Kirjoitan saman tekstin sekä avoliittoon että ihannemieheen. Loppukysymykset ovat vain erilaisia.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 4 vuotta. Olemme molemmat 21v ja meillä ei ole ollut muita seurustelukumppaneita.
Ongelma on se, että poikaystäväni ei urheile mielestäni riittävästi. Hän käy 0-3x viikossa sulkapalloa pelaamassa..
Itse liikun todella paljon. Jo pelkästään hyötyliikuntana pyöräilen viikossa enemmän kuin 100km. Sen lisäksi käyn salilla, teen kotijumppia, lenkkeilen ja käyn koiran kanssa kävelylenkeillä. (Poikaystäväni tulee joskus mukaani lenkille).
Meillä menee muuten ihan hyvin. Minua vain tympii se, että mies istuu 90% ajastaan! En kestä katsoa sellaista. Ja jos joskus saamme lapsia, niin pelkään, että lapsemme tulisivat isäänsä.
Itselleni liikkuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin syöminen ja nukkuminen. En voi elää ilman niitä. Poikaystäväni on taas sitä mieltä, että liikkuminen on ajanhaaskausta.
En tiedä mitä teen..
Olen miettinyt, että olisiko minulle joku toinen mies parempi. Joku sellainen, joka voisi mennä vaikka keskellä yötä juoksemaan cooperin testiä jos innostus tulee. Nykyisin se ei ole mahdolista. Poikaystäväni ei halua tulla minun kanssani edes kävelylenkille koiran kanssa. Olen kuitenkin "pakottanut" hänet monesti tulemaan, mutta ilo menee jo siinä vaiheessa kun hän valittaa koko matkan sitä "kuinka perseestä se on ".
Onko mielestäsi urheilullisuus liikaa vaadittu? Onko täällä muita, jotka ovat samassa tilanteessa? Kannattaako meidän jatkaa seurustelua, ja minun vain hyväksyä kumppanini erilaisuus? Entäs mahdolliset yhteiset lapsemme? Onko minun järkeää elää tulevaisuutta miehen kanssa, joka on näin erilainen kuin minä? .....
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 4 vuotta. Olemme molemmat 21v ja meillä ei ole ollut muita seurustelukumppaneita.
Ongelma on se, että poikaystäväni ei urheile mielestäni riittävästi. Hän käy 0-3x viikossa sulkapalloa pelaamassa..
Itse liikun todella paljon. Jo pelkästään hyötyliikuntana pyöräilen viikossa enemmän kuin 100km. Sen lisäksi käyn salilla, teen kotijumppia, lenkkeilen ja käyn koiran kanssa kävelylenkeillä. (Poikaystäväni tulee joskus mukaani lenkille).
Meillä menee muuten ihan hyvin. Minua vain tympii se, että mies istuu 90% ajastaan! En kestä katsoa sellaista. Ja jos joskus saamme lapsia, niin pelkään, että lapsemme tulisivat isäänsä.
Itselleni liikkuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin syöminen ja nukkuminen. En voi elää ilman niitä. Poikaystäväni on taas sitä mieltä, että liikkuminen on ajanhaaskausta.
En tiedä mitä teen..
Olen miettinyt, että olisiko minulle joku toinen mies parempi. Joku sellainen, joka voisi mennä vaikka keskellä yötä juoksemaan cooperin testiä jos innostus tulee. Nykyisin se ei ole mahdolista. Poikaystäväni ei halua tulla minun kanssani edes kävelylenkille koiran kanssa. Olen kuitenkin "pakottanut" hänet monesti tulemaan, mutta ilo menee jo siinä vaiheessa kun hän valittaa koko matkan sitä "kuinka perseestä se on ".
Onko mielestäsi urheilullisuus liikaa vaadittu? Onko täällä muita, jotka ovat samassa tilanteessa? Kannattaako meidän jatkaa seurustelua, ja minun vain hyväksyä kumppanini erilaisuus? Entäs mahdolliset yhteiset lapsemme? Onko minun järkeää elää tulevaisuutta miehen kanssa, joka on näin erilainen kuin minä? .....
Vastaukset 29
Vanhimmat
Elämä on valintoja, päätöksiä!
Miksi ihmeessä kuvittelemme voivamme tehdä päätökset myös toisten puolesta. Miksi toisten valinnat eivät ole meille oikeita ja oikeutettuja?
Olisiko aika tehdä "parisuhdeinventaario" ja todella syvä itsetutkiskelu!
Ehkä liikut itse enemmän kuin on hyväksi terveydelle? Nivelet ja luusto eivät välttämättä kestä noin kovaa rasitusta, liikaa liikkumalla voi oikeasti rikkoa elimistönsä pysyvästi.
Opettele sinä rentoutumaan ja istumaan enemmän, ja anna miehesi olla omanlaisensa. Jos yrität väkisin muuttaa toista, ero tulee satavarmasti.
Oletko yrittänytkään asettua poikaystäväsi asemaan? Sinä olet niin täynnä oikeassa olemista tuon liikunnan harrastamisesi kanssa, ettet näe mitään muuta! Itseasiassa tuo hipoo jo fanaattisuutta... Ei hyvä, ei. Poikaystäväsi ei ilmeisesti kommentoi kuitenkaan mitenkään painokkaasti yliaktiivista liikunnan harrastamistasi, vaan antaa sinun olla sellainen kuin olet - toisin kuin sinä!
Jos urheilullisuus on sinulle niin kuoleman vakava juttu, vaihda sitten poikaystävää! Mutta ota huomioon, että tässä urheilullisessa poikaystävässä voi sitten olla sellaisia puolia, joista et myöskään pidä! Kukaan ei ole täydellinen, et edes sinä itse!
Vastauksena viimeiseen kysymykseen: ei, ei ole mitään järkeä - et näe toisen erilaisuutta rikastuttavana piirteenä suhteessanne, vaan koet sen suurena vääryytenä itseäsi kohtaan. Ei toimi, ei!
lähinnä sitä, ettei teillä ole liiemmin yhteistä aikaakaan, jos harrastatte erilaisia asioita? Vai onko kyse ihan tosiaan siitä, että mies ei liiku tarpeeksi? Onko miehesi ylipainoinen, ja siksi pelkäät hänen terveytensä puolesta? Minusta miehesi liikkuu ihan "normaalisti" terveyden kannalta, jos kuitenkin kolmisen kertaa viikossa käy pelaamassa ja tulee sinne lenkillekin mukaan. Entä kertyykö hänelle hyötyliikuntaa päivän mittaan?
Tiesit varmaan sen, ettei mies ole kovin urheilullinen jo häneen tutustuessasi, vai onko hän muuttunut yhtäkkiä laiskaksi? Tuskin, jos pitää liikuntaa yleensä ajanhaaskauksena?
Jos ajattelet niin pitkälle, kuin lasten liikuntaharrastuksia, niin eivätköhän he ole omia yksilöitään omine mielipiteineen? Ketään ei voi pakottaa pitämään liikunnasta, ei lasta sen paremmin kuin aikuista, jos ei löydä siitä iloa elämäänsä. Kaikista pahin asennevamma liikuntaa kohtaan lapsillenne syntyisi, jos pakottaisit heidät harrastamaan, mikäli omaa mielenkiintoa ei löydy.
joissa vanhemmat ovat liikunnallisia myös lapset harrastavat liikuntaa. Lapsi pitää luonnostaan liikkumisesta ja vanhempien esimerkki rohkaisee häntä jatkamaan harrastusta myös teini-iän yli.
"lähinnä sitä, ettei teillä ole liiemmin yhteistä aikaakaan, jos harrastatte erilaisia asioita? Vai onko kyse ihan tosiaan siitä, että mies ei liiku tarpeeksi? Onko miehesi ylipainoinen, ja siksi pelkäät hänen terveytensä puolesta? Minusta miehesi liikkuu ihan "normaalisti" terveyden kannalta, jos kuitenkin kolmisen kertaa viikossa käy pelaamassa ja tulee sinne lenkillekin mukaan. Entä kertyykö hänelle hyötyliikuntaa päivän mittaan?"
Meillä on kummallakin aikaa, mutta poikaystävälläni ei ole halua harrastaa muuta liikuntaa kuin sulkapalloa. Hänelle ei erityisesti kerry hyötyliikuntaa päivän aikana. Se on sitten mielipidekysymys onko 3x viikossa sulkapalloa riittävästi vai ei... Minusta se ei ole. Varsinkaan kun se ei ole säännöllistä.
"Tiesit varmaan sen, ettei mies ole kovin urheilullinen jo häneen tutustuessasi, vai onko hän muuttunut yhtäkkiä laiskaksi? Tuskin, jos pitää liikuntaa yleensä ajanhaaskauksena?"
Itseasiassa hän on ollut paljon urheilullisempi. Ennen salilla käynti oli myös hänelle itsestäänselvyys. Nykyisin se ei ole.
"Jos ajattelet niin pitkälle, kuin lasten liikuntaharrastuksia, niin eivätköhän he ole omia yksilöitään omine mielipiteineen? Ketään ei voi pakottaa pitämään liikunnasta, ei lasta sen paremmin kuin aikuista, jos ei löydä siitä iloa elämäänsä. Kaikista pahin asennevamma liikuntaa kohtaan lapsillenne syntyisi, jos pakottaisit heidät harrastamaan, mikäli omaa mielenkiintoa ei löydy."
Kyllä se vaan niin on, että se mikä opitaan kotona, niin se taidetaan vanhana! En ole kenellekään mitään tyrkyttämässäkään!
miehellesi liikkumattomuudesta, voitko muka luvata, ettet olisi suuttunut lapsillesi, jos he eivät pitäisi liikunnasta?
Minusta on aika jyrkkää määritellä noin tarkkaan, mikä on sinusta "oikea" liikuntamuoto...
Tiedän kyllä monia vanhempia, jotka ovat pakottaneet lapsensa vuosiksi erinäisten harrastusten pariin, ja monet myös lopettavat siinä teini-iän kynnyksellä, kun eivät enää jaksa toimia vanhempiensa mielikuvan kiillottajina. Ei sillä, liikunta on hyvä asia minunkin mielestäni.
päättää siitä itse, kuten muistakin harrastuksista. Näyttäisithän sinä kuitenkin sen liikunnallisen vaihtoehdon ja jälkikasvu saisi itse päätellä, kumpi elämäntyyli pitää paremmassa vireessä.
Mä en kyllä tykkää kamalasti liikunnasta, vaikka mun äiti ja isä on molemmat himoliikkujia. Mutkin raahattiin pienestä pitäen hiihtämään, yleisurheilemaan, tanssimaan ja ties mitä. Ei napannut pienenä ja ei nappaa nytkään. Mun nykyinen liikunta on lähinnä hyötyliikuntaa ja pari tuntia joogaa viikossa. Hyvänä on kunto pysynyt, ei ole ollut vikoja ja normaalipainoinenkin olen.
Musta on outoa, että joku määrittelee, mikä on toiselle tarpeellinen määrä liikuntaa. Tai ok, lääkäri voinee sen tehdä, jos on todellakin jotain sairauksia ja kovasti ylipainoa.
Jos sä et viihdy miehesi kanssa, etkä voi häntä arvostaa, niin jätä se ja anna olla rauhassa. Ei sulla todellakaan ole oikeutta vaatia mitään. Asiasta voi toki keskustella ja löytää jonkun hyvän kompromissin, mutta ei tolla sun asenteella. Toisen arvostus ja rakastaminen on kaiken aa ja oo, oli se toinen sitten millainen vain.
Mulle ainakin kävi niin, että vanhemmat pakotti liikkumaan ja kilpailemaan. Ja muistan kuinka piti lähteä lenkille, kun kaverit lähti rannalle. Yhtäkään treeniä ei saanut jättää väliin ja rippileirillekin vanhemmat soitteli, että olenko varmasti treenannut. Piti jopa kipeänä liikkua, kun vanhemmat ei uskoneet, että olen kipeä tai jalkani oli kipeä tms.. Luulivat, että vaan lusmuilen. Monet kerrat tuli itkut väännettyä, jos en olisi jaksanut lähteä treeneihin tai vanhemmat moitti huonosta sijoituksesta tms. N. 16 -vuotiaana lopetin kilpaurheilun ja vähensin liikuntaa radikaalisti ja siitä syttyi kauhea sota. Vanhemmat hyväksyi päätökseni aikanaan. Välissä oli aika, että en liikkunut juuri yhtään. Sitten aloin liikkumaan silloin kuin itseä huvitti. Välillä paljonkin ja välillä vähemmän. Toisaalta kaipaan kyllä sitä hyvää kuntoa ja kyllä sitä oikeasti välillä lapsena nauttikin liikunnasta ja koki onnistumisen iloa ja tykkäsin jopa joskus jopa kilpailemisesta. Se pakko vai jotenkin tappoi suurimman ilon. Ja suorituspaineet. Itse haluan kannustaa lapsiani liikkumaan, mutta en millään tavalla painosta!
Joskus lapset tietysti ihan vapaaehtoisesti harrastavat ja tykkäävätkin siitä. Ja jatkavat ehkä teini-iän jälkeenkin harrastusta. Usein kuitenkin lapset harrastavat myös liikuntaa vaikka vanhemmat ei harrasta. Itse ainakin tiedän monta tälläistä lasta. Jos vaan vanhemmat jaksaa viedä lapsia treeneihin jne. niin ei sitä tarvitse itse välttämättä liikkua. Tietysti se auttaa, jos ei joka paikkaan mennä autolla jne. ja tehdään yhdessä.
Varmasti mulle nousisi lapsuuden kokemusten takia karvat pystyyn jos kumppanini alkaisi piiskaan minua liikunnan suhteen! Haluan harrastaa mitä tykkään ja kuinka usein tykkään! Voin vaikka alkaa treenaan maratonille, mutta en kerro kellekään. Koska en halua mitään paineita ja haluan lopettaa, jos ei huvita. Kenenkään muun mieliksi kuin omaksi en liikuntaa enkä muutakaan harrasta. Itse esim. inhoan tiettyjä lajeja. Ja joskus johonkin, esim. salilla käyntiin vain kyllästyy ja pitää vaihtaa lajia. Mulle ei ole mikään ongelma harrastaa yksin. Vaikka puolison kanssa onkin joskus mukava lähteä vaikka lenkille.
Liiku elääksesi, älä elä liikkuaksesi! Itse näen, että ongelma parisuhteessanne on muualla kuin liikunnassa. Sinä harrastat liikuntaa paljon ja toinen satunnaisesti. Oma vapaa-aikasi menee liikunnallisissa kuvioissa ja miehesi viettää vapaa-aikansa muutoin. Teillä ei varmaankaan ole tarpeeksi yhteistä aikaa?
Liikunta on harrastus ihan siinä missä kaikki muutkin. Se ei ole millään tavalla parempaa kuin vaikkapa lukeminen tai musiikki. Ei toisen harrastuksella / harrastamattomuudella pitäisi loppujen lopuksi olla hirveästi merkitystä parisuhteessa. Jos harrastamattomuus tarkoittaa sitten kaljan juontia tms. asia on tietysti eri. Mutta jos poikaystävästi harrastaa kahvittelua kavereiden kanssa tai vaikka tietokoneita, niin suo se myös hänelle. Eihän hänkään varmaan painosta sinua tekemään kuten hän haluaa?
Tietysti taas eri asia on se, että kaipaatko poikaystävääsi ulkoista muutosta? Haluatko hänen olevan atleettinen tai bodattu ulkonäöllisesti? Tässäkin on hyvä kuitenkin muistaa, että kauneus on katoavaista. Ei mene oikeasti kovin montaa vuotta, kun kiloja alkaa helposti kertyä molemmille. Naiselle kun vielä tulee usein raskausaika tekemään kropalle omat temppunsa. Jos oikeasti rakastat toista, niin älä katso vain ulkokuorta - se kun ei ikuisesti pysy muuttumattomana kellään.
Onko urheilullisuus sinulle status-asia? Haluatko kertoa ylpeänä ystävillesi ja sukulaisillesi, miten urheilullinen miehesi on? Urheilullisen kumppanin hakeminen on yhtä pinnallista, kuin vaikkapa akateemisen kumppanin etsintä. Tärkeintähän ihmisessä on luonne, olemus ja tottakai seksuaalinen vetovoima. Ei sillä pitäisi olla väliä mikä on hänen koulutuksensa taso tai hauiksen ympärysmitta.
En halua vähätellä kirjoitustasi, mutta siitä väkisinkin paistaa läpi kohtalaisen nuori ikäsi. Tuo kirjoitus ei oikein voisi olla 30v kirjoittama. Ajatusmaailmasi on vielä aika pinnallista ja iällesi tyypillistä. Parikymppisenä ulkonäöllä, asemalla ja yms. statuksella on korostettu merkitys parinvalinnassa. Mietippä jättäisikö sinun oma äiti isäsi sen takia, ettei tämä käy kuntosalilla ja lenkillä?
Ainoa millä on merkitystä on rakkaus! Jos rakastat toista, niin näe myös itse vaivaa parisuhteenne eteen. Ole itse valmis vähentämään liikuntaharrastuksiasi, jotta saisitte enemmän yhteistä aikaa. Tehkää myös kompromisseja. Jos sinä vietät enemmän aikaa kotona hänen kanssaan, niin hän voi lähteä useammin kanssasi kävelylenkille. Parisuhde vaatii aina työtä, eikä se mies/nainen usein vaihtamalla parane. Useimmat tämän elämänsä aikana kokeilee ja itse myös toteaa. Ongelmat vain vaihtuvat, mutta säilyvät.
Olen kyllä sitä mieltä, että terveydestään huolehtiminen on syvällistä käytöstä - ei lainkaan pinnallista. Toistemme elämäntyylit vaikuttavat hyvin paljon elämänlaatuumme. Ja kerran me vain elämme...
En olekaan pyytänyt täydellistä kroppaa tai muuta vastaava. Ja kyseessä ei ole myöskään status-asia, koska kaikki sukulaiseni ja ystäväni tuntevat myös poikaystäväni.
Meillä on paljon sellaista aikaa jolloin olemme yhdessä kotona. Mutta sillon emme osaa tehdä yhdessä yhtään mitään. Emme oikeastaan tykkää samoista asioista ja se on se ongelma.
Tässä keskustelussa halusin tuoda esille sen, että voiko näin erilaiset ihmiset olla yhdessä onnellisia? En ole vielä jättämässä häntä, mutta haluan olla varma, että en tuhlaa aikaani. Ei ole kiva havahtua vanhemmalla iällä kuinka väärän valinnan on joskus tehnyt.
Toisen tekeminen tai tekemättä jättäminen ei suoraan vaikuta sinun elämänlaatuusi. Sinun reaktiosi toiseen vaikuttaa. Reagointi on oma valinta. Mieti tätä.
Aloituksessasi puhuit vain liikunnasta mutta nyt tuot esiin muitakin juttuja. Jos teillä ei kerran ole yhdessä mitään tekemistä, kysyn ihmeissäni että miksi roikut moisessa suhteessa. Yhden ärsyttävän piirteen voi sietää jos suhde on muuten antoisa. Enempää ei kannatakaan yrittää sulattaa, koska silloin on itse koko ajan jollain tavalla kuormittunut ja ihan turhaan. Toista kun ei voi muuttaa, vain itseään tai suhtautumistaan toiseen.
Itse olen kerran havahtunut liian myöhään siihen, kuinka väärän valinnan tein silloin nuorena. Enää en aio joutua samaan tilanteeseen. Oikeasti, tekemisiään voi katua vähän aikaa, tekemättä jättämiset painavat paljon pidempään. En ole vasta kuin vähän vaille viiskymppinen. Olisin nyt paljon onnellisempi jos olisin heti nuorena uskonut, että *vähän* hankalalta tuntuvassa suhteessa ei kannata roikkua kunnes se muuttuu paljon hankalaksi...
"Meillä on paljon sellaista aikaa jolloin olemme yhdessä kotona. Mutta sillon emme osaa tehdä yhdessä yhtään mitään. Emme oikeastaan tykkää samoista asioista ja se on se ongelma."
Ongelma ei sinänsä ole miehen liikkumattomuus, vaan teidän yhteisten harrastusten ja tekemisen puute! Luonnollisesti sinä toivot, että mies innostuisi sinun harrastuksistasi.
Jos miehesi käy säännöllisesti sen 0-3 krt/vko vetämässä sulista, niin kyllä sillä pitäisi kohtuukunnossa pysyä, jos vain muistaa vähän katsoa mitä suuhunsa pistää.
Tuo on aika hankala ongelma, jos ei ole mitään yhteistä. Se tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Teidän pitäisi ihan oikeasti keksiä jokin yjteinen harrastus ja sen pitää olla sellainen, josta kummatkin pitää. En usko että olisit pitemmän päälle yhtään onnellisempi, jos miehesi alkaisi käymään jossain harrastuksessa vaikkapa 3-5 krt/vko, sitten vain valittaisit, ettei teillä ole tarpeeksi yhteistä aikaa.
"Tässä keskustelussa halusin tuoda esille sen, että voiko näin erilaiset ihmiset olla yhdessä onnellisia? En ole vielä jättämässä häntä, mutta haluan olla varma, että en tuhlaa aikaani. Ei ole kiva havahtua vanhemmalla iällä kuinka väärän valinnan on joskus tehnyt."
Olet niin nuori että kerkeet erota vielä viiteen kertaan ennenkuin olet kolmekymmentä. Mutta, mutta, olet kyllä siinä oikeilla jäljillä, että jos teillä ei ole mitään yhteistä niin vähän huonolta näyttää. Lisäksi teillä ei ole yhtään vertailupohjaa, joka muutenkin natisuttaa liittoa kun ei tiedä, onko tämä sellaista kun pitäisi olla vai ei.
Minulla oli samanlaisia ongelmia samassa iässä ja niinhän siinä kävi, että ero tuli. Ei se ollut urheiluharrastuksista kiinni, itse muutuin sohvaperunsasta kuntohirmuksi uusien harrastusten myötä, mutta se oli osaltan vain eroon ja rantakauteen valmistautumista...
Itse olen kokeillut vähän vastaavaa suhdetta, joka kesti n. 2v. sillä erotuksella että olen mies. Yritin koko suhteen ajan aktivoida ex-puolisoani tuloksetta vain todetakseni että toista ihmistä ei voi motivoida ellei tämä todella tahdo ko. asiaa.
Minä lopetin oman suhteeni, koska mies ei jaksanut kiinnostua siivoamisesta ja sisutamisesta. Itse olen siivoushullu, joka siivoan melkein joka päivä. Miestä aihe ei vähempää olisi voinut kiinnostaa. Pääasiassa hän vain sotki kodissa eli jätti likaisia astioita tiskipöydälle, sukkia & boxereita lattioille ja likaiset treenivaatteet keskelle kylppärin lattiaa. Mikään muu ei tuntunut miestä kiinnostavan kuin salilla käyminen ja krav maga. Minä sain pestä likavaatteet ja siivota kaikki jäljet.
Koti ei muutoinkaan kiinnostanut kyseistä miestä. Kun aloittaja kirjoitti, että mies vain valittaa lenkille lähtemisestä, niin oma ukkoni valitti aina kun piti lähteä ostoksille. Itse tykkään shoppailla muutakin kuin sisustus-tavaraa, ja se oli miehelle aina valituksen aihe. Jos sen sai joskus mukaan niin koko reissu oli pelkkää valitusta. Sitten kun piti ostaa samalla vaatteita jne niin valitus vain paheni. Mies ei edes itselleen halunnut ostaa vaatteita, tai ehkä korkeintaan treenivaatteita ja bilevaatteita. Ego oli just sitä että minä, minä ja minä treenaan. Minä näytän hyvältä baarissa!! Mitä hittoa sen pitää näyttää jotain baarissa kun oltiin seurusteltu jo pari vuotta?!?
Kyllä se todellakin on niin, että vakka kantensa valitsee. Ei normaali ihminen jaksa katsella toisen minä-minä-juttua ja peilin edessä poseeraamista. Ei kukaan jaksa istua yksin viltin alla kotona tv:n ääressä, kun toinen on kaiket illat treeneissä tai salilla.
Oma suhteeni vain kuoli ja kuihtui kasaan miehen treenatessa. Työpaikan yksi mies kerran lupautui auttamaan (ylläri ylläri) sohvan kuljettamisessa kotiin. Siitä jäi sellainen juttu, että pyysin pari kertaa muutenkin tätä samaa miestä auttamaan (oikeasti auttamaan) milloin missäkin. Välillä piti vaihtaa lamppua, vaihtaa auton renkaita ja korjata rikkinäistä peilikaappia. Sitten meillä alkoi vaan synkkaamaan yhteen, kun oma mies ihan oikeasti vain asui siellä salilla. Hän vieläpä tiesi että toinen mies on käynyt auttamassa minua, mutta suhtautuminen oli silloinkin "kyllä mä naisia saan, älä ala kilpaileen".
Sitten eräänä päivänä tajusin etten oikeasti enää rakasta omaa miestäni. Tai en ollut rakastanut häntä enää pitkään aikaan. Oli vain yhteinen arki, jossa siinäkin minä olin yksin. Erosimme ja löysimme toisemme tämän työpaikan ihanan miehen kanssa! On ihan mahtavaa kun on vierellä samanhenkinen ja läsnäoleva mies. Mies joka osaa rakastaa, olla hellä ja huomioida minua. Ei tarvitse ruinata ketään jäämään kotiin kanssani sohvalle viltin alle, vaan se tapahtuu automaattisesti. Nyt kun ajattelee, niin en edes ymmärrä mitä koskaan näin siinä itseään täynnä olevassa bodari-taistelijassa (kuten se itse itseään vitsillä sanoi). Olen 110% onnellinen nykyisessä suhteessani ihmisestä, joka välittää ja nimenomaan haluaa olla kanssani.
Joten miettikää tarkasti kun lähdette himo-urheilijan kanssa suhteeseen. Minä-minä-minä komplikaatio on narsistinen sairaus, josta ei kuulemma parane koskaan. Valitkaa kumppaniksi ihminen, joka osaa rakastaa muita - ei vain itseään.
Toivottavasti et nyt väitä, että minä olen kuin entinen poikaystäväsi.
Joka ilta liuún Spagaatteihin, Sivuttais-Spagaatteihin,Joogaan käyn aktiivisesti voimistelemassa koska olen Rytmisen voimistelun SM-tasolla
Hei,
luin mielenkiinnolla kertomuksesi ja voin oman elämänkokemukseni perusteella kertoa, että siirry eteenpäin. Pitkässä juoksussa tympääntymisesi kasvaa ja alat katkeroitua. Jos joku asia on pielessä
se yleensä pahenee eli älä jää tuleen makaamaan. Olen tosin sinua huomattavasti vanhempi antamaan
neuvoja sinulle, mutta ehkä myös jonkun verran kokeneempi.
Joka tapauksessa onnea matkaan ja tee hyviä päätöksiä. Kyseessähän on sinun elämä.
Terveisin, AP
Aijotko todella jättää miehen sen takia kun hän ei harrasta tarpeeksi liikuntaa??? kyllä teidän suhteessa taitaa rakkaus kukoistaa.
Kummallista, ihmisethän on erilaisia ja jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Ei kukaan voi väkisin muuttaa toista ihmistä mieleisekseen.
Toiset ovat liikunnallisia ja toiset eivät. Sillä ei ole mitään merkitystä onko miehen sulkapallon pelaaminen tarpeeksi liikuntaa, jos hän ei vain koe liikuntaa tärkeäksi arvoksi elämässään. En koe minäkään, arvostan monia muita asioita enemmän enkä liiku oikeastaan ollenkaan.
Jos sinulle urheilullisuus on todella tärkeä arvo kumppanissa, sinun on yksinkertaisesti vaihdettava kumppania. Et voi muokata nykyisestä kumppanistasi sellaista kuin haluaisit hänen olevan. Joko hyväksyt hänet sellaisena kuin on tai etsit erilaisen kumppanin.
"Aijotko todella jättää miehen sen takia kun hän ei harrasta tarpeeksi liikuntaa??"
Kun lukee noita apn juttuja, niin ongelmana on yhteisen tekemisen puute, ts. heillä ei oikeasti ole juurikaan yhteistä. AP vain jotenkin keksi, että kaikki johtuu siitä kun mies ei liiku, vaikka hän taisi tarkoittaa että kaikki johtuu siitä kun heillä ei ole yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksenaiheita, esimerkiksi juurikin liikuntaharrastuksia kuten lenkkeilyä tms.
Mielestäni yhteisten asioiden puute yhdistettynä noin nuoreen ikään on varsin pätevä syy erolle. Ei nuo teinisuhteet kestä kumminkaan niin antaa mennä vain.
Viestiisi on mahdotonta vastata yksiselitteisesti:"Onko mielestäsi urheilullisuus liikaa vaadittu?" Kysyt ja siihen se kiteytyy.
Jos aijot tämän kumppanin kanssa olla, niin kyllä, sinun on hyväksyttävä kumppanisi erilaisuus tai lähdettävä menemään. On täysin väärin vaatia toista tekemään vapaaehtoisia asioita, mitä hän ei halua. Sillä perusteella voisi hän vaatia sinua harrastamaan anaaliseksiä 3 kertaa viikossa, vaikka et haluaisi ja esittää nauttivasi siitä, koska se on hänelle niin tärkeää. Hän voisi vaatia ottamaan silikonit, nyhtämään kaikki karvat kehosta ja mennä kauneusleikkaukseen... Nyt ajattelet että eihän voisi, eri asioita! Pohjimmiltaan eivät: hän voisi aivan hyvin haluta jotain, sanoa sen itselleen tärkeäksi ja vaatia sitä sinun haluistasi huolimatta.
Niin, ei, hän ei rakastaisikaan sinua silloin sellaisena kun olet eikä kunnioittaisi sinua eikä sinun olemustasi.
Hän voisi vaatia sinua korjaamaan auton vaikka keskellä yötä, voi miten kivaa! Miksei voisi? Jos haluat miehen joka voisi vaikka keskellä yötä lähteä cooperin testiin, sinun on parempi olla nainen joka nousee keskellä yötä toteuttamaan hänen toiveitaan.
Ja sitä rataa. Hän ei pidä liiallisesta liikkumisesta, hän ei ole sinä ja se on hänen kroppansa, mitä hän ei liikoja liikuttele. Hän ei elä kovin epäterveellisesti kuitenkaan, jos jotain tekee ja kuitenkin parhaimmillaan sen 3 kertaa käy pelaamassa, ei siis ole tarvetta huolestua hänen terveydestään.
Joten ei, et voi vaatia häntä tykkäämään asiasta, mistä hän ei tykkää, etkä voi häneltä vaatia enempää urheilullisuutta.
Se ei ole sinulta pois, sinä voit silti liikkua, ja pyytää häntä kuitenkin ymmärtämään se, että sinulle se ei ole ajan haaskausta vaan tärkeä asia. Sen voi aina ymmärtää,-vaikkei ymmärtäisi. Kunnioittaa toisen tahtoa ja tärkeitä asioita.
Mutta onko urheilullisuus liikaa vaadittu?
Ei todellakaan, tuolla niitä on, sporttisia nuoria miehiä maa pullollaan! Jos asia on niin kovin tärkeä, niin tottakai, silloin voi hakea toisen kumppanin, koska jokainen kuitenkin voi määrittää itse, minkä laskee parisuhteeseen perustavan laatuisiksi asioiksi. Täytyy vaan miettiä, mitkä asiat itselle on todella tärkeitä, mitä virheitä toisessa ja itsessään voi hyväksyä, miten hyvin erilaisuutta sietää ja mitä erilaisuutta, mitä parisuhteelta haluaa saada ja mitkä ovat itselle ne todella, perustavanlaatuiset tärkeät asiat parisuhteessa. Joten esitä itsellesi kysymys: onko urheilullisuus liikaa vaadittu? Onko parisuhteesi vaakalaudalla ja mitä uhraat sen eteen, onko tämä juttu niin kova juttu, että on pakko päästää irti?
Lastesi liikunnallisuuteen et taaskaan voi sillä tavalla vaikuttaa: sä yrität jo päsmäröidä vielä syntymättömiä lapsiasi! He ovat omia ihmisiään ja lainassa, ja voi olla että saat kuin kohtalon oikusta lapsen, jonka perusluonne on kertakaikkisesti kaikkea muuta kun urheilullinen. Mitäs sitten?
Siinä vaiheessa joudut kyllä hyväksymään heidät sellaisina kun he ovat. Siinä ei auta mikään itku. Tai siis, hyväksyähän ei ole pakko, mutta siis kannattaa.
Ehkä seurustelukumppania valitessasi olisi pitänyt jo enemmän kiinnittää huomiota liikunnallisuuteen. Olisit tehnyt selväksi jo silloin, että liikut paljon ja sinulle on erityisen tärkeää, että kumppani on samanhenkinen.
Itse toivoisin kumppanini liikkuvan enemmän. Joskus hän on jostain lajista innostunutkin ja olemme yhdessä sitä harrastaneet. Mutta sitten se on hiipunut. Mutta ei tulisi mieleenkään "pakottaa" häntä. Se on hänen asiansa, niin kauan kun se ei vaikuta kovin paljon terveyteen ja ei ole ihan rapakunnossa. Enemmän toivoisin hänen lopettavan tupakan polton ja siitä joskus olen hänellä maininnut, mutta yritän olla nipottamatta. Ei se mitään auta. Hän lopettaa jos itse haluaa, ja on joskus yrittänytkin.
Lapsista voi hyvin tulla urheilullisia vaikka toinen vanhemmista ei harrasta liikuntaa lainkaan. Oma isäni oli kova urheilemaan, äitini ei liikkunut yhtään ja hänellä oli huono kunto. Hän inhosi kaikkea urheilua. Minä kävin isän kanssa sitten lenkillä, urheilukisoissa jne. Siskoni taas liikkui paljon vähemmän kuin minä. Sekään ei ole oikein, että vanhemmat "pakottaa" lapset liikkumaan ja valitsee lajin mitä pitää harrastaa ja kuinka usein jne. Se vie liikkumisen ilon! Näitä on nähty!
Jos koira on yhteinen niin sen ulkoiluttaminen kyllä kuuluu molemmille. Pakottamisesi voi vaan ärsyttää kumppaniasi ja tehdä päinvastaisen vaikutuksen. Pakottamalla ja pauhaamalla ei saa ketään innostumaan liikunnasta, päin vastoin!
Minusta 3 krt viikko sulkapalloa on ihan ok määrä. Ja kai hän saa itse valita lajinsa? Jos joku ei tykkää samasta lajista kun toinen niin miksi sitä pitäisi harrastaa vain siksi, kun toinen haluaa harrastaa sitä?
Kannattaa myös miettiä, onko liikunta sinulle pakkomielle ja harrastatko itse ehkä liikaakin liikuntaa? Sekään ei ole terveellistä.
Kumppanisikaan ei voi vaatia sinua lopettamaan liikuntaa. Kuten sinä et voi vaatia miestä liikkumaan enemmän. Jos mies olisi alkoholisti, voisit vaatia miestä lopettamaan juomisen... Eri asia lopettaisiko hän sitä. Jos erilaisuutenne liikunnan suhteen tuntuu kovin isolta ja ylitsepääsemättömältä ongelmalta niin ehkä tosiaan kannattaa vaihtaa kumppania. Ihmiset voi tietysti muuttua. Et voi 100% varmasti tietää, että himoliikkuja ei muutu sohvaperunaksi 10 vuoden päästä... Vaikka usein ne joille se on elämäntapa jatkaa liikuntaharrastustaan loppuelämänsä.
Miksi hänen pitäisi liikkua mielestäsi enemmän, jos hänellä ei esim.ole kilpailullisia tavoitteita missään lajissa, ja terveyden ylläpito sujuu noinkin?
"Minua vain tympii se, että mies istuu 90% ajastaan! En kestä katsoa sellaista." Ajatteles muuten, että sinä vastaavasti liikut sen takia, että et voi olla liikkumatta...
"Onko mielestäsi urheilullisuus liikaa vaadittu?"...tälleen 22 vuotta aktiivisesti kilpailleena voisin sanoa, että te ehditte vielä kasvaa ihmisinä, ja hyväksyä sen, että toinen mieluummin istuu viinilasi kädessä kirjaa lukien, ja toinen vetäytyy kuntosalin uumeniin magnesiumia pölyttämään...
Itse olen parisuhteessa, jossa poikaystäväni on himourheilija enkä minäkään viis veisannut liikunnasta jokin aika sitten. En uskonut, että voisin nauttia liikunnasta sen itsensä vuoksi (siksi että se voi olla hauskaa ajanvietettä ihan noin vain tekemisen kannalta) vaan yhdistin sen aina mielessäni esim. painonpudotukseen ja muihin terveyssyihin, jotka eivät motivoineet minua tarpeeksi. Olen hieman ylipainoinen (BMI n. 26), ja tulen perheestä jossa kaikille muille liikkuminen on itsestäänselvyys ja minuakin siihen on koko elämäni ajan kannustettu terveyssyihin vedoten. Ymmärrän toki että se on tärkeää, mutta en silti löytänyt liikunnan iloa.
Jokunen kuukausi sitten poikaystäväni ehdotti, että alettaisiin käydä lenkillä yhdessä - hän juoksee lähes joka päivä. Luulin sen olevan aluksi vitsi, koska hän tottakai tiesi asenteeni liikuntaa kohtaan. Kun kieltäydyin, hän vaikutti niin pettyneeltä että hellyin lopulta lupaavani kokeilla. Sitten me seuraavana aamuna lähdettiin reippaalle lenkille ja jopa hölkättiin jonkin verran. Ennen kuin lähdimme, ajattelin kuolevani häpeästä, mutta poikaystäväni kannustus antoikin minulle hyvän mielen ja teki lenkkeilystä mieluisaa ajanvietettä. Sen jälkeen aloimme käydä lenkillä useamman kerran viikossa ja pian jo huomasin olevani aina innokkaasti lähdössä ja kuntoni alkoi nousta todella huimaa vauhtia. Nykyään käyn mielelläni lenkillä yksinkin ja olen myös aloittanut muun liikunnan harrastamisen viisi kertaa viikossa. En olisi ikinä uskonut nauttivani liikunnasta näin paljon kuin nautin nyt.
Omalla kohdallani liikunnan terveysvaikutuksista ja sen harrastamattomuudesta aiheuttamien haittojen listaaminen ei auttanut (mitä vanhempani tekivät) vaan sen osoittaminen, miten mukavaa yhteistä tekemistä se voi parisuhteessa olla, minkä ansioista huomasin liikunnan olevan hauskaa myös yksin harrastettuna.
Teillähän on asiat hyvin.
Omaan elämääni on kuulunut lapsuudesta asti liikunnallisuus elämäntapana. Autoa en käytä, vaan pyöräilen opiskelukaupungissani kaikki matkat. Harrastan kestävyysjuoksua ja suunnistusta. Ahdistun jos olen liikaa sisätiloissa, joten vietän muutenkin aikaani pihalla raittiissa ilmassa.
Poikaystävän lapsuudenperhe taas on kaikkea muuta kuin urheilullinen, joten mieheke istuu tietokoneella tai kirjan ääressä sisätiloissa suurimman osan ajastaan. Hän kyllä pyöräilee parin km matkat yliopistolle, mutta siihen se jääkin.
Erityisen huolissani olen hänen sisällä istumis -painotteisesta elintavastaan siksi, että hänellä on sukurasitteena sydän- ja verisuonisairaudet. Ei raukka tajua, ettei parin km pyöräily muutaman kerran viikossa ole riittävä määrä liikuntaa.
On niin vaikea ymmärtää häntä, sillä omaan elämääni liikunta on kuulunut aina samanlaisena itsestäänselvänä perustarpeena kuin syöminen ja nukkuminenkin.
Nyt viisi vuotta pakotettuani ja painostettuani pääsimme kompromissiin, että menemme kerran viikossa sunnuntaisin lenkille metsään (ja tietysti tuhtien eväsleipien ja kahvien kanssa :P). Eihän se ole aikoihinkaan tarpeeksi, mutta hieman parempi kuin ei mitään.
Mielestäni tekstissäsi näkyy läpi ihan toiset ongelmat, kuin miehesi liikuntaharrastus tai sen vähäisyys. Pelkästään jo kommentti "Olemme molemmat 21v ja meillä ei ole ollut muita seurustelukumppaneita." kertoo, että haluat vielä mennä, nähdä ja kokea. Haluat ehkä katsoa mitä on tarjolla ja vasta sitten tehdä omat valintasi.
Rakkaus on voimakas asia, eikä siihen vaikuta toisen harrastukset. Päinvastoin sitä jopa alkaa muuttamaa itseään hänen suuntaansa, jotta toinen vain tykkäisi yhtä paljon. Mieti vielä omassa päässäsi, että RAKASTATKO sinä miestäsi. Sinua tuntematta, näkemättä tai sen koommin juttuja kuuntelematta väitän, että et rakasta. Ehkä et tunnista mikä on kiintymystä ja mikä rakkautta. Mikäli vähääkään epäilet - et rakasta!
Tosin pelottavaa huomata tälläkin palstalla tämä "nykyihmisten meininki", jossa ensimmäinen kommentti on että eroa. Ei eron pitäisi olla se ensimmäinen vaihtoehto. Kuten joku jo jossain sanoikin, niin harvemmiten se ukko vaihtamalla paranee. Jokaisessa parisuhteessa on aina omat ongelmansa, ei täydellistä miestä/naista taida olla olemassakaan. Panostakaa parisuhteeseenne täysillä. Tehkää yhteisiä asioita ja tutustukaa vielä paremmin toisiinne. Olette erilaisia, mutta jos rakastatte, niin teillä on myös jotain samaa.
Sinä olet jo melkein ratkaisusi tehnyt. Siltä se vahvasti vaikuttaa. Olet jo miettinyt eroa ja täältä ajattelit saavasi vertaistukea. Toki jos ero tuntuu oikealta, niin pakkohan se on erota. Älä kuitenkaan tee mitään hätiköityä, mitä saattaisit joskus elämässäsi katua. Menetettyä ei saa koskaan ikinä takaisin!