petollinen mies ja siitä selviytyminen?

..itsekkin olen tätä miettinyt. Onko meillä vielä toivoa? Miten pitäisi toimia?
Meillä on lisäksi mieheni kanssa 1kk:n ikäinen ihana pieni tyttö..ja rakastan miestänikin..
MUTTA EN VOI LUOTTAA :'(

voivoi, itselläni sama kurja tilanne.. meillä kaksi pientä lasta.. nuorempi nyt puolivuotias,,, odottaessani häntä miehelläni oli 7 kuukauden mittainen suhde toisen naisen kanssa.. olemme yhä yhdessä lasten takia mutta syö kyllä joka päivä järkeä tämä asia.. varsinkin kun olen yksin kotona lasten kanssa koko ajan ja on liikaa aikaa miettiä juttuja.. luulenpa että meille ainakin se ero tulee, joka päivä tuntuu vaikeammalta sietää tätä loukkausta..

Kyllä siitä selviää, aikaa se vie paljon itkua ja puhumista, mahdollisesti terapiaa. Sen kyllä huomaa jos mies syvästi katuu ja tekee kaikkensa perheensä ja vaimonsa takia. USKOA, TOIVOA ja RAKKAUTTA tarvitaan ja paljon.

Meillä on nyt vuosi kulunut siitä kun miehelläni paljastui suhde toiseen naiseen. Itselläni ei käynyt mielessäkään saman tien lähteä lapsi kainalossa menemään, vaan halusin yrittää ensin kaikkeni, sillä olisihan se oma perhe (toki vain suht toimivana versiona) kuitenkin ykkösvaihtoehto kodiksi pienelle lapselle. Onneksi mieskin löysi itsestään hiljalleen tahtoa yrittää vielä yhdessä, ja ennen kaikkea lopettaa lopulta se toinen suhde.

Luottamus toki meni sen tien, kuten myös iso osa siitä arvostuksesta ja kunnioituksesta mitä minulla oli aiemmin miestäni kohtaan. Yhteistä historiaa, rakkautta ja ymmärrystä kuitenkin löytyi pettymyksestä huolimatta sen verran, että pohjimmiltaan edelleen pidän mahdollisena sitä että vietämme loppuelämämme yhdessä, vaikka helppoa se ei ole ollut missään vaiheessa eikä varmasti tule olemaankaan vielä aikoihin.

Ensimmäiset puoli vuotta olin katkera ja syyllistin miestäni jatkuvasti. Epäilin hänen jokaista sanaansa ja tekoansa, ja näin joka puolella merkkejä uskottomuuden uusiutumisesta tai sen entisen salasuhteen jatkumisesta. Ristikuulusteluja, itkua ja riitoja riitti. Yöunet meni. Oli paha olla tauotta ympäri vuorokauden.

Aika ilmeisesti alkoi tehdä tehtäväänsä, kun reilut puoli vuotta oli kulunut tuosta paljastumisesta. Aloin huomata että tein itselleni vähintään yhtä paljon hallaa kuin miehellenikin tuolla katkeruudella ja jatkuvalla asian miettimisellä. Koska faktahan on, että ei se tapahtunutta miksikään muuta, vaikka miten päin sitä tapahtunutta pohtisin, analysoisin tai saisin puheillani mieheni joka päivä kärvistelemään syyllisyydentuskissaan. Tuhlasin vain monta kuukautta elämästäni menneessä roikkumiseen ja pahassa olossa piehtaroimiseen. Aivan turhaan.

Jos mies on ottanut opikseen (niin kuin väittää), hyvä näin. Jos ei, voin tehdä sitten ratkaisut sen mukaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan sen sijaan, että nyt jo kaikki päivät miettisin mitä teen JOS hänellä onkin taas suhde ja tämä meidän yhteiselo päättyy. Tuollaisilla asioilla kun on onneksi aina tapana paljastua ennemmin tai myöhemmin. Siihen nyt olen päättänyt luottaa (vaikka en mieheeni luotakaan) sen sijaan että tekisin jatkuvaa salapoliisintyötä tai ristikuulustelisin ketään vähän väliä. Se kaikki kyräily ja epäluulo vei minulta itseltäni mehut ja elämänilon, ja sitä en enää halua enkä jaksa.

En nyt tiedä vastasinko varsinaisesti kysymykseesi, mutta ainakin vuosi ollaan nyt selvitty, ja pahimmasta ollaan varmaankin jo päästy yli. Toki työmaata on vielä paljon edessäpäinkin, mutta alku se on mielestäni tämäkin.

Voimia sinulle ja perheellesi!

sanoa selviytymiseksi sanoa mutta yhdessä ollaan kuitenkin. Eihän suhde ainakaan vielä (parin vuoden jälkeen) ole samanlainen kuin ennen. En epäile että mies uudelleen pettäisi mutta koko ajan on mielessä onko miehen tunteet todellisia.