Olen nyt aikuinen nainen, joka kärsii vieläkin muistoissaan ilkeästä siskosta,
joka ei pitänyt minusta, pikkusiskostaan, vaan kiusasi ja hakkasi minua. Hän potki ja löi minua (kädellä, kaulimella, kukkavaasilla, haarukalla, pesäpallomailalla... lista on aika pitkä). Viskoi tikoilla, veitsillä ja jopa kirveellä. Ainoa joka puuttui asiaan ja puolusti minua oli isoveli (vanhin meistä, minä olin nuorin ja sisko siinä välissä, lähempänä minua iältään).
Vanhemmat ymmärsivät isosiskoani ja he uskoivat aina, että minä olin tehnyt tai sanonut jotain ja sisko reagoi siihen ihan aiheesta ("yritä ymmärtää, se on sinun siskosi ja niin kovin herkkä, viisaampana ja kypsempänä ihmisenä sinun tulee ymmärtää siskoasi ja tehdä kaikkesi ettei hän tee mitään typerää"). Meillä oli paljon muitakin ongelmia perheessä kuin vain oikutteleva isosiskoni, mutta minä koin aina että siskon käytös minua kohtaan on niinkuin piste i:n päällä, se viimeinen pisara. Siskolla oli perheessämme äidin ja isän taholta hemmotellun ja passatun pikkusiskon rooli, ja minä olin se jonka piti ymmärtää, joustaa, tehdä kotityöt ja kaikkea.
Ainoa joka puolusti minua oli isoveljemme. Minä ja veli muodostimme oman liittouman, toisen liittouman muodosti äiti ja sisko, isä oli yksinään tai sitten toisinaan tilapäisesti liittoutui siskon kanssa joko minua tai äitiä vastaan. Sisko sai halutessaan taskurahaa, minä en. Veli antoi minulle usein omista rahoistaan, vanhemmilta oli turha odottaa mitään, sillä he aina sanoivat että "annettiin jo siskollesi". Tuntui aina, että minä en kuulu perheeseen, vaan olen ylimääräinen riesa. Ei sisko muita kohtaan käyttäytynyt noin kuin minua kohtaan. Veljeämme hän palvoi, ja kaiketikin oli tästä mustasukkainen minulle. Minä ja veli oltiin todella läheisiä keskenämme, me jopa usein nukuimme samassa huoneessa ja samassa sängyssä, osin siitä syystä, että jos minä olin omassa huoneessani yksin, saattoi sisko käydä yöllä kimppuun. Lukkoa ei saanut asentaa muihin makuuhuoneisiin kuin siskoni huoneen oveen, joten se siitä ratkaisusta (äiti sanoi että siskoa alkaa ahdistamaan jos minun huoneen oveen laitetaan lukko - siitä viis mikä ahdisti minua).
Olen yrittänyt ymmärtää miksi meillä oli näin... Onko kellään ehdotuksia selitykseksi?
Meillä kotona tosiaan oli muitakin ongelmia, joita en ala tässä kertomaan. Kaikki me lapset saatiin niistä kärsiä, jokainen omalla tavallaan. Ehkä tämä oli siskoni tapa purkaa pahaa oloaan, kostaa kaikki se minuun (ehkä minä olin turvallinen koston kohde, eikä sisko ollut minusta riippuvainen niinkuin vanhemmistamme). Sisko oli äidin silmäterä ja rakkauden kohde, mutta äidin rakkaus oli aika ailahtelevaista. Ehkä sisko oli kateellinen minulle siitä rakkaudesta mitä sain veljeltä (=aidompaa rakkautta, mutta ei ongelmatonta sekään). Minä taas toisinaan olin kateellinen siitä että siskolla oli äiti, minulla ei. Meillä kotona oli kaikki perhekuviot niin päin persettä ettei sitä saata uskoa.
Se miksi äiti suosi juuri siskoani ja inhosi minua saattaa johtua siitä, että sisko ja äiti ovat luonteiltaan aika samanlaisia. Ja siskon käytös oli todella haastavaa, joten ehkä oli helpompi mukautua siihen kuin lähteä muuttamaan sitä. Sen lisäksi äiti itse on isosisko joka joutui kasvamaan pikkusiskonsa varjossa ja siksi inhosi pikkusiskoansa - siis että kostiko sen jotenkin alitajuisesti minulle kun olin pikkusisko. Sen tiedän, että äiti tuntui samaistuvan siskooni, ikäänkuin he olisivat olleet yhtä.
Se mikä minua tuntuu ärsyttävän eniten tällä hetkellä on se, että siskoni valittaa aina että hänellä oli kaikkein vaikein lapsuus kun taas minä selvisin helpolla (veljen takia?), ja siksi minun tulisi tukea ja auttaa häntä nyt aikuisena. Olen toki vihainen vanhemmilleni, jotka olivat kyvyttömiä vanhemmuuteen ja omien halujensa orjia, mutta kyselen yhä että miksi juuri minä olin äidin ja isän vihan kohde?
joka ei pitänyt minusta, pikkusiskostaan, vaan kiusasi ja hakkasi minua. Hän potki ja löi minua (kädellä, kaulimella, kukkavaasilla, haarukalla, pesäpallomailalla... lista on aika pitkä). Viskoi tikoilla, veitsillä ja jopa kirveellä. Ainoa joka puuttui asiaan ja puolusti minua oli isoveli (vanhin meistä, minä olin nuorin ja sisko siinä välissä, lähempänä minua iältään).
Vanhemmat ymmärsivät isosiskoani ja he uskoivat aina, että minä olin tehnyt tai sanonut jotain ja sisko reagoi siihen ihan aiheesta ("yritä ymmärtää, se on sinun siskosi ja niin kovin herkkä, viisaampana ja kypsempänä ihmisenä sinun tulee ymmärtää siskoasi ja tehdä kaikkesi ettei hän tee mitään typerää"). Meillä oli paljon muitakin ongelmia perheessä kuin vain oikutteleva isosiskoni, mutta minä koin aina että siskon käytös minua kohtaan on niinkuin piste i:n päällä, se viimeinen pisara. Siskolla oli perheessämme äidin ja isän taholta hemmotellun ja passatun pikkusiskon rooli, ja minä olin se jonka piti ymmärtää, joustaa, tehdä kotityöt ja kaikkea.
Ainoa joka puolusti minua oli isoveljemme. Minä ja veli muodostimme oman liittouman, toisen liittouman muodosti äiti ja sisko, isä oli yksinään tai sitten toisinaan tilapäisesti liittoutui siskon kanssa joko minua tai äitiä vastaan. Sisko sai halutessaan taskurahaa, minä en. Veli antoi minulle usein omista rahoistaan, vanhemmilta oli turha odottaa mitään, sillä he aina sanoivat että "annettiin jo siskollesi". Tuntui aina, että minä en kuulu perheeseen, vaan olen ylimääräinen riesa. Ei sisko muita kohtaan käyttäytynyt noin kuin minua kohtaan. Veljeämme hän palvoi, ja kaiketikin oli tästä mustasukkainen minulle. Minä ja veli oltiin todella läheisiä keskenämme, me jopa usein nukuimme samassa huoneessa ja samassa sängyssä, osin siitä syystä, että jos minä olin omassa huoneessani yksin, saattoi sisko käydä yöllä kimppuun. Lukkoa ei saanut asentaa muihin makuuhuoneisiin kuin siskoni huoneen oveen, joten se siitä ratkaisusta (äiti sanoi että siskoa alkaa ahdistamaan jos minun huoneen oveen laitetaan lukko - siitä viis mikä ahdisti minua).
Olen yrittänyt ymmärtää miksi meillä oli näin... Onko kellään ehdotuksia selitykseksi?
Meillä kotona tosiaan oli muitakin ongelmia, joita en ala tässä kertomaan. Kaikki me lapset saatiin niistä kärsiä, jokainen omalla tavallaan. Ehkä tämä oli siskoni tapa purkaa pahaa oloaan, kostaa kaikki se minuun (ehkä minä olin turvallinen koston kohde, eikä sisko ollut minusta riippuvainen niinkuin vanhemmistamme). Sisko oli äidin silmäterä ja rakkauden kohde, mutta äidin rakkaus oli aika ailahtelevaista. Ehkä sisko oli kateellinen minulle siitä rakkaudesta mitä sain veljeltä (=aidompaa rakkautta, mutta ei ongelmatonta sekään). Minä taas toisinaan olin kateellinen siitä että siskolla oli äiti, minulla ei. Meillä kotona oli kaikki perhekuviot niin päin persettä ettei sitä saata uskoa.
Se miksi äiti suosi juuri siskoani ja inhosi minua saattaa johtua siitä, että sisko ja äiti ovat luonteiltaan aika samanlaisia. Ja siskon käytös oli todella haastavaa, joten ehkä oli helpompi mukautua siihen kuin lähteä muuttamaan sitä. Sen lisäksi äiti itse on isosisko joka joutui kasvamaan pikkusiskonsa varjossa ja siksi inhosi pikkusiskoansa - siis että kostiko sen jotenkin alitajuisesti minulle kun olin pikkusisko. Sen tiedän, että äiti tuntui samaistuvan siskooni, ikäänkuin he olisivat olleet yhtä.
Se mikä minua tuntuu ärsyttävän eniten tällä hetkellä on se, että siskoni valittaa aina että hänellä oli kaikkein vaikein lapsuus kun taas minä selvisin helpolla (veljen takia?), ja siksi minun tulisi tukea ja auttaa häntä nyt aikuisena. Olen toki vihainen vanhemmilleni, jotka olivat kyvyttömiä vanhemmuuteen ja omien halujensa orjia, mutta kyselen yhä että miksi juuri minä olin äidin ja isän vihan kohde?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luulisin että olit sen takii vanhempies vihan kohde, ku et taipunu isosiskon tahtoon, etkä ns. nuollu sen persettä. Hyvä et pidit pääs. Mut jos haluut kunnon vastauksen, niin sun kannattais kysyä vanhemmilta itseltään, jos mahdollista tai sitte joltaki psykologilta.
Toivottavasti edes jotenki auttoi. :)
"Se mikä minua tuntuu ärsyttävän eniten tällä hetkellä on se, että siskoni valittaa aina että hänellä oli kaikkein vaikein lapsuus kun taas minä selvisin helpolla (veljen takia?), ja siksi minun tulisi tukea ja auttaa häntä nyt aikuisena."
Minä sanoisin tuohon vain että HAISTAPPA VITTU! Mitään ei tipu.
Ja käyttäisin kyllä noita sanoja.
rajattomuudella ja suosimisella, kasvateta onnellisia lapsia eikä aikuisia. Porukalla taisi olla paljon mielenterveysongelmia. Alkoholismistako oli kysymys? Olisipa sosiaaliviranomaiset puuttuneet asiaan, koska aihetta olisi ollut jo tuon siskon hyökkäilyn perusteella. Kunpa lapsia valistettaisiin, että hekin voisivat ottaa yhteyttä ammattiauttajiin. Millaista apua ja tukea sisko sinulta kaipaa? Onko perhe (edelleen) sellainen, että mitään omia tekoja ei myönnetä, vaan vain syytetään uhreja? Tyypillistä se ainakin tuntuu olevan.
Tosiaan mitään rajoja ei meillä ollut, siihen liittyi myös se, että tehkää mitä lystäätte, me ei puututa teidän (lasten) elämään ja te ette puutu meidän - siis ei mitään kehuja, neuvoja tai tukea. Mutta siskoa kyllä suosittiin, vanhemmat taipuivat sen tahtoon jopa vastentahtoisesti (ja kostivat sen minulle kun en saanut pidettyä siskoani sen vertaa kurissa että olisin saanut pidettyä sen toiveet kurissa - minulla ei ollut mahdollisuuksiakaan olla siskoni toiveiden vartija, veli sen sijaan sai nyrkin voimin jonkin verran pidettyä siskoa aisoissa).
Perhe on edelleen sellainen (no veli ei ja mielestäni en minäkään) että mitään omia tekoja ja virheitä ei myönnetä, vaan syytetään uhria. Turha niiltä on mitään kysellä tai järkivastausta toivoa. Alkoholismia ei vanhemmilla ollut, mielenterveysongelmia taatusti ja kaikkea siihen liittyvää. Eli kaikki oli jo ihan tarpeeksi vaikeeta ilman että sisko siihen vielä... Oli vaan niin rankkaa vielä kaiken sen päälle huolehtia ruokaostoksista ja kotiaskareista. Koulukin kärsi. Lapsuus ja nuoruus jäi elämättä - se kaihertaa.
Sisko siis pyytää rahaa, tavaraa ja palveluksia (tuu peseen pyykkiä, ei oo enää mitään puhdasta, tuu siivoon kun on niin likaista, tarvitsen sitä ja tätä, ostatko mulle...). Ja sitten kun minä sanon, että en tule siivoomaan, en anna rahaa ruokaan, niin sitten se suuttuu että sun täytyy se on mun velvollisuus kun siivosithan sinä silloinkin, annoit rahaa (totta, olen joskus tehnyt palveluksia jne).
Sitten se valittaa, että se on epäreilua että hän joutuu käymään töissä vasten tahtoaan ja joutuu tekemään ylitöitä että saisi elämän maksettua, enkö minä voisi auttaa maksuissa kun minun onnekkaan ei ole pakko käydä töissä... Hän voisi jäädä kotiin jos minä vähän auttaisin häntä. Minunkin on käytävä töissä, mutta kaipa minä sitten teen töitä ihan vain huvin vuoksi... rahaa kun sataa minulle taivaasta. Tähän liittyen suututtaa siskon tapa kytätä mun rahankäyttöä. "Taas lähdit matkalle kun mulla ei ole varaa edes uusiin käsineisiin, älä osta muille lahjoja kun jää vähemmän minulle, älä käy harrastuksissasi kun ne maksaa, etkö sinä pärjäisi vanhoilla kengilläsi, jos pakko on kengät ostaa niin osta mulle". Siskon rahahuolien takana on kyvyttömyys hallita menoja (siis tuhlaa järjettömästi), ja mikä ärsyttävintä, se suhtautuu mun rahoihin kuin ne olisi hänen.
Tulipa taas valitusta, mutta minkäs teet kun ärsyttää. Minulta ei siis tätä nykyä tipu mitään apua eikä rahaa, syntymäpäiväksi ja jouluksi ostan lahjat vaikka sisko ei osta mulle koskaan lahjoja. Niistäkin lahjoista se valittaa kun ovat liian halpoja (toivoo lahjoja jotka ovat tosi kalliita tai sitten rahaa vaikkapa muutama tonni!!!).