Täällä on noita kirjoituksia pilvin pimein, missä kysytään, miten pitäisi toimia kun äiti tai joku muu on hankala ja tuppautuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu.
Minäpä kysynkin toisin päin: mikä minua riivaa, kun en osaa sanoa äidille vastaan ja teen yhä (45 vuotiaana) monia asioita ja hankintoja häneltä salaa. Tiedän, että on pöllöpäistä jännittää äidin reaktioita niin, että piilottelen häneltä ihan tavallisia asioita, kuten juuri ostamaani uutta vähän kalliimpaa käsilaukkua. Äiti pitäisi sen tarpeettomuudesta ja rahan tuhlaamisen turmiollisuudesta pitkän puheen, sen minä tiedän, mutta miksi minä pelkään niin toivottomasti äidin reaktioita, että en hänen seurassaan uskalla olla ollenkaan oma itseni? Olenko ainoa tällainen? Olen lapsesta asti opetellut pitämään vanhempani hyvällä tuulella ja jatkan sitä edelleen, vaikka olen jo omat lapsenikin ehtinyt kasvattaa aikuisiksi.
Isompiakin juttuja salailen, kuten sitä, että aion vaihtaa työpaikkaa kokonaan toiselle alalle. Eihän se edes hänelle kuulu, missä käyn töissä, mutta muut aikuiset kyllä jo tässä iässä varmaan uskaltavat kertoa äidilleen mitä kuuluu?
Minäpä kysynkin toisin päin: mikä minua riivaa, kun en osaa sanoa äidille vastaan ja teen yhä (45 vuotiaana) monia asioita ja hankintoja häneltä salaa. Tiedän, että on pöllöpäistä jännittää äidin reaktioita niin, että piilottelen häneltä ihan tavallisia asioita, kuten juuri ostamaani uutta vähän kalliimpaa käsilaukkua. Äiti pitäisi sen tarpeettomuudesta ja rahan tuhlaamisen turmiollisuudesta pitkän puheen, sen minä tiedän, mutta miksi minä pelkään niin toivottomasti äidin reaktioita, että en hänen seurassaan uskalla olla ollenkaan oma itseni? Olenko ainoa tällainen? Olen lapsesta asti opetellut pitämään vanhempani hyvällä tuulella ja jatkan sitä edelleen, vaikka olen jo omat lapsenikin ehtinyt kasvattaa aikuisiksi.
Isompiakin juttuja salailen, kuten sitä, että aion vaihtaa työpaikkaa kokonaan toiselle alalle. Eihän se edes hänelle kuulu, missä käyn töissä, mutta muut aikuiset kyllä jo tässä iässä varmaan uskaltavat kertoa äidilleen mitä kuuluu?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hups, huomasin varastaneeni vahingossa naapuriketjun aloittajan nimimerkin. Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Siispä nimenvaihdokseen.
Samaa vika minulla,paitsi että nykyisin olen alkanut ottamaan etäisyyttä äitiini. Ei hän minulta mitään uutta opi. Vanhempani ovat sitä mieltä että lasten tulee kunnioittaa vanhempia, mielistellä, eikä vastaan saa sanoa. Tästä syystä en myöskään näe mitään syyt kertoa heille elämästäni mitään sellaista, joka aiheuttaisi sen ainaisen "ei siitä mitään tule" "mitä sinä nyt semmoista menet tekemään" kaikennäköiset muutokset ovat aina pahasta, oli sitten kyse työpaikoista, asuinpaikoista tai muista asioista.
Kun menin naimisiin äitini oli sitä mieltä että mies ei välitä minusta eikä ole tosissaan minun kanssani. Äitini aina sanoo, että vain he isän kanssa välittävät minusta, kukaan muu ei välitä.
Kun erosin, äitini haukkui minut pystyyn ja sanoo että pilasin hänen elämänsä eroamalla.
Teinpä mitä tahansa, äitini on aina tyytymätön minuun. Isäni ei ole koskaan sanonut minusta mitään hyvää, ei kuitenkaan hauku yhtä paljon kuin äitini.
Jotenkin minusta tuntuu että maailma on täynnä tarinoita huonoista äiti-tytärsuhteista. Moni naisystäväni sanoo ihan samaa. Ei jaksa kuunnella marmatusta niin ei sitten kerro kaikkea.
Ehkä minunkin pitäisi vain pitää enemmän etäisyyttä. Ehkä äiti nousisi hetkeksi takajaloilleen ja esittäisi bravuuriaariansa "Voi voiiii minun sydämeni, minulla ei ole enää paljon aikaa jäljellä" oopperasta "Äiti, joka aina parhaansa yrittää", mutta entä sitten? Järjen tasolla ymmärrän tämän kyllä, mutta tunteen tasolla hyvin vaikea toteuttaa. Ehkä minä pelkään vielä äitini kuoltuakin hänen sanomisiaan.
Itse lähdin siitä, etten voi muuttaa äitiäni. Hän nyt on sellainen. Pakko oli muuttaa omaa asennetta,että jaksan. Äitini sai ikupotkuraivareita ja marttyyrikohtauksia kun en enää ollutkaan "kiltisti ja kunnolla " niin kun hän vaati. Äidin mielestä minulla pitää olla aina aikaa hänelle, ei hän mitään puhetta ymmärrä.
Otin etäisyyttä eikä äidilläni siihen ole tietysti mahdollisuutta vaikuttaa. Ei hän nyt sentäs kutsumatta kotiini tule. Kyllä tämä tuntuu olevan yleinen ongelma.
Vinkkinä sanoisin, että älä kerro hänelle etukäteen mistään työpaikan vaihtamisista, ainakin minun äitini pelkää kaikkia muutoksia ja vastustaa kaikkea. Johan tuollainen latistava suhtautuminen vaikuttaa omaan asenteeseeni, eihän minnekään pääse töihin jos ei edes itse usko itseensä.
Tuohon lopputulokseen minäkin olen päätynyt; onhan tapana sanoa, että ei pidä maata lattialla, jos ei halua että yli kävellään. Vanhemmat ovat tietysti ihan oma juttunsa; tunnesuhteet heihin ovat luonnollisesti monin verroin voimakkaammat kuin johonkin "naapurin tätiin" tai vastaavaan. Siksi minun on ollut vaikea suhtautua heihin kuten suhtautuisin keneen tahansa muuhun hankalaan ihmiseen, enkä aio nytkään unohtaa, että ovat vanhempani - mutta kiitos tuesta, en taida sitten kertoa työpaikan vaihdosta ennen aikojaan. Periaatteessahan minun ei tarvitsisi kertoa asiasta ollenkaan, kun en kerran heiltä palkanjatkoa ruinaa.
Kuinka sinun äitisi kanssa nyt, ovatko itkupotkuraivarit vähentyneet, kun olet muuttanut asennettasi?
Mitä pahaa tuossa on? Haluat miellyttää vanhempiasi? Tietenkin, jos se miellyttämisenhalu menee niin pitkälle, ettet osaa heiltä edes kieltää mitään, voi ongelma olla jo melkoinen.
Minulla on taas nyt vanhemmiten tullut hirveä tarve puhua lapsuuden traumoista ja avata niitä yhdessä vanhempieni kanssa, nyt kun vihdoin itse käsitän mikä on tehnyt minusta pakoilevan ja itseäni syyllistävän rukan. Mutta en vaan uskalla ottaa asiaa puheeksi enää, tai olen kääntynyt ajattelemaan, että mitä sitä vanhempia ihmisiä enää kiusaamaan. Hehän ovat kuitenkin muka yrittäneet tehdä parhaaansa, mutta eivät vaan tietämättömyydessään ole käsittäneet romuttavansa itsetuntoani kasvatusmallillaan.
Joten annan asian olla.
Olet viisas, jos et liiaksi avaudu vanhemmillesi siitä, mitä he tekivät väärin silloin joskus: eiväthän he voi siihen aikaan palata ja niitä asioita muuttaa. Minulla on myös tuollaisia kokemuksia, mutta enköhän jätä väliin sen puolen, että heitä tilille vaatisin. Tuskin he pahaa tarkoittivat, eivät vain ymmärtäneet lasta. Toivon, että en itse ole tehnyt kauhean suuria virheitä omien lasteni kanssa.
En tiedä, haluanko miellyttää vanhempiani vai vain estää "odotettavissa huomiseen keskipäivään ja siitä eteenpäin jonnekin hamaan tulevaisuuteen asti: hirmumyrskyjä, ukkosta, synkkiä pilviä..." -tilanteita. En voi miellyttää vanhempiani, koska se vaatisi elämää sotavuosien pula-ajan oppien mukaan, joka taas ei sovellu nykypäivään.
En minäkään koe, että minulla olisi tarve miellyttää vanhempiani, ainakaan nykyisin. Lähinnä en vaan jaksa sitä jankuttamista asioista.
Esim. vanhempieni mielestä velan ottaminen on KAUHEA asia. Eli en lähtisi kertomaan heille että otan asuntolainaa koska se aiheuttaisi voimakkaan reaktion ja parkunan siitä kuinka saatan itseni vaikeuksiin enkä pärjää jos tulee ongelmia (työttömyys). Heillä on niin erilainen ajatusmaailma kuin minulla monissa asioissa etten jaksa puhua tuollaisista asioista.
Samaten säästäväisyys, vanhan roinan säilyttäminen tuntuu olevan heille jotenkin tärkeää. Ikäänkuin kitkuttamalla ja kärsimällä pitäisi elää.
En jaksa puhua tuollaisesta kun tietää mikä on vastaus.