Takana on hankala lapsuuden perhe. itse olen kolmikymppinen, onnelisesti naimisissa ja ekaa lasta odotellaan alkuvaiheessa. Ongelmani on vanhempani. he asuvat tällä samalla pikkupaikkakunnalla, ja muut sisarukseni ovat muuttaneet muualle, ja heillä on omat perheensä siellä. Isäni on mieleltään sairas, dominoiva ja hyvin ailahteleva. Kaksisuuntainen mielialahäiriö tms lienee lähinnä totuutta. lapsuuteni oli kamala, äiti itki usein ja saimme pienestä pitäen olla tukihenkilöitä ja kuulla että isä on sairas. isä kiroili, paiskoi asioita, huusi ja piti kaikkia varpaillaan. lisäksi taloudelliset vaikeudet ja kotona tapahtunut yritystoiminta toivat omat vaikeutensa soppaan. Isä ei ymmärrä tai ainakaan myönnä sairauttaan, joka on ajoittain muiden elämää hyvinkin häiritsevä.
äiti elää täysin kotona ilman ajokorttia, ja on hyvin pitkälle isän mielenkäänteiden varassa. itse olin pienenä isän tyttö, ja ja tehtäväni oli saada hänet "hyvälle tuulelle". Omasta mielestäni molemmissa vanhemmissa on vikansa, syy ei ole vain toisessa. isä ei tee mielestään mitään väärää, päinvastoin muut tekevät hänelle tahallista vahinkoa ja vääryyksiä, ja äitini puolestaan ei myöskään koskaan ole riidellyt ei suostu riitelemään. Perustunnelma lapsuuden kodissani on hyvin ahdistunut, ja jos käyn siellä tilanteen ollessa siellä päällä, kaikki energiani menee pois, ja väsyn ja ahdistun fyysisesti useaksi päiväksi. Lisäsävynsä tuo toisen siskoni samansorttiset ongelmat omassa perheessään. olisi ollut kaikille onnellisempaa, jos vanhempani olisivat jo aikanaan eronneet. nyt yli 60 v vanhempani tekevät edelleen töitä, eikä siitä yrityksestäkään kertyneet rahatkaan mene tasan töiden mukaan.
Miten voisin auttaa äitiäni ja pysyä silti itse ehjänä henkisesti? Onko sekään ratkaisu jos suljen silmäni, ja olen välittämättä niinkuin olen siskoni suhteen tehnyt? häntä aiemmin koitin auttaa ja kuunnella, mutta kun apu ei kelpaa, eikä normaalit sosiaalisen elämän pelisäännöt toimi eikä näköjään koske häntä, olen antanut hänen elää ihan rauhassa omaa elämäänsä valitsemallaan tiellä. Kuitenkin koen, että ensisijaisena on kuitenkin oma ja oman perheeni elämä, ja sen hyvinvointi on ehdoton ykkönen. En halua riskeerata sitä missään nimessä, sillä jo pienestä pitäen olen pitänyt omana päämääräni oman elämäni järjestäminen omilla valinnoillani täysin erilaiseksi kuin lapsuuden perheessäni, ja se onkin onnistunut aika hyvin. Olemme mieheni kanssa avoimia ja onnellisia, tietyistä inhimillisistä heikkouksistamme ja ongelmistamme huolimatta ja niiden kanssa. Välillä koen suurta vihaa isääni kohtaan, mm. siitä että lapsuudessani en saanut oppia tuntemaan serkkujani tai isovanhempiani, sillä he olivat isäni mieestä vahingollisia. Pahin tikki loukata häntä olisi varmaankin viitata hänen omaan esimerkkiinsä suhtautumisessa isovanhempiin, ja tällä pitää yhteydet häneen minimissä.
Hieman ahdistaa kun ajatteleekin koko soppaa..
äiti elää täysin kotona ilman ajokorttia, ja on hyvin pitkälle isän mielenkäänteiden varassa. itse olin pienenä isän tyttö, ja ja tehtäväni oli saada hänet "hyvälle tuulelle". Omasta mielestäni molemmissa vanhemmissa on vikansa, syy ei ole vain toisessa. isä ei tee mielestään mitään väärää, päinvastoin muut tekevät hänelle tahallista vahinkoa ja vääryyksiä, ja äitini puolestaan ei myöskään koskaan ole riidellyt ei suostu riitelemään. Perustunnelma lapsuuden kodissani on hyvin ahdistunut, ja jos käyn siellä tilanteen ollessa siellä päällä, kaikki energiani menee pois, ja väsyn ja ahdistun fyysisesti useaksi päiväksi. Lisäsävynsä tuo toisen siskoni samansorttiset ongelmat omassa perheessään. olisi ollut kaikille onnellisempaa, jos vanhempani olisivat jo aikanaan eronneet. nyt yli 60 v vanhempani tekevät edelleen töitä, eikä siitä yrityksestäkään kertyneet rahatkaan mene tasan töiden mukaan.
Miten voisin auttaa äitiäni ja pysyä silti itse ehjänä henkisesti? Onko sekään ratkaisu jos suljen silmäni, ja olen välittämättä niinkuin olen siskoni suhteen tehnyt? häntä aiemmin koitin auttaa ja kuunnella, mutta kun apu ei kelpaa, eikä normaalit sosiaalisen elämän pelisäännöt toimi eikä näköjään koske häntä, olen antanut hänen elää ihan rauhassa omaa elämäänsä valitsemallaan tiellä. Kuitenkin koen, että ensisijaisena on kuitenkin oma ja oman perheeni elämä, ja sen hyvinvointi on ehdoton ykkönen. En halua riskeerata sitä missään nimessä, sillä jo pienestä pitäen olen pitänyt omana päämääräni oman elämäni järjestäminen omilla valinnoillani täysin erilaiseksi kuin lapsuuden perheessäni, ja se onkin onnistunut aika hyvin. Olemme mieheni kanssa avoimia ja onnellisia, tietyistä inhimillisistä heikkouksistamme ja ongelmistamme huolimatta ja niiden kanssa. Välillä koen suurta vihaa isääni kohtaan, mm. siitä että lapsuudessani en saanut oppia tuntemaan serkkujani tai isovanhempiani, sillä he olivat isäni mieestä vahingollisia. Pahin tikki loukata häntä olisi varmaankin viitata hänen omaan esimerkkiinsä suhtautumisessa isovanhempiin, ja tällä pitää yhteydet häneen minimissä.
Hieman ahdistaa kun ajatteleekin koko soppaa..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.