimintatavan löytämistä. Ehkä kasvu tässä tapauksessa on kumppanillesi sitä, että hän hyväksyy ja ymmärtää rakkaansa toimivan toisin kuin itse. Mitään valehtelu-mörköä ei kannata heti lähteä leipomaan ilmoille. Miksi tuntisit syyllisyyttä tai pienuutta? En näe ongelmaa.
Jokainen käy omaa kasvuansa ja parhaiten ihminen kasvaa yhdessä, ei yksin. Monelle parisuhteelle tekisi hyvää, jos kyettäisiin näkemään oman kasvun yli/ohi antamalla toiselle aikaa kasvaa niin kuin hänelle on hyväksi. Mikä on minulle hyvä ja toimiva, ei ole sitä välttämättä toiselle ja silti hän on rakas, minulle sopiva. Syyllisyyden tunne lamauttaa ja pienentää toimintakykyä eikä ole kenellekään hyväksi.
"Paljon kipeitä keskusteluja luvassa"
Niinpä. Täysin rehellisyyteen pyrkivälle ja kykenevälle kipeyttä ei ole eikä tule. Jos tulee, niin silloin on kyse muusta kuin rehellisyydestä tai sitten peräänkuulutetaan rehellisyyttä, johon ei loppukädessä itsekään kyetä. Muutenkin tulee tästä mieleen, että miksi sitä puhumista niin älyttömästi tarvitsee olla? Kuten alussa kirjoitin, rehellisyys on jotain muuta kuin suusanallista kerrontaa.
Ehkä lähdin ihan väärille urille ja saatoin viedä asiaa ihan vierestä, mutta en jaksanut kirjoittaa esimerkkejä auki sen kummemmin, kun niitä ei ap. kirjoituksessakaan ollut. Toivottavasti en kuitenkaan kirjoittanut mitään loukkaavasti. Tunnepuolen asioihin kun menee, niin saattaa möläyttää jotain mitä ei tajuakaan möläyttäneensä :)
sun vastaus oli tosi hyvä.
Se kuulosti jossain kohdin vähän tekopyhältä, mutta sitä on vaikea välttää, kun arvoista puhutaan: en epäile sua tekopyhäksi, pikkaisen älyllistäväksi vain :-)
Lueskelen sun vastausta kommentomatta sen enempää, koska se osui juuri mun tarpeeseen.
Miksi tuo vastaus oli hyvä? Olet siis kuitenkin sitä mieltä että siloittelu on hyvä asia vaikka väität arvostavasi naisesi rehellisyyttä?
Ehkä kasvu tässä tapauksessa on kumppanillesi sitä, että hän hyväksyy ja ymmärtää rakkaansa toimivan toisin kuin itse.
Miksi naisen pitäisi hyväksyä sinun epärehellisyytesi ja siloittelu?
tosivaitarun vastauksen vuorovaikutteisuusajattelusta. "Parisuhde on kummallekin osapuolelle kasvua ja yhteisen toimintatavan löytämistä". Tuo kuulostaa oppikirjamaiselta, mutta tässä tapauksessa se on myös konkreettisesti totta.
Siloittelua naiseni ei tarvitse hyväkysä - eikä hän hyväksykään :-) Siitähän aloitukseni lähti. Tässäkin ketjussa on käynyt ilmi, että joillekin pareille pieni siloittelu taas on se oikea tapa toimia.
on haastavampaa solmia parisuhdetta kuin nuorempana. Kummallakin on omat kokemuksensa ja kipupisteensä edellisistä suhteista, siitä tulee juuri mainitsemani hokema kummallekin kasvun paikka. Elämänkatsomuksenani on henkinen kasvu, niin oppikirjamaiselta kuin se tosiaan kuulostaa.
Aika monella naisella tuo rehellisyyden vaade on tyypillistä, itsellä mukaan lukien. Veikkaisin, että yleensä miehille rehellisyys on venyvämpi käsite kuin naisille. En tarkoita tässä yhteydessä mitään suoranaista valehtelua, pettämistä tms. vaan mies herkemmin sortuu pieniin "vähän sinne päin" -juttuihin kuin nainen. Mistä tämä sitten johtuu, niin siihen osannee miehet paremmin vastata kuin Tosivaitaru. Ehkä miestä ei kiinnosta veivata asioita jutustelutasolla samassa mittakaavassa kuin naista. Miehet ja naiset ovat erilaisia, naista kiinnostaa purkaa kaikki osiin parisuhteessa, miehellä on hyvä vain olla ja antaa asioiden edetä omaan tahtiinsa. Vähän joudun kärjistämään, mutta eiköhän tuosta ajatus tule läpi. Nainen haluaa herkästi saada selville jokaisen rasahduksenkin, suoraan sanottuna. Siinähän se sitten tulee esille, onko nainen "rento suhtautuja" vai lähteekö jokaisen mielenliikkeen ilmaisun jälkeen käyntiin ylimääräinen "kipukeskustelu", jonka jälkeen kumpikin on enemmän kuin läkähdyksissä.
Rehellisyysasteikolla kymmenen liikkuvalla kipupisteitä ei juuri ole. Ne on jo käyty aiemmin läpi.
Miehen kanssa oppii siloittelemaan itsekin tarpeen tullen. Onhan tässä ketjussa tullut loistavia esimerkkejä miten ei aina olisi niin hyvä kertoa suoraan omia ajatuksia, vaikka niitä kysytäänkin. Mielelläni säästän kumppaniani ja en aina ilmoita mielipiteitäni tai ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. Tässä on kuitenkin ongelmana se, että asetan itseni siihen asemaan, että arvioin omista lähtökohdistani mistä kumppanini loukkaantuu ja mistä ei. Päätän asioiden etenemisen jo ennen kuin ne ovat edenneet mihinkään. Tällä tavoin toimimalla saatan estää molempien ajattelun muutoksen kyseisessä tilanteessa.
Vastavuoroisuuden periaate on helppo purkaa teoreettisella tasolla ylevillä kommenteilla, haaste on kyetä aidosti heittäytymään siihen toisen kanssa. Ihminen on pieni otus, siitä ei pääse mihinkään. Juuri kun kuvittelee kehittyneensä jossakin asiassa, huomaakin rimpuilevansa saman asian äärellä toisessa yhteydessä. On se metkaa.
Sanoit pitäväsi tuosta kirjoituksesta ja erityisesti kohdasta : "Parisuhde on kummallekin osapuolelle kasvua ja yhteisen toimintatavan löytämistä.
Tuohan on itsestään selvyys, mutta miten se liittyy tähän rehellisyyskeskusteluun?
ihan vain sillä tavalla, että tuota lausetta voi soveltaa rehellisyyteenkin:
"Rehellisyyden löytäminen on kummallekin osapuolelle kasvua ja yhteisen toimintatavan löytämistä".
Vaikka noin. Molemmille se on yhteisen tason löytämistä ja oman tasonsa arviointia, jota ei tulisi yksin tehtyä. Kun ei se rehellisyyskään tämän keskustelun valossa ole ihan yksiselitteinen käsite, vaikka ensin siltä tuntuu.
Siitä ei hyvä heiluis. Minulla on niin paljon sellaisia ajatuksia, joita ei kannata suorilta ääneen laukoa enkä mutkan kautta osaa niitä kertoa. Välillä oon jotain laukonut ja yleensä niitä pitää sitten selitellä tunti-pari jonka jälkeen saa kuulla, että "joo noinhan se on, olen samaa mieltä". Liian työlästä ja hermoja raastavaa.
en puhu kaikkia asioita JUURI NIIN KUIN NE OVAT.
Tarkoittaako tuo sitä että naisesi vaatii sinua kertomaan KAIKKI asiat juurta jaksain hänelle,esim. työpäiväsi tapahtunat,kauppareissut jne? Eihän kukaan sellaista voi toiselta vaatia, sinun ei tarvitse sellaiseksi pyrkiä.
Vai tarkoittaako tuo sitä että naisesi kysyy sinulta jotain ja vastauksesi on siloiteltu/valheellinen?
Itse olen sitä mieltä että jos kysytään, niin vastataan rehellisesti. Jää kysyjän vastuulle kestääkö totuuden.
"tarkoittaako tuo sitä että naisesi kysyy sinulta jotain ja vastauksesi on siloiteltu/valheellinen? "
Tämä on se asia mistä puhun. Ei ole kyse mistään suurista asioita, vaan juuri niistä elämän pienistä kohdista, joissa valitaan rehellisyyden ja epärehellisyyden välillä, mukavuuden tai jonkun muun hyväksi.
täytyy olla rehellinen
Sä saat mut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi... Tai no, en minä oikeastaan useinkaan valehtele, mutta jätän asioita kertomatta, mitä en pidä epärehellisyytenä. Musta kertomatta jättäminen on epärehellistä vasta kun totuudella olisi suuri merkitys kumppanin elämään, esimerkiksi jos pettäisin tai varastaisin tai vastaavaa. Musta on ihan turha olla ihan sataprosenttisen rehellinen
Mitä se ketään auttaisi, että kertoisin miehelleni, että yksinkertaisesti vihaan hänen parasta kaveriaan tai että hänen musiikkimakunsa on kauhea?!
"...voit olla JUURI SITÄ MITÄ OLET toisen ihmisen edessä..." Varsinkaan tämä ei multa onnistu. Mun parisuhdeminä on noin 20 prosenttia siitä kuka olen plus pari valheellista lisäystä miehen mieliksi ja se loppu 80 prosenttia on yksityistä omaa itseäni, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Toisaalta yksi asia jota olen usein miettinyt on se, että pitäisikö minun kertoa, että vaikka rakastan häntä ja haluan ja aion olla hänen kanssaan, niin en oikeasti ole kovinkaan tyytyväinen suhteeseemme... En saa siitä asioita, joita eniten tarvitsisin/haluaisin ja koen joutuvani tekemään liikaa asioita joita en haluaisi tehdä. Jotenkin minusta vain tuntuu, että jos olisin tästä asiasta rehellinen, niin suhde loppuisi siihen paikkaan.
En itsekään haluaisi ihan täyttä rehellisyyttä: jos perseeni näyttää lempparimekossani valtavalta, niin älköön hän koskaan kertoko sitä minulle! :D
Summauksena voisi sanoa, että sataprosenttinen rehellisyys toimii vain, jos olette melko samankaltaisia, eikä kummallakaan ole isoja luurankoja kaapissa.
on käynyt ilmi että osa on sen siloittelun kannalla, myös sinä siis. Mua mietityttää se, että oletko tyytyväinen parisuhteeseen, jossa voit jakaa itsesi n. 20 % osalta kumppanisi kanssa? En halua arvostella elämääsi. Itse ajattelen niin, että en haluaisi tyytyä 20 prosentin suhteeseen, vaan yrittäisin lisätä yhteistä jaettavaa - olemalla avoimempi. Oikeasti tuskin edes olisin suhteessa, jossa ei haluttaisi tuon suurempaa avoimuutta.
Tämä on taas mun kysymyksen ytimessä:
"pitäisikö minun kertoa, että vaikka rakastan häntä ja haluan ja aion olla hänen kanssaan, niin en oikeasti ole kovinkaan tyytyväinen suhteeseemme... En saa siitä asioita, joita eniten tarvitsisin/haluaisin ja koen joutuvani tekemään liikaa asioita joita en haluaisi tehdä. Jotenkin minusta vain tuntuu, että jos olisin tästä asiasta rehellinen, niin suhde loppuisi siihen paikkaan".
Kun luet omaa tekstiäsi, mitä sen pohjalta ajattelet rehellisyyden tärkeydestä?
"Mua mietityttää se, että oletko tyytyväinen parisuhteeseen, jossa voit jakaa itsesi n. 20 % osalta kumppanisi kanssa?" Musta miehet ja naiset on niin erilaisia, että ehkä joku 30 pros. on maksimi, minkä nainen voi itsestään näyttää, joten sikäli olen tyytyväinen 20 prosenttiin. Miehille se on tietenkin enemmän eli sinun kannaltasi se olisikin aika vähän.
"Kun luet omaa tekstiäsi, mitä sen pohjalta ajattelet rehellisyyden tärkeydestä?" Ajattelen, että rehellisyys ei vain yksinkertaisesti kannata ellei halua olla sinkku.
jota en osaa avata: "ehkä joku 30 pros. on maksimi, minkä nainen voi itsestään näyttää, joten sikäli olen tyytyväinen 20 prosenttiin. Miehille se on tietenkin enemmän eli sinun kannaltasi se olisikin aika vähän".
En ymmärrä mitä tarkoitat, selitätkö? Miksi nainen ei voi näyttää itsestään kuin x prosenttia ja miksi miehet tietenkin voivat näyttää enemmän?
Menee vähän ohi ap-aiheen mutta menköön.
Yritän selittää. :)
Nainen haluaa tietää kaiken omasta miehestään ja siitä huolimatta, ettei varmaan ihan kaikkea pystykään hyväksymään (fantasiat muista naisista, ja vastaavat seksiin liittyvät asiat yleensäkin (ainakin mulla, puhun vain omasta puolestani), niin nainen kuitenkin pyrkii hyväksymään kaiken ja nainen haluaa, että mies kertoo ja puhuu itsestään, myös esimerkiksi vaikeista asioista. Siksi mies voi näyttää itsestään ehkä 90 prosenttia, kunhan tajuaa mistä 10 prosentista kannattaa olla hyvin hiljaa.
Naisessa perinteisenä naisena taas on niin monia asioita joita miehet inhoaa, että naisen on ihan pakko pidätellä. Minä esimerkiksi olen aika herkkä, mutta koska miehet ei halua kuulla surullisia asioita eikä miehen nähden saa itkeä, niin joudun hänen seurassaan salaamaan kaiken mikä tekee minut surulliseksi. Olen myös ylianalyyttinen ja tykkään vatvoa asioita, mikä on toinen asia jota miehet naisissa inhoaa, joten joudun hänen seurassaan pitämään suuni kiinni asioista, joita tiedän alkavani vatvomaan, jos otan ne ollenkaan puheeksi. Lisäksi olen todella puhelias, mistä miehet edelleen eivät pidä, joten puhun miehen seurassa vain ehkä viisi prosenttia siitä, mitä oikeasti luontevasti puhuisin ja silloinkin vältän niitä naisten juttuja, joista miehet - jälleen!- eivät pidä. Nuo kolme ominaisuutta ovat niin suuri osa minua, että ne sallitut jäljelle jäävät jutut ovat ehkä noin 25 prosenttia. Ja sitten kun siitä miinustetaan se, että esitän sängyssä pitäväni huomattavasti monipuolisemmasta valikoimasta kun oikeasti pidän, niin siitä jää 20 prosenttia. :)
Onnistuinko selittämään mitä tarkoitan?
itsensä 100% avaaminen on mielestäni aika äärimmäinen vaatimus tai tavoite pelkästään sille, että tulisi hyväksytyksi. mielestäni siihen voi päästä ajan kanssa, mutta sen hoputtaminen tulee olemaan turhaa.
muutenkin kaikki vaatimukset ovat aika syvältä. ylipäätään niiden esittäminen kertoo esittäjästä enemmän, kuin ne vaatimukset itsessään, sillä vaatimuslistallakin sitten loppupeleissä on aika vähän merkitystä.
hmm.
mistähän se 100% rehellisyysvaatimus johtuu? tai miksi sellainen on vaatimuksena? onko aiemmin petetty tai huijattu, onko luottamus ihmisiin mennyt? ehkä siitäkin kannattaa keskustella? tai siis sitä ajan, että jos niin on, niin miksi sinäkin joutuisit tilittämään sellaisista asioista, jotka ovat tapahtuneet aiemmin joidenkin toisten toimesta. itse kokisin sellaisen epäreiluksi.
ihan rehellinen mielipide on, että en pystyisi olemaan parisuhteessa, jossa joutuisin tilille kaikesta tekemistäni asioista päivittäin, pienintä nippeliä myöten, ja ehkä perustelemaan kaikki valintani tai järjellä selittämään mistä mikäkin johtuu tai mitä sillä ja sillä hetkellä sattumoisin päässä liikkui. olen keskinkertainen putkiaivolla varustettu pöljäke ja sattumilla on ikäväkyllä suurempi osuus elämääni, kuin järjellä selitettävällä miehisellä logiikalla.
täsmennetään.
jos tuossa tilanteessa tekisi sen, että antaisi peruskatteettoman lupauksen, niin kumpi olisi vaikeampaa:
- olla jäämättä kiinni epärehellisyydestä
- olla täysin rehellinen
tarkoitin sitä, että pääsee eroon akuutista ongelmasta ja keskittyy sen jälkeen seuraamuksiin?
kuulostipa pahalta. mutta tarkoitus hyvä..
:)
On selvää, että kyse on tässäkin juuri vastavuoroisuudesta. Naisellani on historiansa ja syynsä, miksi se 100 % on rehellisyyden alaraja. Minulta taas sellaiset syyt puuttuvat, joten mulle käsite rehellisyys tarkoittaa jotain venyvämpää kuin naiselleni: 95 % on ihan jees.
Kysymys ei ole raportointipakosta, kuten moni keskustelija on tulkinnut, vaan siitä, että olen rehellinen kaikissa niissä asioissa, jotka minun mielestä ovat oleellisia ja tärkeitä, mutta omasta mielestäni joutavissa asioissa olen ollut epärehellinen. Mutta naiselleni ne asiat eivät ole tärkeitä, hän hyväksyy kaikki jutut, eli ei edes ole syytä mihinkään epärehellisyyteen. Hänelle se iso ja oleellinen asia on juuri rehellisyys ja sitä hän pyytää. Tätä minä nyt pohdin ja opiskelen.
Ongelmasi ei ole ainoastaan se että olet epärehellinen - vaan myös se että kumppanisi ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet. Tällöin siis kumppanisi ihanteellisuus heijastuu vaateena sinuun - oikeamielisenä - mutta samalla myös oikeastaan sinua ja ominaisuuksiasi kohtaamattomana. Kumppaniltasi puuttuu kenties perspektiivi siitä että mikä valehtelemisessa on oikeasti olennaista ja mikä epäolennaista. Tarkoitan - on epäolennaista valehtelemista on valehdella penkkipunnerrustuloksensa 10 kiloa ylemmäs kuin se oikeasti on kuin se että onko sen naapurin Mirjan kanssa suhde.
Toisaalta kumppaniaan ei oikein voi syyttää rehellisyydestä tai siitä että hän haluaa sitä. Se olisi järjenvastaista.
Mä ehdotan laatikkotyökalua.
Henkistä laatikkoa - tai no; jos konkretisointi on lähellä sydäntä niin miksei oiketakin laatikkoa. Kumppanisi kanssa sovitte että "ollessasi laatikossa" olet sinä 100% rehellinen ja tämä on sovittu kumppanin kanssa - tai jos et ole ja saat itsesi kiinni valehtelusta niin silloin korjaat tilanteen. Tällöin laatikko on siis "totuuden laatikko". Kun olet laatikossa voit puhua kumppanisi kanssa esim. niistä syistä miksi laatikon ulkopuolella on myös valheita. Koska asiaa ja etenkin merkityksekkäitä asioita voi käsitellä laatikossa on silloin luottamus mahdollinen - jos ei vedetä rajaa ehdottoman rehellisyyden ja jonkin muun välille - niin silloin epäilys lienee ikuista. Tuollainen laatikko on nimenomaan "rehellisyyden raja" jota valitaan kunnioittaa vaikka muuten ei ihan täysin rehellisiä oltaisikaan. Se laatikossa oleminen auttaa myös itseä fokusoitumaan totuuteen ja antaa sille totuudelle merkitsevyyden - alleviivaa sen että nyt kyse on totuudesta. Väitän että se rohkaisee valitsemaan totuuden ainakin laatikossa ollessa koska nyt tietää että kumppani luottaa ja pystyy edes tässä tilanteessa siihen mihin hänkin - ja tarjoamaan sitä mitä kumppanikin. Joskus me ihmiset ollaan sellaisia että meidät pitää saattaa ahtaalle että pystymme tekemään jotain...
Siitä sitten voidaan laatikkoa suurentaa kenties niin paljon että jossain vaiheessa aletaan tarvitsemaan omaa laatikkoaan että pystytään valehtelemaan... tai sitten laatikosta tuleva totuus on niin järkeenkäypä että totuuden venyttäminen onkin ok ja saa merkityksensä neutraalina asiana ja luottamus lopulta koskettaa myös ihmistä joka harrastaa valkoisia valheita.
Toi laatikkomielikuva on niin korni, että mun on vaikea nähdä tarkoituksiasi sen yli: se on puhtaan valkea koivurimasta väsätty laatikko, ja se maksaa kolmekymppiä Ikeassa. Jotkut käyttävät sitä kapien säilytykseen, mutta meillä se on olohuoneen nurkassa tyhjänä. Torstaiehtoona kannan sen keskelle olohuoneen lattiaa, sohvan eteen. Naiseni katsoo salkkareita, minä kömmin lootaan, vedän kannen kiinni ja alan mumista: "kulta, minä haluun sanoa nyt jotain mikä on totta..."
Mutta eikö tuosta selviäisi tyylikkäämmin ihan sillä, että päättää olla rehellinen? 100 % ei ole mitään, jos kyse on pikkuasioista. Kun ei ole suhdetta naapurin Pirjoon, mutta tosiaan se punnerrustulos on vähän pienempi kuin olen kertonut. Miksi kömpiä sen takia johonkin laatikkoon?
Jos se rehellisyys onnistuu ihan vaan yrittämällä ja kumppani kans tietää että asia toimii niin niin sitten laatikkoakaan ei tietty tarvita.
Jos asia kuitenkaan ei suju niin yksinkertaisesti... sitten tarvitaan jotain muuta.
Kirjoitit : "omasta mielestäni joutavissa asioissa olen ollut epärehellinen."
Kerro yksi esimerkki tuollaisesta joutavasta asiasta jossa olet ollut epärehellinen? Olisi hyvä saada lisävalaistusta minkä tasoisesta rehellisyys vaatimuksesta / epärehellisyydestä tässä keskustellaan
siirtyy minuun ja suhteseeni suoraan, joten en anna esimerkkiä omasta elämästäni. Mutta annan esimerkin, joka koskettanee monia palstalaisia muuten ja kuvaa tasoa josta puhun: pornon katselu.
Jos katselen pornoa ja naiseni kysyy multa, olenko katsellut, voin
- valehdella että en ole katsellut. Asia ei ole minun mielestä merkittävä, mutta häntä loukkaisi se, että katselen. Myöhemmin käy tietysti ilmi että olenhan minä pornoa katsellut. Häntä loukkaa enemmän se, että olen tehnyt tuota salaa, kuin se etä olen ylimalkaan moista harrastanut. Asiasta herää myös parisuhdekysymyksiä: mitä haen sieltä? Miksi hän ei riitä? Asiaa on vaikea selittää, juuri siksi että olen siitä valehdellut. Valehtelun syy oli se, että halusin näyttää asiassa puhtoisemmalta kuin olinkaan. Hänen silmissään pimitän ja duunailen hänen selkänsä takana: luottamus on katkolla.
- sanoa suoraan, että kyllä, olen katsellut. Naiseni ei pidä siitä, loukkaantuukin, mutta kestää sen kyllä. Keskustelemme asiasta ja kuvani hänen silmissään huononee, mutta muuttuu aikaisempaa realistisemmaksi. Se on minusta toisaalta ikävää, mutta toisaalta vapauttavaa, koska enää ei tarvitse edes yrittää peitellä asiaa.
Toivottavasti esimerkkini oli realistinen ja koskettaa palstalaisten sieluja :-)
Minusta tuossa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Homma menee niin että jos et itse ota tuota puheeksi (pornon katselua) eikä naisesikaan asiaa kysy, et ole valehtelija. Kaikkea ei tarvitse raportoida toiselle. Mutta jos hän kysyy ja ottaa asian esille, silloin tietysti pitää vastata rehellisesti muuten olet valehtelija ja selän takana puuhastelija
Eikö se noin mene?
naisesi huomaa sen pornon katselun sinun käyttäytymisestäsi, ei stä voi salata.
se menee juuri noin. Se on siis ihanteeni. Ihan aina en sitten ole yltänyt tuohon selkeään ihanteeseen ja siitä on seurannut noita jälkiselittelyjä, jotka olisin ihan hyvin voinut välttää.
Pitäisi olla todella yksioikoinen ihminen voidakseen olla aina ja kaikessa 100-prosenttisen rehellinen. (En tarkoita tuota pahalla.) Pitäisi kyetä ilmaisemaan itseään aina niin täsmällisen selkeästi ja perinpohjaisesti, ettei olisi väärinkäsityksen mahdollisuutta. Koskaan ei saisi väsyneenä ynähtää: "Emmä tiedä", vaikka asiaa pohtimalla saattaisi hyvinkin tietää. Aina pitäisi osata analysoida perimmäiset vaikuttimensa ja tehdä niistä selkoa aian, kun toinen niin haluaa. Pitäisi raportoida kaikki mielenliikkeensä. Ei saisi empiä kahden vaiheilla tai muuttaa mieltään raportoimatta toiselle välittömästi. Ei saisi ihailla miehen uutta autonrattia, joka on todella ruma, vaikka olisikin iloinen miehen ilosta. Ei saisi väittää ostavansa mielellään anopille synttärilahjan, koska se on vain 70-prosenttisen totta ja loppu on velvollisuutta. Ei saisi sanoa, että vaimon uusi kampaus on kiva, jollei se omasta mielestä ole, vaikka olisi iloinen, että vaimo tykkää siitä. Kun toinen laskee kätensä reidelle telkkaria katsellessa, pitäisi kiljaista, että älä kutita, jollei sattuisi olemaan hiplaustuulella. Seksiinkään ei voisi suostua, jollei juuri sillä hetkellä 100-prosenttisesti haluttaisi.
Parisuhteessa "epärehellisyys" voi johtua siitä, että koska rehellisesti rakastaa toista ja haluaa olla tälle hyvä, ei kerro ihan kaikkea juuri niin kuin se on. Jokainen tarvitsee ja ansaitsee hyväksyntää ja rakkautta omana itsenään. Tietysti rakkautta on pitää huolta siitä, ettei toinen mene ihmisten ilmoille vallan nolon näköisenä, mutta mielipiteen voi pitää omana tietonaan, kun puoliso löhnöttää rähjäverkkareissa tukka sekaisin kotona sunnuntaina. Molemmin puolin pitää tehdä myönnytyksiä. Joskus voi sovun vuoksi kätkeä rehellisen mielipiteensä ja luottaa siihen, että toinenkin on valmis samaan.
Minä kätken edelleen tunnontuskitta suklaapatukan käsilaukkuuni. En ajattelekaan raportoivani miehelleni siitä, jos vilkaisen hyvännäköisen hölkkääjän peppua ohimennen. Sen verran ja sen tasoisia salaisuuksia uskon miehellänikin olevan. Luotan siihen, että hän rakastaa minua ja haluaa minulle hyvää, samoin hän luottaa minuun, vaikkemme jokaista mielenliikettä jaakaan.
sanonut, että en ajattele tuota raportointipakkoa, joka monille tulee ensimmäisenä mieleen. Vähän ylempänä ketjussa valaisin ajatustani pornon katselu esimerkillä.
Vastauksesi nosti esiin tärkeän puolen rahellisyydestä: sitä voi käyttää myös lyömäaseena. Absoluuttinen rehellisyys voi olla julmaa, kun sitä tahtoo niin käyttää.
Olisiko se niin, että 100 prosenttiin riittää, että kysyttäessä vastaa aina rehellisesti niin kuin asia on? Aktiivinen rehellisyyksien heittely ihmisten naamalle olisi sitten jotain muuta?
Kunhan se ei mene siihen että ajattelee ettei toinen kuitenkaan älyä tätä ja tätä kysyä,hyvin voin pimittää ja toimia hänen selkänsä takana. Silloin ollaan taas kaukana rehellisyydestä
Muistelen että ainakin jossain vaiheessa Orpana-67 oli sinun puolisosi? Olisipa mielenkiintoista kuulla hanelta itseltaan tuosta 100%:sta rehellisyysvaatimuksesta ja miten han sen kokee ja mieltaa.
Jos han seuraa keskustelua niin kerroppa ihmeessa jotain?!
Mitä mieltä kituuttaa yhdessä ja samassa suhteessa, joka on jo mädäntynyt aikoja sitten??
sitä mieltä että rehellisyys mädännyttää parisuhteen?
Kaikista paheista joita olen onnistunut jättämään taakseni, katuisin valehteluun paluuta eniten.
Eli 100% rehellinen.
ei ole kyllä mun juttu. Se kuulostaa jotenkin liian äärimmäiseltä ja siltä, että siinä tulisi väkisinkin tuotettua toiselle pahaa mieltä.
Mulle on yllätys kuinka moni ei edes kannata 100 % rehellisyyttä. Olisin luullut sen olevan lähes yksimielinen ihanne. Silti vissiin puolet on sitä mieltä että se ei ole kovin hyvä ajatus. Ehkä tuo määrittely suuntasi tulkintaa ajatusten kontrolloinnin ja kuulustelun suuntaan tms.
Jos olisin vain kysynyt että saako valehdella pikkusen, jos ei tee sitä kauhean usein, ja jos arvelee totuuden aiheuttavan pahaa mieltä ja loukkaantumista, niin olisi ollut ehkä helpompi vastata että ei saa valehdella.
Tai sitten ihmiset oikeasti uskovat pienten valheiden pitävän suhdetta kasassa.
No, minä olen saanut opetukseni ja mun ei enää auta puhua kuin totta. Se ei liene vahingoksi mun sielulle, tuskinpa suhteellekaan.
"Tai sitten ihmiset oikeasti uskovat pienten valheiden pitävän suhdetta kasassa."
Vaikka itse haluaisikin olla täysin rehellinen, niin useimman ihmisen kohdalla valkoiset valheet lienee ainoa vaihtoehto/toimintapa jos haluaa pitää homman edes vähän yksinkertaisempana. Puhuttaessa ihannetilanteesta voisi itse olla täysin rehellinen, ja toinenkin olisi, ja homma menisi (luonteiden ja ihan kaiken osalta) silti niin, ettei siitä hyvin pahoja kolahteluja koituisi.
Että niin, jos tilanne sinulla on tuo, niin eikun vaan. Luottamuksen ja suhteen tilan taso ainakin varmasti selviää. Ja sinun kai on vain uskallettava luottaa siihen, että nyt sitten kärsii sanoa asiat juuri niin kuin ne on, ja jos juttu siihen/silti kaatuu, niin sitten kaatuu, toinen ei sitten tullutkaan toimeen vaatimustensa kanssa. Ja jos ei niitä olisi saanut, niin ei olisi tullut toimeen senkään asian kanssa. Eli teetpä niin tai näin, niin tavallaan et voi hävitä.
...on siis 100 % ; sen hieno ihminen.... =) )