Mies jätti minut kaksi vuotta sitten.Avioliitto ei ollut onnellinen ja varmaan itsekkin olisin halunnut eroa mutta vähän myöhemmin. Liitto oli kummallekkin toinen ja sen piti olla turva ja paikka jossa olisi toipunut elämän haavoista - niin ei käynyt. Eroprosesssi laukaisi valtavan identititeettikriisin - kaikki elämän asiat olen nyt käynyt moneen kertaan läpi. Nyt on tilanne, että tajuaa että liitto ja ero olivat osa oppimisprosessia ja välttämätön.En enää ikävöi liittoa enkä miestä, mutta silti elämä vaan tuntuu oudolta kun kaikki on muuttunut.
Vihdoin tajuaa vaan olevansa aikuinen mutta ei tiedäkkään mitä tässä tekisi. Mulla ei ole työ eikä rahahuolia ja harrastuksiakin löytyy, mutta on vaan tyhjäolo.Olen just täyttänyt 50 joten uuden kumppanin löytyminen tuntuu utopistiselta. Onkohan kukaan muu samassa pisteessä kuin minä? Löytyisikö kannanottoja eheytymisestä.
Vihdoin tajuaa vaan olevansa aikuinen mutta ei tiedäkkään mitä tässä tekisi. Mulla ei ole työ eikä rahahuolia ja harrastuksiakin löytyy, mutta on vaan tyhjäolo.Olen just täyttänyt 50 joten uuden kumppanin löytyminen tuntuu utopistiselta. Onkohan kukaan muu samassa pisteessä kuin minä? Löytyisikö kannanottoja eheytymisestä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En tiedä, miten samanlaiset elämäntilanteet meillä on, mutta jotain samaa varmaan. Olen eronnut kolmisen vuotta sitten, ja lapset ovat muuttaneet kotoa opiskelemaan. Minulla on kiva työ, hyvä asunto ja terveyttäkin riittävästi. Elämä tuntuu kuitenkin tyhjältä. Pohdittuani syytä siihen, tein johtopäätöksen, että olen aina elänyt muita varten. Nyt kun voisi nauttia olostaan itsekkäästi, en kerta kaikkiaan osaa. Tunnen itseni ihan tarpeettomaksi ihmiseksi. Uuden parisuhteen solmiminen tuntuu minustakin vaikealta, koska kaikki tuntemani vapaat miehet ovat jollain tavalla ongelmaisia (alkoholisteja suurin osa). Yritän parhaillaan ratkaista "tyhjän elämän" -ongelmaani vapaaehtoistyöllä.
Tuntui helpottavalta itselle kun löytyi joku toinenkin samasta tilanteesta. Elämässä asiat kietoutuvat ja usein samaan aikaan. Minulla on liennee sama tilanne, että kun lapsikin on aikuistunut ja muuttanut pois kotoa eron kanssa samoihin aikoihin niin sekin lisää tarpeettomuuden tunnetta. Vapaaehtoistyötä on mullekkin ehdotettu, mutta en ole siihen oikein syttynyt.
Minä sain tietää vasta kaksi viikoa sitten,että miehelläni on toinen nainen.Kaikki 32 vuotta rakennettu yhteiselämä meni rikki.Lapset ovat lähteneet.Minä olen ihan yksin ja epätoivoinen.Mitä tein väärin,mikä minussa on vikana?Onko minulla vielä tulevaisuutta?Tuntuu kuin se mitä me yhdessä 32.n vuoden aikana kylvimme ja hellästi hoidimme olisi kohta alkanut olla satoa antavaa,hedelmistä olisi voinut nauttia.Tarkoitan,että raha ja lastenhoitohuolet helpottivat,olisimme voineet matkustella enemmän yms.Mies lähti ja vei yhteiset unelmat toiselle naiselle.Mies löysi vasta nyt elämänsä rakkauden ja aikoo elää loppuelämänsä onnellisena.Tämä nainen on eronnut aikaisemminkin,koska on kuulemma aina ennen valinnut väärän miehen.No nyt hän saa hyvin "opetetun"oikean miehen ja onnen.Mitä minulle?????
Minulla oli samallainen tilanne. Olen ollut jo 4v.erossa ja vaikka meillä on yhteisiä lapsia , en enää kaipaa X-puolta.
Vain lapset yhdistää meitä.
Kun ero koittaa tulee jotenkin tyhjä olo. Huoliiko kukaan enää minun kanssa jatkaa elämää?
Pärjäänkö minä tuossa naisten "maailmassa"?
Mitä vikaa minussa on?
No, kun laitamme aikaa niin asioilla on tapana loksahtaa paikoilleen. Minäkin "hain" sitä oikeata pitkään. Mitä pidemmälle yksin asuin , niin kriitisemmäksi kumppanin "hakeminen" tuli.
Näin siinä sitten kävi. Kohtalo toi sen "oikean" kumppaniksi.
Kyllä se sinullekkin "oikea " vielä löytyy, luota siihen.
Älä palaa enää entiseen.