Kuinka nopeasti olette päässeet yli suhteistanne? Minä olen huomannut että minulle on aina ollut ihan mielettömän raskasta ja vaikeaa päästä yli suhteistani. Olen seurustellut kahdesti pitkäkestoisesti (yli vuoden). Aikaisemmassa suhteessa kesti ainakin yli vuoden ja pitempäänkin etteikö muistot olisivat enää satuttaneet. Edellinen suhde kesti 2 vuotta ja suhteen loppumisesta on nyt n. 3 kuukautta ja olen edelleen erittäin hajalla. Toki on hyviäkin päiviä mutta moni asia ja muistot kalvavat jatkuvasti. Pahinta on ajatella kaikkia hyviä hetkiä ja sitä, kun suunnitteli yhteistä tulevaisuutta, jota ei koskaan tullutkaan. Ja sitä että toinen ei enää ole päivittäin saman katon alla.
Tämän viimeksi päättyneen suhteen nainen oli luonteeltaan ihana ja rakastettava, mutta hänellä oli suuria psyykkisiä ongelmia itsensä kanssa sekä masennusta. Suhteen alkuhuuma kesti pitkään ja koin että hän oli erittäin kiintynyt minuun ja että pystyin tekemään hänen olonsa paremmaksi. Sitten kun muutimme yhteen ja aika kului, tajusin pikkuhiljaa että olin vain hänen masennuskilpensä. Hän ei itse asiassa niinkään rakastanut minua, vaan rakasti sitä että häntä rakastetaan. Hänelle oli vain pääasia että hänellä olisi ihminen lähellään. Hän jopa jossain muodossa joskus myönsi sen itsekin. Minusta tuntuu ja pelkään että nyt kun hänellä varmaankiin on uusia ihmisiä lähellään niin hän voi vaan unohtaa minut. Ja juuri se sattuu niin mielettömästi koska minä rakastin häntä OIKEASTI. Kyllä hänkin minua varmasti rakasti mutta eniten hän rakasti kuitenkin itseään. Ja muistot sattuvat päivittäin. Miten kauan voikaan kestää että pääsee yli?
Tämän viimeksi päättyneen suhteen nainen oli luonteeltaan ihana ja rakastettava, mutta hänellä oli suuria psyykkisiä ongelmia itsensä kanssa sekä masennusta. Suhteen alkuhuuma kesti pitkään ja koin että hän oli erittäin kiintynyt minuun ja että pystyin tekemään hänen olonsa paremmaksi. Sitten kun muutimme yhteen ja aika kului, tajusin pikkuhiljaa että olin vain hänen masennuskilpensä. Hän ei itse asiassa niinkään rakastanut minua, vaan rakasti sitä että häntä rakastetaan. Hänelle oli vain pääasia että hänellä olisi ihminen lähellään. Hän jopa jossain muodossa joskus myönsi sen itsekin. Minusta tuntuu ja pelkään että nyt kun hänellä varmaankiin on uusia ihmisiä lähellään niin hän voi vaan unohtaa minut. Ja juuri se sattuu niin mielettömästi koska minä rakastin häntä OIKEASTI. Kyllä hänkin minua varmasti rakasti mutta eniten hän rakasti kuitenkin itseään. Ja muistot sattuvat päivittäin. Miten kauan voikaan kestää että pääsee yli?
Vastaukset 8
Vanhimmat
niin voit nähdä totuuden. Suojaat itseäsi uskottelemalla että hän rakastaa vain itseään. "rakasti sitä että häntä rakastetaan" "pääasia että hänellä olisi ihminen lähellään" niin, kaikkihan me haluamme saada rakkautta ja kaikkihan me haluamme jonkun vierellemme, etkö sinäkin? Näin minä ainakin viestisi ymmärrän. Etkö antanut hänen rakastaa sinua? Siksikö sinuun nyt sattuu kun epäilet itsekin ettet uskaltanut antautua suhteeseen? Hänkö olisi täysi hullu kun hänellä on psyykkisiä ongelmia? "nainen oli luonteeltaan ihana ja rakastettava" Syytätkö häntä siitä ettei hän ole kestänyt kovassa maailmassa, eikö hän ollutkaan täydellinen? Ymmärräthän että masennuksesta ja muista psyykkisistä häiriöistä parannutaan kun tukiverkko on kunnossa.
"Ymmärräthän että masennuksesta ja muista psyykkisistä häiriöistä parannutaan kun tukiverkko on kunnossa."
Juuri niin. Huomasin, että suhteemme aikana hän koki valtavan edistysaskeleen masennuksensa suhteen. Kun asuimme erillään, hän soitteli minulle lähes päivittäin itkuisena ja ahdistuneena. Tein suuren ratkaisun ja päätin muuttaa hänen kanssaan yhteen vaikka silloinen elämäntilanteeni oli pakottanut minut asumaan kauempana. Hänen olonsa tasapainottui huimasti sen jälkeen ja hän alkoi saada uusia ystäviä ja harrastuksia ympärilleen. Hän vahvistui sinä aikana jokaisella alueella. En tiedä miten kirjoitukseni ymmärsit, mutta en tietenkään syytä häntä, etteikö hän olisi kestänyt kovassa maailmassa tai olisi täydellinen. Kuka olisikaan ja minä tiedän masennuksesta todella paljon, on minulla itsellänikin ollut sitä. Minusta vaan tuntuu että hän imee ihmissuhteita ja läheisyyttä itseensä niin paljon kuin pystyy, ettei hänelle enää tulisi sellainen ahdistunut olo kuin silloin. En halua ajatella itsekkäästi mutta minusta vain tuntuu että ilman minua hän ei olisi nyt niin hyvässä kunnossa psyykkisesti kuin nyt, mutta minut voi vaan unohtaa ja kaikki uhraukseni häntä kohtaan pyyhkiä pois... Sellainen maku tästä on ja se tuntuu paskalta
Nuita ihmisiä on pilvin pimein, joille on pääasia se, että on joku. Ja helpommin suru menee ohi niiltä, jotka rakastivat vähemmän ja joilla on tukiverkko jonne purkaa suruaan. En oikein tiedä, miks koet että 3kk on liikaa suremista? Mun mielestä se on aika lyhyt aika. Mun vuosien suhde kun päättyi kesti raskain suru noin puoli vuotta.Ja senkin jälkeen vielä surin, mutta suru alkoi asettumaan ja muut asiat pääsivät läpi vihdoin ja pääsin kunnolla uuteen alkuun. Mutta tuo joka kirjoitti kilven laskemisesta voi olla jonkin jäljillä? Pitkässä juoksussaa olen huomannut saman, eniten surettaa ne jutut ja suhteet, joissa ei itse uskaltanut. Joissa itse varmisteli/pelkäsi. Kannatta elää täysillä. En tarkoita vastuuttomasti tai tyhmästi tai holtittomasti, mutta oikeasti kannattaa uskaltaa antautua suhteessa toisellle ihmisille ja hyväksyä tämä luineen karvoineen. Ja muutenkin elää täysillä ja uskalla tavoitella sitä mitä SINÄ haluat. Helposti ajaudumme kurssilta tavoittelemaan sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä, esim "tervettä" seurustelukaveria tai työpaikkaa nimekkäässä firmassa jne jne.. Ja teemme itsemme onnettomaksi sillä, ettemme uskalla valita sitä, mitä todella haluamme.
Lopuksi pieni vakava ajatus vielä: On mahdollista, että olet itse sairastumassa masennukseen, jos koet tilanteesi hyvin raskaaksi. Jos vähänkään itse koet sen olevan mahdollista niin varaa aika lääkärille. Käy juttelemassa tuntemuksistasi. Sen ei kannata antaa paisua vakavaksi, vaat helpommalla pääset, kun haet apua ajoissa. Nimittäin jos tilanne oli juuri sellainen, että tyttöystäväsi oli "energiasyöppö" ja vyörytti suhteen kannattelun täysin sun harteille, on mahdollista että olet uupunut jo suhteessa. Valitettavasti niin käy helposti kumppaneille, jotka eivät tajua vaaraa ja haluavat olla hyviä ja tukevia.
Masennukseen kuuluu halu heittäytyä paapottavaksi ja hyvin voimakas halu olla vain suojassa ja rakastettuna tekemättä itse mitään. Osa ymmärtää ettei se ole oikeasti ihan noin ja pyrkii itse ulos suosta, mutta osa jumii tuossa tilassa. Silloin sairastuneella on silloin sairas käsitys siitä, että rakkaus pelastaa ja rakkaus on jokin helvetin ihme, miksi hänen itsensä ei tarvitse tehdä mitään parantuakseen. Masentuneen täytyy tajuta, että itse hän on vastuussaa omasta elämästään, omista tekemisistään ja se on vain pakko hyväksyä ja alkaa seisomaan omin jaloin. Sitten voi tulla se aito paraneminen askel askelelta. Kumppanit vain yrittävät tehdä kaiken ja suojata ja rakastaa toisen ehjäksi ja vielä hoidella arjen kaikkineen jne jne, koska he kokevat että niin täytyy tehdä... Ja silloin kumppaneilla on suuri vaara uupua ja palaa loppuun ja sairastua itsekin huomaamattaan. Toivottavasti sinulle ei ole käynyt niin....
Niin Fraasilta kuin se tuntuukin mut näin on. Ja tietenkin UUSI JA PAREMPI suhde. No tota en kyllä tosissani suosittele,mut auttaa kyllä. Saa ajatukset pois menneestä. Mut miksikään Pleieriksi ei kannata alkaa.
Satutit häntä kun lähdit, mutta vielä enemmän satutit kun et antautunut suhteeseen. Torjutuksi tuleminen sattuu. Olet kirjoittanut juttuasi tänne ennenkin, tunnistin sinut. Haavojen paraneminen vie aikaa, puoli vuotta ei vielä riitä. Olin yksin parisuhteessamme.
Samaa mieltä, uusi suhde vain kehiin. Mutta mielestäni kannattaa ehdottomasti lähteä myös sellaiseen suhteeseen, joka ei tarjoaisi muuta hyvää kuin seksiä.
Itse olen aina hommannut uuden suhteen mahdollisimman pian vanhan jälkeen, aah sitä hyvänolon tunnetta, kun exä kiehuu raivosta kun saa jo viikon jälkeen huomata, että mulla on uusi nainen ja olen unohtanut hänet.
Kerropa heti ensi alkuun...miksi ihminen ei saisi rakastaa eniten juuri itseään? Loppuviimeksi "minä" on ihmiselle kaikkein tärkein ihminen koko maailmassa. Ainoastaan voisin kuvitella, että oma jälkikasvu voi muodostua itseä tärkeämmäksi ja rakkaammaksi. Sellaiseksi, että voisi oikeasti uhrata aivan kaiken tämän puolesta.
Mun ylipääsyt tapahtuu varsin nopeasti, olin sitten jättäjä tai jätetty. Jätettynä kestää luonnollisesti hiukan ehkä kauemmin. Olen kyllä aina ollut varsin hyvä manipuloimaan itseäni ja hallitsemaan myös tunnepuoltani. Joku tätä kutsuu tunteiden käsittelyksikin...sama se miksi sitä kutsutaan. Olen hyvä särkemään mahdolliset pilvilinnat ja ruusuiset kuvat. Todellisuus ei ollut sitä mitä luulin sen olevan. Jätetty tai jättäjä: toinen osapuoli ei ollut sitä mitä sinä kuvittelit sen olevan! Vasta sitten suhde voi oikeasti toimia, kun oma kuvitelma toisesta vastaa todellisuutta.
Olekin saanut hyviä vastauksia jo monia.
Yksi asia minkä itse olen huomannut kavereideni suhteissa on se että mitä korkeammalle sen seurustelukumppanin korottaa seurusteluvaiheessa sitä vaikeampaa on suhteesta päästä yli vaikka se olisikin ollut huono.
Ihmisten pitäisi ymmärtää että vaikka on rakastunut ei sitä kohdetta kannata laittaa kaiken yläpuolelle. Aivan kuin ystävät voivat tehdä virheitä ja loukata niin seurustelukumppanikin voi. Ihminen vain hänkin on ja kun ihmisestä on kyse on mahdollista että saa siipeensä puolin tai toisin.
Monet ihmiset myöskin rakastavat rakastumisen tunnetta tai valloittamista tai muuta. Eivät he ehkä itse edes tajua tätä itsessään ja kun he saavat tarpeekseen mitä ikinä hakivatkaan on se jätetylle rankkaa. Mutta jos se et olisi ollut sinä se olisi ollut joku muu. Ehkä seuraavalla tai kolmannella kerralla osaat jo tunnistaa joitain merkkejä ja juosta karkuun.
Tällaisia mietteitä minulla on asiasta. Omalla kohdalla kun sydän on särkynyt yritän ajatella että nyt minulla on mahdollisuus tavata joku sopivampi ja että jokainen päättynyt suhde on vain harjoittelua sitä viimeistä pysyvää varten!