Olen nuori nainen ja tapaillut erästä poikaa noin neljän kuukauden ajan. Ongelmani koskee tapailun ja seurustelun rajanvetoa ja sitä, uskallanko luottaa yhteiseen tulevaisuuteemme. Tämä poika tai mies on hyvin itsenäinen ja ollut tietääkseni pitkään sinkkuna. Kaveripiiri ja harrastukset työn lisäksi vievät ymmärrettävästikin suuren osan hänen ajastaan.Tykkään hänestä valtavasti ja hän minusta. Hän on sanonut, että voisi nähdä minut omassa tulevaisuudessaan. Kuitenkaan tätä meidän juttua ei missään määrin voi kutsua seurusteluksi (ainakaan selvin päin), saatikka että rakkaudentunnustuksia voisi jaella. Ongelma ei varmaan olisi näin suuri, mikäli en olisi jo aikaisemmin elämässäni ollut suhteessa, joka ei etene mihinkään -ja vieläpä useamman kerran.
Tiedän, että useimmat ihmiset ajattelet "jätä se tyyppi ja etsi parempi" -tapaan. Ja tiedän, että voisin lampsia baariin ja iskeäkin sieltä vaikka minkälaisia uroksia. Totuus on vain se, että minua ei kiinnosta kukaan muu lihaksista ja statuksesta riippumatta. Periaatteessa kaikki on siis hyvin: tykätään toisistamme ja edetään rauhassa. Kuitenkin sisälläni kasvaa pelko siitä, etten koskaan tule saamaan tältä ihmiseltä rakkautta ja oikeaa suhdetta (sitä, missä voidaan esitellä vanhemmille ja olla avoimesti " in a relationship"). Itse olen hyvin empaattinen, tunteikas ja kiltti ihminen ja olen siitä syystä helppo haavoitettavaksi. Entinen narsistipoikaystäväni sanoi minulle, ettei minua vaan voi rakastaa, ja siitä ehkä kumpuaa tämä jonkinlainen "pakkomielle" saada kuulla olevansa tärkeä ja merkittävä. Olen valmis antamaan tälle niin paljon, mutta pelkään pettyväni kuitenkin.
Olisikin nyt ihanaa kuulla muita kokemuksia ja mielipiteitä aiheeseen liittyen! Onko teillä ollut tällaisia "hitaita" suhteita vain onko seurustelu ja rakkaudentunnustukset astuneet kuvioihin jo alussa? Missä vaiheessa olette vieneet tytön/pojan vanhempien eteen? Onko hitaalla etenemisellä ja tuhoontuomitulla suhteella yhteyttä?
Tiedän, että useimmat ihmiset ajattelet "jätä se tyyppi ja etsi parempi" -tapaan. Ja tiedän, että voisin lampsia baariin ja iskeäkin sieltä vaikka minkälaisia uroksia. Totuus on vain se, että minua ei kiinnosta kukaan muu lihaksista ja statuksesta riippumatta. Periaatteessa kaikki on siis hyvin: tykätään toisistamme ja edetään rauhassa. Kuitenkin sisälläni kasvaa pelko siitä, etten koskaan tule saamaan tältä ihmiseltä rakkautta ja oikeaa suhdetta (sitä, missä voidaan esitellä vanhemmille ja olla avoimesti " in a relationship"). Itse olen hyvin empaattinen, tunteikas ja kiltti ihminen ja olen siitä syystä helppo haavoitettavaksi. Entinen narsistipoikaystäväni sanoi minulle, ettei minua vaan voi rakastaa, ja siitä ehkä kumpuaa tämä jonkinlainen "pakkomielle" saada kuulla olevansa tärkeä ja merkittävä. Olen valmis antamaan tälle niin paljon, mutta pelkään pettyväni kuitenkin.
Olisikin nyt ihanaa kuulla muita kokemuksia ja mielipiteitä aiheeseen liittyen! Onko teillä ollut tällaisia "hitaita" suhteita vain onko seurustelu ja rakkaudentunnustukset astuneet kuvioihin jo alussa? Missä vaiheessa olette vieneet tytön/pojan vanhempien eteen? Onko hitaalla etenemisellä ja tuhoontuomitulla suhteella yhteyttä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
tuollainen hitaasti etenevä aloitus. Ne ovat edenneet eroon. Jos ei ota käynnistyäkseen, ei se sitä suurella todennäköisyydellä tee kahden vuodenkaan päästä. Toista käynnisteltiin 1,5 vuotta ja toista vastaavaa 8 kk. Itselläni menee lopulta hermot jahkailuun ja katselemiseen ja vuodet vaan kuluu. Nyt olen suhteessa ollut jo vuosia ja se lähti heti käyntiin ja olemme todella onnellisia kummatkin olleet alusta asti.
En sano etteikö voisi lopulta suhde syntyä moisesta rypemisestä ja venttailusta, mutta itse olen aika skeptinen kokemuksiini perustuen. Tilannetta voisi verrata kivaan automatkaan. Eikö olisi kiva lähteä automatkalle johonkin normaalien valmistelujen jälkeen? Eikä esim käynnistellä koslaa tunti tolkulla, käyttää remontissa muutaman päivä päästä, kun aiemmin ei ollut aikoja verstaalla ja seuraavaksi jäädä jumiin johonkin kinokseen ja irtisaatuasi auto lopulta laukeaa kesekelle tietä :)
No tämä tästä. 4 kk ei vielä ole paha aika ollenkaan, mutta jos tilanne venyy ja venyy ja sinua alkaa ketuttamaan, niin eiköhän se ole sitten siinä...
Mun mielestä ei kannata hätiköidä, hiljaa hyvää tulee. Kannattaa tutustua pikkuhiljaa, ei toisen luo kannata heti muuttaa. Ja jutelkaa aiheesta ihan muutenvain, sillai ettei loukkaannuta ja suututa/ahdistuta. Parempi on molempien tietää mitä toinen ajattelee, ettei mee siihen, että toinen luulee ja olettaa. Jos toinen luulee, että esim on hyvä nähdä vain vkonloppusin ja toinen haluaa nähdä useimmin mutta ei kerro sitä, ei hyvä.
ole hyvä, jos tiedetään että toinen haluaa nähdä vain silloin tällöin pitkänkin aikaa (jopa reilusti yli vuoden) ja toinen haluaisi nähdä paljon enemmän. Kumpaakin alkaa ahistamaan ja hiljaa ei tule muuta kuin kaksi hermorauniota, tai ainakin yksi.
Tässä on mielestäni hieman hölmöä yleispätevästi opettaa toiselle, että mikä on hyvä ja oikea etenemistahti. Se oikea ja hyvä voi olla erittäin nopea, tai äärimmäisen hidas, tai mitä tahansa siltä väliltä. Kaikista noista on onnituneita esimerkkejä olemassa pilvin pimein. Oleellisempaa on se että parilla on keskenään suurinpiirtein sama etenemistahti. Silloin ei ole väliä onko tahti nopea, vai hidas, vaan kumpikin on tyytyväinen ja kumpaakaan ei ahista ja ärsytä.
Yhdyn edellisen näkemykseen että avain onneen löytyy keskustelun kautta ja jos näkemyksissä ja haluissa on suuria eroja, niin kannattaa miettiä tarkkaan, onko jatkolle millaisia mahdollisuuksia ilman että rikkoo itsensä pahastikin, tai kenties toisen jos empatia ei ole vierasta ja ei halua käyttää toista hyväkseen itsekkäistä näkökohdista käsin.
Me seurusteltiin n. 2 vuotta ennenku tapasin poikaystäväni vanhemmat. Ja suunnilleen saman verran meni aikaa että hän tapas mun vanhemmat. Mun porukat ja kaverit tiesi alusta asti että seurustellaan, mutta poikaystävän kaverit kuuli 3 vuoden seurustelun ja puolen vuoden yhdessä asumisen jälkeen. Mutta me oltiinki kaukosuhteessa niin tavallaan ymmärsin sen kavereilta salaamisen, siitä ois tullu vaan vittuilua. Nyt ollaan oltu yhdessä 5,5 vuotta ja asuttu yhessä 3 vuotta.
Juuri näin:). Mä käynnistelin vuoden ja kyllästyin niin miehellä oli jo uusi käynnistetty tilalle.