en tiedä kuuluuko mun viesti tälle palstalle. Enivei, ongelma on minä ja omat tunteeni. Olen kai ottanut erään miehen pakkomielteekseni. Hän on mielessäni kaupassa, suihkussa, illalla kun menen nukkumaan. Järkeni sanoo ettei jutustamme voi tulla KOSKAAN mitään, mutta mulla on niin idiootit tunteet, että elättelen sitkeästi järjestäni huolimatta ajatusta, että ehkä sittenkin joku päivä.
Tahtoisin niin päästä jo yli tuosta miehestä, mutta sitkeässä on.
Säälittävintä tässä on se, että luulin tuossa vuosi sitten jo päässeeni kyseisestä miehestä eroon. Ei oltu nähty varmaan vuoteen, eikä muutenkaan oltu yhteyksissä. No huonoksi onnekseni hän sitten tuli vastaan ja ajauduimme juttusille. Ja minä torvi, olin taas koukussa. En tiedä jos aineiden käyttö ja koukussa oleminen on tällaista. Tuo mies on mulle jotenkin kai kuin jokin huume. Mun on saatava annokseni (laitan tekstarin ja saan vastauksen, kevyttä läppää jne.) pärjään taas hetken, kunnes taas on laitettava viesti.
Tilannetta ei tee helpommaksi ainakaan se, että mies on kiinnostunut seksisuhteista. Tiedän, että hän näkee mut potentiaalisena puuhailukaverina ilman sen suurempia tunteita. Mä koen ehdottelut imarteluna, ja varmaan tässä jossain vaiheessa ehkä päädynkin säätämään hänen kanssaan, mutta miksi?
En tiedä onko hän sen takia mulle pakkomielle, koska jotenkin haluaisin saada selville merkitsenkö/olenko merkinnyt hänelle mitään. Huono itsetunto ja haluaisin kai jotenkin...en tiedä... mulla ei miehiä paljon ole ollut, ehkä senkin takia olen koukussa häneen... Helvetti.
Pyörin liikenneympyrässä, miten täältä pääsee pois. Tuntuu, ettei KUKAAN MIES MAAILMASSA VOI OLLA YHTÄ KIINNOSTAVA KUIN TUO MIES. Ja tuo ajatuskuvio on mielestäni jo vähän sairas.
jelp mig!
Tahtoisin niin päästä jo yli tuosta miehestä, mutta sitkeässä on.
Säälittävintä tässä on se, että luulin tuossa vuosi sitten jo päässeeni kyseisestä miehestä eroon. Ei oltu nähty varmaan vuoteen, eikä muutenkaan oltu yhteyksissä. No huonoksi onnekseni hän sitten tuli vastaan ja ajauduimme juttusille. Ja minä torvi, olin taas koukussa. En tiedä jos aineiden käyttö ja koukussa oleminen on tällaista. Tuo mies on mulle jotenkin kai kuin jokin huume. Mun on saatava annokseni (laitan tekstarin ja saan vastauksen, kevyttä läppää jne.) pärjään taas hetken, kunnes taas on laitettava viesti.
Tilannetta ei tee helpommaksi ainakaan se, että mies on kiinnostunut seksisuhteista. Tiedän, että hän näkee mut potentiaalisena puuhailukaverina ilman sen suurempia tunteita. Mä koen ehdottelut imarteluna, ja varmaan tässä jossain vaiheessa ehkä päädynkin säätämään hänen kanssaan, mutta miksi?
En tiedä onko hän sen takia mulle pakkomielle, koska jotenkin haluaisin saada selville merkitsenkö/olenko merkinnyt hänelle mitään. Huono itsetunto ja haluaisin kai jotenkin...en tiedä... mulla ei miehiä paljon ole ollut, ehkä senkin takia olen koukussa häneen... Helvetti.
Pyörin liikenneympyrässä, miten täältä pääsee pois. Tuntuu, ettei KUKAAN MIES MAAILMASSA VOI OLLA YHTÄ KIINNOSTAVA KUIN TUO MIES. Ja tuo ajatuskuvio on mielestäni jo vähän sairas.
jelp mig!
Vastaukset 29
Vanhimmat
sama fiilis... oon ollu koukussa jo vuosia... en saa mielestäni häntä... ja ajattelen häntä joka helvetin päivä... vie tosi paljon energiaa... en ite ota kyllä häneen yhteyttä tai tyrkytä itseäni... mutta tuntuu etten pääse yli enkä ympäri... niinkin pitkälle tämä on edennyt, että olen vakavissani harkinnut ulkomaille muuttoa... olen myös polttanut kaksi vuotta ja tupakoinnin lopettaminen ei tunnu edes yhtään haastavalta jos sitä vertaa tähän tunteeseen...
niin ja tiedän, että on olemassa oikeasti parempia miehiä tai sellaisia jotka näyttävät tunteensa, joiden kanssa on helpompaa ja jotka arvostavat mua enemmän, mutta jotenkin tunnen vain että hän on mulle "täydellinen" ja että hänessä on jotain syvyyttä mitä kenessäkään muussa ei ole, vaikka ei hän ole sitä koskaan mulle edes näyttänyt... jotenkin vaan tunnen niin... ja kenestäkään en ole koskaan yhtä paljon tykännyt... ei mullakaan ole kauheasti miehiä ollut, kaikki yhdellä kädellä laskettavissa... ehkä siitäkin syystä että olen nuori ja viime vuodet olen vaan ajatellut häntä, muut eivät ole kiinnostaneet... jokainen biisi kertoo hänestä, mun tunteista... kaikki tuo vaan mieleen hänet... vaikka taistelenkin sitä vastaan... ja en kyllä tosiaankaan tiedä et mikä tää juttu edes on... monta vuotta ollu kylmä-kuuma-kylmä-kuuma... ja mihinkään se ei etene... ja tosi itsetietoisesta ja itsevarmasta tytöstä on tän kaiken seurauksena tullut melko arka ja sulkeutunut...? mutta silti vaan jatkan...? koen tän ihmisen takia tavallaan "the highest highs and the lowest lows"...
Annan nyt vanhemman naisen kokemuksella (been there done that) neuvoa, että pakotat itsesi uusille urille. Eli ihan määrätietoisesti päätät etsiä jonkun muun. Minä tuhlasin parhaat vuoteni haikailemalla "tyhjän" perään.
Rakastuin tosi nuorena erääseen poikaan ja siitä toipuminen kesti n. 15 vuotta. NIIN!!! Naiivia käytöstä. Älytöntä. Surkeaa. Vertasin muita häneen. Viimein pääsin hänestä "eroon", kun tämä "poika" meni toisen kerran naimisiin. :D Näin heidän hääkuvansa lehdessä. Se oli viimeinen asia, jonka avulla pääsin hänestä. Hän on ensimmäinen todellinen rakkauteni, en häntä unohda koskaan.
Meni kauan, että uskalsin rakastua uudelleen. Mutta sekin tapahtuu! :) Ja tapahtui! Olen löytänyt uuden todellisen rakkauden myötäsineen ja vastamäkineen. Mutta se ajantuhlaus...Lapsia en ole saanut typerän haikailuni takia. Tee sinä viisaammin!
Onnea tulevaan! Ansaitset paljon parempaa! Tiedätkö miksi????? Rakkautesi ei ole kanssasi, joten hän ei ole se "oikea". Muuten asiat olisivat toisin. Hyvää syksyä! :)
Niin ja sitten puuhailujen jälkeen sulle tulee taas hyväksikäytetty olo ja loppujenlopuksi alat vihaamaan kyseistä miestä. Et sinäkään nyt noin epätoivoinen voi olla ja seota jos joku miekkonen osaa heittää vähän small talkia ja on suht söde?
..enkä ole enää murkkukaan. Ehkä kyse on jostain hormonireaktiosta, leimautumisesta tai maniasta (kääk).
Vaik tapaisin muita, tää yks ei hevillä unohdu.
minä tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu!!! Minulla on vain tyttö joka pyörii mielessä, hän on roikuttanut minua melkein vuoden ja olen valmis hirteen. Hän on lestadiolaisperheestä ja ei voinut kertoa minusta läheisilleen. Nyt meni viisi viikkoa ei pidetty mitään yhteyttä, sitten hän laittaa viestiä, että on ajatellut 18000 kertaa minua. Minä reppana vastasin jotain sydämestäni ja seuraavassa viestissä hän lyö kuin isolla lekalla otsaani ilmoittamalla, että seurustelee, prkl että otti syvältä...
Ei noin saa ihmiselle tehdä!!
Aloittaja sulla on hyvin paljon samoja tunteita kuin mullakin. Jo puolitoista vuotta on eräs mies ollut minullekin kuin pakkomielle. Miehestä ei ota selvää mitää haluaa, hän itse tuli minua aikoinaan baarissa iskemään, johon suhtauduin melko varauksella, ajattelin että hänellä on vain seksi mielessään, samalla tavalla suhtaudun lähes kaikkiin baarissa juttelemaan tuleville. Mutta sitten osoittautui ettei ilmeisesti halunnutkaan pelkästään sitä, kun annettuani puhelinnumeroni hän usein soitteli ja halusi tavata päiväsaikaan ulkona, halusi mennä leffaan ja ajelulle ym., ja piti tärkeänä ettei meillä "olisi vain seksisuhdetta", niin hän jopa itse sanoi..
Olin jo alkanut ihastua ihan korviani myöten tyyppiin, olin suorastaan rakastunut, mutta sitten jossain vaiheessa mies alkoi etääntyä, ja paljastui että koko sen ajan kun hänellä oli ollut juttua minun kanssani, oli hön pyörittänyt samalla myös toista naista. Se mursi sydämmeni. Mies oli kaikenlisäksi suuttunut siitä että yhteisellä ravintolareissullamme olin tanssinut hieman humalapäissäni hetken toisen miehen kanssa leikkimielisesti, ei hän näyttänyt suuttumustaan mutta tiesin, että kyseessä oli kosto, kun hän itse pamautti muutaman päivän kuluttua että hänellä onkin toinen hoito, ja että tykkääkin tästä enemmän (se sattui ja pirusti sattuikin, koska vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi sen olleen ehkä kosto minulle, mikä ei kuitenkaan poista sitä että hänellä tosiaan oli suhde myös toisen naisen kanssa).
No sitten suutuin ikihyvikseni, pistin välit poikki mieheen ja yritin parannella särkynyttä sydäntäni pari kuukautta, kunnes mies yllättäen soitti, ja sanoi ajatelleensa minua jatkuvasti. Siitä lähtikin kova viestittely käyntiin, mies jatkuvasti tekstaili, halusi nähdä, kertoi kuinka oli ikävöinyt minua ja jättäneensä jo tämän toisen naisen, ja en vain voinut pysyä etäisenä, pidin miehestä suorastaan palavasti, ja sain seliteltyä itselleni että mies piti minusta "eniten", hän ei vain ollut ensin varma siitä kun oli heilastellut toisenkin naisen kanssa ja kertoikin pitävänsä siitä toisesta naisesta enemmän vain kostaakseen sen että tanssin toisen miehen kanssa, oikeastihan hän välittikin vain minusta, ja näin seliteltyä itselleni olin valmis jatkamaan suhdetta miehen kanssa.
Kaikki meni hyvin, mies itse soitteli jatkuvasti, lähetteli viestejä kuinka paljon pitää minusta, ja haluaa kuulemma jatkuvasti olla kanssani jne. Mitä muuta olisin voinut ajatella kuin että mies oikeasti pitää minusta? Kun sitten mies taas yhtäkkiä etääntyi, nyt ilman syytä. Mutta tätä hiljaiseloa kesti vain kuukauden, ja ajattelin miehen vain olleen liian kiireinen pitääkseen yhteyttä, ja niin hän itsekin väittä. Sitten suhteemme taas jatkui normaalisti, ikinä en oikein saanut varmuutta sille mistä tuo etääntyminen johtui, eikä sitä miehestä oikein irti koskaan saanut, mutta tuntui siltä, kuin mies olisi odottanut minun "roikkuvan" hänen perässään, yleensä se oli hän joka minulle soitteli ja viestitteli, koska ylpeyteni esti minua olemasta aktiivinen osapuoli sen ensimmäisen välirikkomme, toisen naisen takia. Sitten suhde jatkui taas, normaalisti, miehen jatkuvasti soitellen ja tekstaillen.
No sitten mies yhtäkkiä pari kuukautta sitten ollessamme yhdessä ulkona juhlimassa, kehui minun edessäni muita naisia seksikkäiksi, josta loukkaannuin tottakai kamalasti, ja mies väitti myöhemmin ettei muka tajunnut loukkaavansa minua puheillaan, vaikka ilmiselvää oli että hän teki sen tahallaan, enkä tiedä miksi, halusi kai tehdä minut mustasukkaiseksi?
Kun mies sitten lopulta pisti itse välit poikki, kun lähetin hänelle tuon illan jälkeen jolloin hän kehui edessäni muita naisia, sellaisen pitkän teksiviestin, jossa selvitin hänelle tunteitani, kerroin että hän on satuttanut minua jo useaan otteeseen enkä tiedä miten jaksan tällaista, ja että minusta tuntuu ettei hän välitä minusta, ei hän vastannutkaan yhtään mitään. Hän siis pisti välit poikki minuun, ainoastaan yhden kerran törmäsimme mesessä, jossa hän tuli kirjoittamaan että oli miettinyt paljon luettuaan viestini, ja että puhuu minulle siitä vielä myöhemmin, ja poistui koska oli kuulemma mentävä töihin. Ei ole kuulunut miehestä mitään kuukauteen, ja siitä viestin lähettämisestä on jo kulunut 2 kk.
(jatkuu)
(jatkuu)
Tämä aika on ollut helvettiä, olen itkenyt ja itkenyt, syönyt suruuni, ja ollut syömättä, olen maannut kotona tuijottaen seiniä, tai tv:tä, rakastin miestä aivan liikaa, ja eniten kalvaa että kaikki jäi niin epäselväksi, odotan edelleen sydän syrjällään että mies ottaisikin muhun yhteyttä ja selittäisi taas kaiken hyväksi, ja suhteemme jatkuisi. Mutta tiedän, että jos hän oikeasti välittäisi minusta niinkuin minä hänestä, hän ei vain voisi olla pitämättä yhteyttä minuun noin kauan. Kaiken lisäksi en koskaan tuntenut, että olisimme todella seurustelleet, emme koskaan esitelleet toisiamme tutuillemme, emme ehtineet päästä sille "tasolle" jatkuvien välirikkojen takia.
En edelleenkään käsitä miehen käytöstä, toisaalta vaikutti että mies todella piti minusta, kun jaksoi niin kovasti roikkua perässäni, mutta toisaalta näyttää siltä ettei todellakaan välittänyt.
Mies on minulla Facebook ystävänä, ja minulle ns. päivän/viikon huumeannos on se, kun saan mennä lukemaan vaikkapa hänen tilapäivityksensä tai katsomaan hänen omalle sivulle lisäämänsä musiikkivideolinkit. Silloin tunnen kuin hän olisi edelleen taas osa elämääni kun hänestä kuulee jotain, ikäänkuin hän olisi lähempänä minua, ja sydämmessäni elää aina toivonkipinä siitä että löytäisin vaikka jostain hänen lisäämästään musiikkivideosta jonkun piilomerkityksen, siinä olisikin vaikka sellaiset sanat että se olisikin osoitettu minulle ja mies kertoisi näin pitävänsä minusta edelleen, ihan naurettavaa, kun näin ei vain ole, mun pitäisi se uskoa, poistaa mies Facebookista, mesestä, ja puhelimesta, ja lakata odottamasta että hän ottaa yhteyttä, kulutan vain itseni loppuun toivomalla jotain mitä en voi saada, kuitenkaan en vain kykene "poistamaankaan" miestä elämästäni, kun kaikki jäi niin epäselväksi.
Mies on jatkuvasti mielessäni, töissä, kotona, aamulla, illalla, ihan aina. Kun pukeudun ja meikkaan, ja katson itseäni peilistä, mietin vain että mitähän hän minusta ajattelisi. Kun liikun kaupungilla, mietin vain että kumpa mies tulisi yhtäkkiä vastaan. Käyn varmaan noin tuhat kertaa päivässä tarkastamassa miehen Facebook -sivun, luen uudelleen ja uudelleen hänen teksiviestejään yrittäen selvittää itselleni mitä mies oikeasti tunsi minua kohtaan.
Olen ajatusteni vanki, tämä on niin kuluttavaa, koko elämäni pyörii tämän ympärillä. Itken harva se ilta, ja en voi olla ajattelematta sitä kuinka täydellinen hän oli, kuinka olisin halunnut hänet ylpeänä esitellä vanhemmilleni ja sisaruksilleni, ystävilleni ja sukulaisille, kuinka olisimme yhdessä olleet upea pari, kuinka kukaan mies maailmassa ei koskaan ikinä voi olla edes piirun vertaa sitä mitä tämä mies minulla on.
Itsekin tiedostan että tämä alkaa olla jo vähän sairasta, olen ihan pakkomielteinen, ja en minä ikuisesti kestä tällaista, minun on liikuttava elämässäni eteenpäin. Kuitenkin on ihan mahdollista, että mies ottaa vielä yhteyttä taas vain leikkiäkseen lisää minun tunteillani niinkuin aiemminkin, ja en käsitä miten saisin itseni pidettyä tällöin kaukana hänestä ja kieltäydyttyä vain jyrkästi tapaamisesta jne., kun kaikki minussa huutaa että tuo mies on minulle luotu, hän on minun, ja tarpeen tullen osaan selittää sokeasti itselleni kaiken niin, että jokainen välirikko ym. on ollut vain väärinkäsitystä ja mies on mukamas oikeasti kokoajan rakastanut minua.
Sydämeen sattuu niin että voin miltein tuntea sen fyysisesti. Yritän hiljalleen saada itseni tajuamaan että minun on jatkettava elämää, tai säryn kokonaan. Haluan toivoa että aika ja mahdollinen uusi rakkaus tulevaisuudessa auttaisi minua unohtamaan, mutta toisaalta en edes halua unohtaa, en vain halua miestä pois elämästäni. Itsekidutusta tämä on, minun pitäisi se tajua. Mikä ihme tähän auttaisi, miten voin päästä eroon pakkomielteestäni.
sinulle!!! Näitä kumppani ehdokkaita riittää jotka ei sitten millään saa itselleen empaatista vaihdetta silmään. Mikä helv...näissä on, etteivät pysty joko tai. Mieti nyt syvällisesti mikä sinua roikuttaa siinä miehessä,siinä täytyy olla joku kaava mikä toistuu sinun edellisistä jutuistasi. Jotenkin joku osa ruokkii sinun riippuvuuttasi, hyvää tunnetta. Minä olen pääsemässä eroon samaisesta riippuvuudesta, pakko, sillä alkaa elämä tuntumaan liian yhden asian ympärillä pyörimiseksi. On niitä muitakin miehiä ja naisia, mutta ensin on päästävä irti tuollaisista energiasyöpöistä.
Hei Onneton ja kaikki muutkin... En ihan koko tarinaasi jaksanut lukea, mutta pääpiirteissään niin tuttua...
Välillä kirjoitan tänne palstalle pitkiä juttuja, joita kukaan ei ehkä edes jaksa lukea, mutta se helpottaa hetkeksi, kun voi "julkisesti" avata tuskaansa.
Itselleni kävi niin, että olimme kumpikin parisuhteissa, mutta rakkaus roihahti täyteen liekkiin. Olimme kumpikin varmoja, minä aluksi epävarma, että haluamme elää toistemme kanssa loppuelämämme. Hehkuin ja tunsin olevani onneni kukkuloilla, vaikka toki toisella puolella oli syyllisyys kumppaniani kohtaan, jonka kanssa olin elänyt hyvää elämää kymmenen vuotta.
Sitten pamahdin raskaaksi rakastamalleni miehelle! Sen ei pitänyt olla mahdollista miehen kastraatiosta - vaikkakin puretusta - johtuen. Suhteemme oli niin alussa ja vaikka olimme kumpikin umpirakastuneita, halusimme molemmat abortin. Halusimme ensin nauttia toisistamme ja syventää suhdettamme.
MIES kertoi, kuinka halusi lapsia kanssani tulevaisuudessa, hän ehdotti ihanan talon vuokrausta, jossa minä jo lähempänä asuessani kävin ja sain luvan alustavasti varata talon. Kun olisimme saaneet erot selviteltyä tahoillamme, hankkisimme oman asunnon jne.. Olin umpirakastunut aivan täysillä ja ennenkokemattomasti. Mies halusi antaa lahjan meille molemmille - yhteisen tulevaisuutemme.
Mutta milloin miehen vaimolla oli nilkka nyrjähtänyt, eikä pärjännyt yksin sen kanssa, milloin mitäkin. Sitten vaimolla todettiin pahanlaatuinen syöpä! Elinaikaa ehkä kaksi vuotta. Tuo ratkaisi sen, että mies halusi jäädä vaimonsa tueksi. Kuitenkin meidän suhde on jatkunut tähän päivään asti. Rakastelumme on ihanaa ja olen korvia myöten edelleen rakastunut mieheen. Suhteemme on kestänyt puolitoista vuotta ja syövän toteamisesta on aikaa jo yli vuosi.
Suhteemme on kuitenkin enää yksipuolista. Mies kertoo, kuinka rakastaa vaimoaan ja haluaa suunnata kaiken energiansa häneen. Hän kertoo, kuinka meidän suhteen alkaessa kaikki ei ollut kunnossa hänen avioliitossaan, mutta nyt on. Itse en voinut jatkaa omaa vanhaa suhdettani, koska olin ja olen umpirakastunut toiseen. Elän yksin isossa talossa ja itken illat ja viikonloput.
Mies kertoo, kuinka ei edes halua, että viettäisimme yhdessä aikaa, koska hän nauttii siitä ja toisaalta, että se antaa minulle toivoa tulevaisuudestamme. Hän ei halua antaa mitään lupauksia tulevaisuudestamme, koska hän haluaa elää vaimonsa kanssa täyttä elämää nyt, eikä halua elää jotain tulevaisuutta. Ymmärrän häntä tietyssä mielessä täysin ja tietyssä mielessä olen täsmälleen samaa mieltä. Haluan tukea häntä, koska tuo vaimon tilanne on raskas.
Itse olen hermoromahduksen partaalla. En enää yhdellekään toiselle uskalla antaa sydäntäni tällä tavalla. Miehen vaimolla on ehkä muutama kuukausi tai sitten muutama vuosi vielä aikaa riippuen siitä, tehoavatko hoidot. Haluan odottaa ja katsoa, jos meillä olisi miehen kanssa tulevaisuutta sen jälkeen. Mutta vaikka itse olisin sen jälkeen kuinka valmis, en voi tehdä mitään yksin - on kyse myös miehestä ja hänen tahtotilastaan. En kuitenkaan osaa iloita enää mistään ja tilasinkin tänään lääkärille ajan, koska oma diagnoosini itsestäni on selvä masennustila.
Nautin siitä, kun saan tavata miehen, mutta pelkään jatkuvasti, että kaikki on jo ohi. Toisaalta hän sanoo, että jos kaikki olisi väliltämme ohi, ei hän tapaisi minua enää lainkaan.
Mitä helvettiä minä teen??? Pyörin kehää, eikä mikään ole enää mitään. Olen vielä suht. nuori, hyvä koulutus, hyvä ja vastuullinen työ, unelmatalo, mutta mikään ei ole enää mitään. Jos saisin lupauksen, että saan edes mahdollisuuden tulevaisuudessa... mutta mies ei halua luvata mitään sellaista. Ja toisaalta taas ymmärrän sen!
Kuinka kauan tällaista voi enää jaksaa??!
Jos olisikin kyse siitä, että se on nyt joko tai, mutta vaimon syöpä sekoittaa kaiken... Tällä hetkellä se on varmasti ei ja siihen on järkiperusteiset syyt. Mutta mitä sen jälkeen? Ei voi tietää!
On minun valintani odottaa. Vuosi odottamista ei ole mitään, jos sen jälkeen on loppuelämä. Mutta entä, jos odotan turhaan?
Löydän ja saan kyllä muita miehiä, mutta miten voin elää suht. mukavaa elämää, jos kaipaa ja miettii jotain, jonka kanssa eläisi unelmaelämää?
Jäätävää toi sun tilantees. Toivon että pääset eroon tosta miehestä.
Voiko elämä olla muka niin julma, että se heittää sulle pelkästään odottelukortin?
nyt jäitä hattuun ja jotenkin meditoit kyseisen miehen mielestäs pois.
En osaa sanoa, muuta kuin, että jätä se sika.
Ettei vaan syöpä olisi tekosyy?
Pakotat ittes irti tuosta tilanteesta, niin löydät "hänet" rinnalles! Maailmassa on yli 5miljardia ihmistä...en usko, että kellekään on vain yhtä oikeaa. Miksi ihmiset rakastuu eri ihmisiin on myös hyvä kysymys.. Toiselle täydellinen ei ole toiselle täydellinen...Ehkäpä täydellisenä pitämäsi ihminen ei olekaan oikeasti sinulle täydellinen...olet vain ajatustesi vanki. Näin itse ajattelen ja olen jo kovaa kyytiä pääsemässä irti omasta pakkomielteestäni jota en tähän jaksa kirjoittaa..
Jos jostain asiasta aiheutuu enemmän tai yhtä paljon kyyneliä kuin hyvää mieltä, niin silloin hommassa ei ole järkeä...siitä on päästävä irti :)
tsemppiä sulle ja uskon että lääkäriltäkin saat jotain vinkkiä. Pakkomielteissä on aina jotain taustalla, mikä voidaan puhumalla ratkaista.
Tarinasi voisi olla minun kirjoittamani. Tiedän ihan täsmälleen miltä sinusta tuntuu, minä vain olen jo sen verran pidemmällä, että olen saanut lopetettua suhteemme. Helppoa tämä ei edelleenkään ole, yhä vain odotan tahtomattani, että hän ottaa yhteyttä minuun. Toivon, että pian silmäni avautuvat näkemään muutkin miehet.
Halirutistus sinulle, onneton...
itse samanlaisessa tilanteessa. sillä erolla, että ollaan tunnettu vasta jokunen kuukausi. mutta siis alusta asti koko homma on ollu ihmeellistä säätöä. ollaan oltu ikäänkuin kavereita mutta kuitenkin enemmän.. tai ainakin mulle se on merkinnyt enemmän. taisin jopa rakastua tähän naiseen.. mitä tapahtuu mulle tosi harvoin. kukaan ei ole koskaan merkinnyt mulle yhtä paljon. enkä usko, että hänen veroistaan enää löytyisi.
ja siis toi muija on ajatuksissa ihan koko ajan. olen kuitenkin päättänyt, että enää en ota yhteyttä vaan nyt on hänen vuoronsa kertoa jos haluaa jatkaa.. tavallaan sitä koko ajan odottaa että milloin tulisi viesti, kertoisi edes että meidän tiet on nyt eronneet ja se siitä.. mutta kun ei. jos kysyy, niin sitten tulee vastaukseksi jotain "en tiedä".
Tuttua, niin tuttua.. Vituttaa kun roikotetaan jossain narussa epätietoisuuden vallassa. Meinasin jo lopullisesti itse laittaa sen poikki. Meillä netti toimii pääasiallisena viestikanavana, vaikka ollaan toki useasti tavattu myös livenä. Siellä heitin hyvästit vakaana aikomuksena painaa deleteä. Samalla tunnustin todelliset tunteenikin.. En vaan saanut painettua sitä deleteä. Käsi ei toiminut vaikka miten yritin. Tunnustuksellakaan ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Sama roikottaminen jatkuu edelleenkin. Ei tullut sen enempää negatiivista kuin positiivistakaan feedbackia siitä, ainoastaan jotain epämääräistä muminaa. Netti oli kyllä huono paikka mennä tuollaista tunnustamaan ensimmäistä kertaa, mutta tapaaminenkaan ei tunnu enää onnistuvan. Aina on olevinaan jotain muuta tähdellistä tekemistä tyyliin nakkikiskalla käyminen. Kait siitäkin voisi jo jotain päätellä, mutta kun sydän sanoo silti jotain muuta kuin järki..
Miksi ei voi ihminen vaan sanoa, ettei halua enää olla tekemisissä tai sitten olla juonessa mukana? Mikä ihme siinä on että pitää leikkiä? Sitä melkein toivoo että se toinen tekisi edes sen kuuluisan katoamistempun..
jollain sitä on vaan siirryttävä elämässä taas eteenpäin.. siis eihän tässä enää ole kyse siitä toisesta vaan omista tunteista. ja varsinkaan, kun se nainen/tyttö ei ole välttämättä mulle se oikea.. olen siis ihastunut siihen ensivaikutelmaan, jonka hänestä sain. mutta ihan oikeasti luulin, että se välittää musta.. ei mua ole kukaan ikinä pitänyt noin hyvänä.. siis koskettanut tolla tavalla fyysisesti/henkisesti.
oudointa tässä se, että ennenkuin tapasin kyseisen tytön, niin olin erittäin itsevarma ja tasapainoinen ihminen, en edes uskonut että on mahdollista näin pahasti sekoittaa päänsä. no itsevarma olen vieläkin, mutta henkinen tasapaino kyllä meni vähäksi aikaa..
Olenkohan minä kirjoittanut tämän. 32 päivää olen rukoillut, että jotain kuuluisi
Rauhaa
Ihana kun nostit tämän ketjn! Olisin itse tehnyt avauksen juuri samankaltaisesta riippuvuudesta epätoivoiseen rakkauteen. Antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta ja olenkin hakeutumassa johonkin ammatiauttajalle, että pääsisin tuskasta ja ikuisesta odottelusta irti.
Oma tilanteeni on traaginen, olen toivonut ja odottanut rakkaudenkohdettani neljä vuotta! Saisi jo riittää. Välillä pitempiä taukoja, mutta taas hyppäsin kaivoon ja nyt tuntuu, että hukun sinne. :(
Pahinta on, että pääsin irti puolitoista vuotta sitten, mutta lankesin ansaan taas...
Niissä toisissa on todella pahasti vikaa jos eivät tee selväksi ettei oikeasti kiinnosta.
Sellaisia valitettavasti löytyy ja päällepäinhän ei tiedä vaikka toinen valehtelee surutta.
Niiin niiin tuttua ja... turhauttavaa :( Todella enää alkaa olemaan vaihtoehdot ammattiauttaja tai enkeli...(toisaalta, mitäpä tuo ammattiauttaja pystyy tekemään, jos pää sanoo, niin pää sanoo ja muut ihmiset kohtelee, niinku kohtelee, sano kuka mitä vaan) :(
Kolmatta vuotta vatvotaan, jotenkin nerokkaan narsistimaisesti asiat esitetään, jotta sitä todella itse jää jälleen kerran odottamaan sitä ratkaisua, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta lopputulos on kuitenkin aina sama "jatka elämääs", kun taas kohta... bla bla bla. Seuraava tapaus samanlainen "oi onnen riemua" sitten täysin selittämättä jarrut kiinni ja "ollaan kavereita"(kai silti joskus voi nusasta ;)).
Että mitäköhän tässä tekis, huvittaa nuo lohduttavat vastaukset "aika armahtaa, tulee muita"... juu, tulee :) Joka kerta sama laulu (takana kohta 10 v) "oletpa ihana, nyt löytyi onni. Seuraavana päivänä anna p***ua, oho unohdin kertoa, että olenki varattu ja niiiiiin onnellisessa liitossa, etten halua erota, kivat sulle, soittelen taas, kun "tarviin" moro.
Eli lyhyestä virsi kaunis, jossakin ihmisessä vaan kiinnostaa se väärä pää, vaikka sitä ihmistä itseään taas kiinnostaa se ihan toinen pää, eikä todella edes "esiinny" tyrkyttäen väärää päätä :(
Minäkin liityn tänne epätoivoisten joukkoon. Oma tarinani alkoi reilu vuosi sitten, kun tapasin kyseisen miehen sattumalta. Hän käveli ohitseni ja jäin tuijottamaan hänen peräänsä. Jokin hänessä veti minua vastustamattomalla tavalla puoleensa. En kuitenkaan lähtenyt perään vaan nousin omaan bussiini. Hetken päästä näin, että kyseinen mies astui samaan bussiin ja käveli suoraan luokseni ja tervehti. Aloimme juttelemaan ja mies tuli luokseni yöksi. Emme harrastaneet seksiä silloin.
Aloimme tapailemaan, mutta pian selvisi, että mies ei ole kovin vakavalla mielellä tässä jutussa mukana vaan tapailee/pyörittelee muitakin. Minullekin se oli ok, koska olin vasta eronnut eikä ollut kiirettä uuteen suhteeseen. Tapailumme muuttui enemmän seksipainotteiseksi ja pian sitä pystyi kutsumaan lähinnä seksisuhteeksi. Sillä erotuksella, että minulle se oli paljon muutakin. Olin rakastunut mieheen. Tajusin sen jossain vaiheessa, kun en kyennyt ajattelemaan mitään muuta enkä olemaan kenenkään muun kanssa. Mies oli mielessäni tauotta.
Nyt tilanne on edelleen sama ja ehkä pahempikin. Huomaan miettiväni miestä aamuisin, kun herään ja päivällä useita, useita kertoja. Hän on viimeinen asia illalla, jota mietin, kun menen nukkumaan. Hänestä kuuluu toisinaan useammin ja nähdään kerran, pari viikossa ja toisinaan voi olla parin viikon taukokin. Voisin kuvata, että mies on kuin huumetta tosiaan. En kykene olemaan ilman häntä ja fyysisesti ahdistaa ja ottaa rinnasta, kun mietin, että elämäni jatkuisi ilman häntä. Niin monta monituista kertaa olen päättänyt, että laitan välit poikki ja annan olla koko homman, mutta sitten hän ottaa yhteyttä ja en taas muista lainkaan, mitä olen päättänyt.
Tunnen itseni niin heikoksi, epävarmaksi ja huonoksi ihmiseksi. Tuntuu, että en kelpaa kenellekään, kun en kelpaa hänelle. En jaksa enää uskoa, että voisin rakastua kehenkään ja saada vastakaikua siihen. Ennen olin itsevarma ja iskin miehiä toisensa perään. Nykyisin baari-iltani päättyy kyyneliin yksin kotona, kun mietin, että miksei hän ole luonani. Tämä on ihan älytöntä enkä jaksa enää. Toivon oikeastaan, että hän alkaisi seurustelemaan ja rakastuisi. Haluaisin nähdä, että hän kykenee tunteisiin. Tällöin voisin olla onnellinen, että hän tosiaan kykenee tuntemaan ja minä en vain ollut oikea ihminen. Nyt olen taas miljoonannen kerran päättänyt, että tämä oli tässä ja hänet on saatava pois elämästäni. Seuraavan kerran, jos hänestä enää kuuluu, niin jätän vastaamatta viestiin tai kieltäydyn tapaamisesta. Pakkohan tämä itsensä kiduttaminen on jotenkin lopettaa.
Tsemppiä teille kaikille muillekin ! Ei tämä helppoa ole, mutta kyllä me selvitään(:
Poikaystäväni jätti minut muutama kuukausi sitten. Emme ehtineet olla yhdessä kuin puoli vuotta, mutta minä ehdin rakastua häneen todella syvästi, vaikka koko suhteen ajan mies piti kaikkia ohjia käsissään. Hän päätti kaikesta. Tapasimme silloin, kun hänelle sopi. Hän lähetteli viestejä ja soitteli silloin kun hänelle sopi. Hän vei minua kuin pässiä narussa, enkä voinut vastustella, koska halusin häntä niin paljon. Olen aina aikaisemmissa suhteissani ollut se vahvempi osapuoli, ja se kuka on myös päättänyt suhteet aikaisemmin. Nyt tilanne oli aivan toinen. Halusin vain sokeasti uskoa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi.
Kaikki illat itkin yksin kotonani sitä, miksei mies halua olla kanssani. Lähes joka ilta päätin silmät turvoksissa kyyneleistä, ettei kukaan mies ole tällaisen arvoinen. Sitten hän taas halusi nähdä, sanoi täysin oikeat sanat ja halusi olla kanssani, ja taas minua vietiin. Häpesin itseäni mutta en voinut kuunnella päätäni, ainoastaan sydäntäni.
Erosimme ja palasimme yhteen kaksi kertaa suhteemme aikana ennen lopullista eroa. Molemmilla kerroilla mies etääntyi täysin, ja jätti minut. Sanoi, että hän on epävarma itsestään ja siitä mitä haluaa, että hän ei voi luottaa keneenkään. Kaikki perus latteudet. "It's not you, it's me" yms. Molemmilla kerroilla olin aivan surun murtama, en syönyt, nukkunut, tehnyt mitään. Olin kämpässäni ja tuijottelin kattoon kyynelsilmin. Ahdistus painoi rinnassa ja tuntui mahassa 24/7. Kun mies taas yhtäkkiä halusi minut takaisin hetken erossa olon jälkeen, suostuin taas yrittämään. Kysyin vielä, onko hän aivan varma että hän haluaa minut. Sanoin, ettähän ei voi kohdella minua näin. Mies pahoitteli kaikkea ja sanoi, ettei halua ketään muuta kuin minut.
Muutama kuukausi meni taas hyvin, ja huomasin taas tutun tunteen. Mies alkoi taas ottaa etäisyyttä. Jos kysyin, onko kaikki hyvin, olenko tehnyt jotain, vastauksena tuli äyskäisyjä siitä kuinka ärsyttävää uteluni on. Ja parin päivän jälkeen taas tieto siitä ettei hän pysty tähän. Silloin päätin, että kerään itsetuntoni rippeet enkä enää tuhlaa energiaani tähän toivottomaan suhteeseen.
Tuosta viimeisestä erosta on nyt noin 4 kuukautta, ja elämä alkaa voittaa. Silti mies on mielessäni lähes joka päivä. Olemme facebook-kavereita, koska yhteisten kavereiden takia sovimme, että pysymme ainakin jonkunnäköisissä väleissä. Löydän itseni jatkuvasti kyttäämästä miehen facebook-sivuja, pelkään, että hän on viikonlopun jälkeen lisännyt uuden naispuolisen kaverin, tai että sivuille ilmestyy biletyskuvia tyttöjen kanssa, tms. Tämä kyttääminen tekee minut hulluksi, mutta pelkään niin paljon, että hän löytää uuden, varsinkin kun meidän eromme syy oli miehen epävarmuus ja halu olla yksin. Välillä uskon jo unohtaneeni hänet ja päässeeni yli, kunnes näen miehen jossain. Moikkaan iloisesti, esitän ettei minuun koske, mutta samalla sisältä hajoan kerta kerran jälkeen palasiksi.Eniten koskee se, että hän ei tunnu kaipaavan minua lainkaan. Aivan kuin en olisi koskaan merkinnyt hänelle mitään. Se sattuu.
Viime aikoina aivan ihana, mukava, komea ja hauska mies on alkanut piirittää minua ja on aidosti ihastunut minuun. Mutta en ole valmis mihinkään vakavaan. Hän on minulle tällä hetkellä täysin rebound-mies, jonka kanssa harrastan kännissä seksiä ja jonka asunnolta hiivin aamulla pois ennen kuin hän herää. Tunnen pahaa mieltä ja syyllisyyttä tästä, koska hän on niin hyvä tyyppi, ja hän haluaisi minut oikeasti. Haluan kai vain kokea sen tunteen, että joku haluaa minut, vaikka tiedän etten pysty antamaan hänelle sitä mitä hän haluaa. Pelkään, että elämässäni menee hyviä tyyppejä ohi siksi, että vain haikailen typerän exäni perään, joka kohteli minua kuin paskaa. Vihaan häntä siksi, että hän rikkoi minut. Eikö tämä koskaan helpota?!
Hei kohtalotoverit, miten teillä menee tällä hetkellä. Onko olo helpottunut? :)
Hei, olipas mielenkiintoinen ketju, hyvin olitte kuvailleet tätä pakkomielteistä tunne- ja ajatuskoukkua toiseen ihmiseen ja pystyin samastumaan lähes kaikkeen.
Olen itse aikuinen ihminen ja tottunut siihen, että saan kipeät asiat käsiteltyä nopeahkosti, saan ne hallintaan ja jatkan eteenpäin.
No, tapasin sitten tämän miehen, jonka tosiaan kuvittelin olevan "sen oikean", tapaamisemme oli "kohtalonomainen" ja tässä ihmisessä vain oli sellaista "syvyyttä", ettei kenessäkään muussa ja hänen olemuksensa vastustamattomasti veti puoleensa ja suhteemme pienet tapahtumat, eleet (joita kelasin mielessäni) säätelivät omaa mielialaani ja ajatuksiani täysin. Selittelin parhain päin sen, että minä olin selvästi useammin yhteydessä ja mitäs siitä, jos mies vielä puhui entisestään, kyllä hän minun avullani pääsee siitä yli, koska meidän oli selvästi tarkoitus tavata toisemme ja olisimme niin upea, toisiamme täydentävä pari. Välillä järki yritti sanoa, että onkohan sittenkään realistista, että tuon ihmisen kanssa pysyvä, hyvä suhde olisi mahdollinen? "Paperilla" hän ei kyllä olisi minun tyyppiäni ja hänessä oli sellaisia piirteitä- ailahtelevainen, pinnallinen- joita en todellakaan miehessä kaipaa. Mutta näin vain ne hyvät puolet ja hänen "todellisen", hyvän sydämensä. Tosiaan ajattelin, että hän oli kuin luotu minulle.
Mutta niinhän siinä kävi, että kun hän kyllästyi minuun ja kevyeeseen suhteeseemme- enemmästä hän ei tainnut olla kiinnostunut- niin nopeasti hän kylmeni ja sähköpostilla lopetti yhteydenpitomme. Myöhemmin näinkin hänet toisen naisen kanssa. Sattui silloin ihan kamalasti, mutta jälkeenpäin ajatellen se oli hyvä juttu. Kuvittelin, että pääsen tästä ihmisestä yli, kunhan vain poistan viestit, pidän huolta etten näe häntä, estän facebookissa ym. Mutta eihän se niin helposti mennytkään. Tämä mies valtasi täysin ajatukseni, aamusta iltaan hän oli läsnä, kuvittelin jonkinlaisen yhteydentunteen, en voinut olla toivomatta, että hän vielä ottaa yhteyttä tai vielä suhteemme jotenkin jatkuu. Siitä huolimatta että emme nähneet (tai ehkä juuri siitä johtuen, vieroitusoireet voimistavat kaipuuta huumeeseen), tätä pahinta vaihetta kesti viitisen kuukautta. Joskus erehdyin katsomaan hänen kuviaan ja mahassa velloi, sydämestä otti.
Sitten huomasin, että oli aikoja ja tilanteita, jolloin en ajatellut häntä ja pakkoajatukset ja -tunteet alkoivat harventua ja laantua intensiteetiltään. Myöskin tyhjyyden ja ärtymyksen tunne alkoi vallata alaa. Tämä ihminenhän oli tuonut "tarkoituksen ja merkityksen" elämään ja sen poistuminen toi sen tyhjyyden tunteen. Mutta aloin pikkuhiljaa taas innostua niistä asioista mistä ennenkin ja aloin haaveilla tulevaisuudesta. Aloin myöskin oikeasti ymmärtää, että kyse ei ollut rakkaudesta vaan pakkomielteestä ja mielen luomasta harhakuvasta jonka mukaan tämä ihminen on niin erityinen ja juuri minulle sopiva. Aivokemia sitten vauhdittaa pakkomiellettä ja riippuvuutta.
Nyt uskoisin olevani lopullisesti yli tästä ihmisestä. Tapasin nimittäin uuden miehen ja ihastuin. Tajusin, että jos pitäisi valita kumman kanssa haluaisin yrittää suhdetta, valitsisin tämän uuden.
Eli siis, kyllä tästä pakkomielteestä voi yli päästä, mutta jos olisimme edelleen satunnaisesti nähneet ja pitäneet yhteyttä, olisi varmasti koukku kestänyt pidempään. Suosittelisin kyllä yheydenpidon katkaisua, vaikka ymmärrän että se tuntuu kamalan vaikealta..
Tsemppiä ja vielä tulee päivä, jolloin ymmärrätte oppineenne paljon lisää tästäkin kivuliaasta kokemuksesta.
APUA tuo alku on just kun omaa.. tapaaminen jolloin "järki jätti", yhteydenpitäminen, tunteet suhteen aikana ja sen jälkeen.....
olen samaa mieltä kanssasi: ei yheyden pitoa, vaikka kuinka vaikeaa - parasta vaikka vihloo ja sattuu ja itkettää...
siis viisi kuukautta... hmmm.. melkein puolessa välissä...
Voi kiitos että kirjoitit tämän, weakling.
Olkaa hyvä vain. Riippuu tietty ihmisestä, historiasta, selviytymiskeinoista ym. miten kauan tuo vaikein vaihe kestää, mutta kyllä siitä aivokemiallisesta riippuvuudesta todella pääsee eroon, varsinkin kun haluaa jaa päättää päästä! Ei pidä säikähtää sitä, että välillä tulee huonompia aikoja ja taantumaa, pidemmällä aikavälillä sen kuitenkin huomaa, että ne ajatukset ja tunteet harvenevat ja laimenevat.Mutta jos tila jää päälle todella pitkäksi aikaa, niin ehkä kannattaa ammattiapua hakea- mihin tarpeeseen tuo haavekuva ja kaipuu vastaa, mistä se kertoo?