Toivoisin asiallista palautetta seuraavaan pohdintaan:
asun Tampereella, mieheni Turussa. Välimatkamme ei ole kuitenkaan kuin muutaman tunnin pituinen. Onhan näitä pahempiakin välimatkoja suhteissa nähty. Mutta: silti en tiedä mitä pitäisi tehdä. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä ainaista aikataulujen yhteen sovittelua. Jos viikonloppuisin ei nähdä, ei nähdä ollenkaan. Toisaalta tekisi mieli muuttaa Turkuun, mutta silloin tänne jäisi kaikki; tykkään kaupungista ja täällä on ystäväni. Onko tyhmää ja turhaa miettiä, että entä jos suhde ei onnistukaan, kun asumme samalla paikkakunnalla ja näemme useammin? Eikö elämässä pitäisi vaan ottaa riskejä??
Ja itseasiassa voisin ottaa vinkkejä myös seuraavaan: välillä olen hulluna mieheeni, välillä hänessä ärsyttää joku tosi pieni piirre ja epäilen onko tässä tulevaisuutta. Toisaalta hän on ihana ja söpö... välillä ärsyttävä eikä edes komeakaan. Sattuu edes kirjoittaa näitä asioita, koska hän on ihana, mutta näin laidasta laitaan tunteeni välillä menee hänen suhteensa. Mietin vain olenko eksyksissä pitkien sinkkuvuosien jälkeen vai onko tällainen normaalia? Eikö rakkaus näin alkuvaiheessa (puoli vuotta) pitäisi olla ah-elämyksiä kokoajan eikä vielä tuollaista epäröintiä??
asun Tampereella, mieheni Turussa. Välimatkamme ei ole kuitenkaan kuin muutaman tunnin pituinen. Onhan näitä pahempiakin välimatkoja suhteissa nähty. Mutta: silti en tiedä mitä pitäisi tehdä. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä ainaista aikataulujen yhteen sovittelua. Jos viikonloppuisin ei nähdä, ei nähdä ollenkaan. Toisaalta tekisi mieli muuttaa Turkuun, mutta silloin tänne jäisi kaikki; tykkään kaupungista ja täällä on ystäväni. Onko tyhmää ja turhaa miettiä, että entä jos suhde ei onnistukaan, kun asumme samalla paikkakunnalla ja näemme useammin? Eikö elämässä pitäisi vaan ottaa riskejä??
Ja itseasiassa voisin ottaa vinkkejä myös seuraavaan: välillä olen hulluna mieheeni, välillä hänessä ärsyttää joku tosi pieni piirre ja epäilen onko tässä tulevaisuutta. Toisaalta hän on ihana ja söpö... välillä ärsyttävä eikä edes komeakaan. Sattuu edes kirjoittaa näitä asioita, koska hän on ihana, mutta näin laidasta laitaan tunteeni välillä menee hänen suhteensa. Mietin vain olenko eksyksissä pitkien sinkkuvuosien jälkeen vai onko tällainen normaalia? Eikö rakkaus näin alkuvaiheessa (puoli vuotta) pitäisi olla ah-elämyksiä kokoajan eikä vielä tuollaista epäröintiä??
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elän itsekin kaukosuhteessa, jolla on suunnilleen saman verran välimatkaa. Tapaamme yleensä aina viikonloppuisin, mutta jos emme, se johtuu siitä, että MIEHELLÄ on jotain muuta. Minun aikatauluihin on sovittava aina. Toisaalta se ei haittaa minua lainkaan, olenhan kaikki viikot kovin ikävissäni ja kun näemme, olen onnesta soikeana. Mutta toisaalta se ärsyttää valtavasti: minä en todellakaan halua olla se sätkynukke, joka hyppää miehen tahdosta! Eihän asia näin ole, mutta ehkäpä se johtuu juuri ikävästä, jota yrittää tukahduttaa vaikka vihaisuudella.
Moni muukin "pikku juttu", kuten se, ettei mies ehdi puhua kanssani puhelimessa, kun on kavereidensa kanssa, saa vereni kiehumaan. Eijeijei! Hänellä on PAKKO olla aikaa MINULLE kun minä sitä haluan! Eikä tuossakaan ole järkeä, itse toimin samalla tavalla, jos hän soittaa huonona hetkenä, eli sanon "soitellaan myöhemmin".
Luulen, että oma tuskastumiseni ja joskus tarpeeton vihoittelu johtuu juuri siitä, että koska kaipaan poikaystäävääni kamalasti, enkä saa olla hänen kanssaan juuri silloin kun haluaisin, on helpompaa suuttua jostain olemattomasta kuin pyöriskellä itkun partaalla yksinään. Onko tässä mitään järkeä? Samaa voisi ajatella eronneesta parista: mielummin vihataan toista, kun rakastetaan enää.
Eli mieluummin mökötetään kuin ikävöidään, koska vihan tunnehan on paljon siedettävämpi kuin kaipuun.