En todellakaan pidä mieheni perheestä. Anoppi on kylmä vanha nainen, jolta ei heru kenellekään myötätuntoa. Appi uhkailee itsemurhalla kännipäissään, kun ei anoppi huolinut häntä laivalle mukaan. Ja molemmat ovat noin 70 vuotiaita.Olen koettanut pärjätä heidän kanssaan, mutta tämän päiväinen vierailu viemaan ukille isänpäiväkorttia oli kyllä ihan yhtä veetä taas. Kotiin päin tullessamme ajattelin mielessäni, että oli viimeinen kerta, kun tuossa talossa kävin. Ei koskaan enää, niin sain kyllikseni.
Mieheni ei tiedä mistään apen itsemurhapuheista, enkä aio kertoa. Miehen kotona ei ole koskaan puhuttu asioista, keskusteltu, joten eipä tuo keskustelu hänen kanssaan oikein varmaan onnistuisikaan.
Lapsenlastaan mieheni vanhemmat näkevät tasan niin usein, kun käymme heillä. He eivät tule meille, eivät ole tulleet koskaan vaikka välit ovat olleetkin hyvät. Meillä on ihan tavallinen rivitalokoti, perussiisti, että voisivat kyllä tulla.
Ahdistaa niin tuo koko heidän perheensä, nyt on alkanut ahdistaa myös mieheni siinä samalla. Miten voikaan ihmisillä olla noin erilaiset tavat perheissään? Minun kotonani on tunteita näytetty, on voinut puhua kaikesta ja on oltu rehellisiä. Miehen kotona taas tuntuu, että asiat on hoidettu rahalla ja valheilla. Mutta mistään emme pysty siis mieheni kanssa kunnolla keskustelemaan.
Joku joskus sanoi, että lapsella on oikeus isovanhempiinsa. Onko noin? Eikö äidillä (ja isällä...) ole kuitenkin oikeus päättää, kenelle sekopäälle lapsensa vie? Miten tasapainoista voi perheessä olla, kun nainen on joku ihmeen tunnekylmä ja mies uhkailee itsemurhalla (jota anoppi ei edes noteeraa...)? En halua viedä lastani enää heidän luokseen.
Mieheni ei tiedä mistään apen itsemurhapuheista, enkä aio kertoa. Miehen kotona ei ole koskaan puhuttu asioista, keskusteltu, joten eipä tuo keskustelu hänen kanssaan oikein varmaan onnistuisikaan.
Lapsenlastaan mieheni vanhemmat näkevät tasan niin usein, kun käymme heillä. He eivät tule meille, eivät ole tulleet koskaan vaikka välit ovat olleetkin hyvät. Meillä on ihan tavallinen rivitalokoti, perussiisti, että voisivat kyllä tulla.
Ahdistaa niin tuo koko heidän perheensä, nyt on alkanut ahdistaa myös mieheni siinä samalla. Miten voikaan ihmisillä olla noin erilaiset tavat perheissään? Minun kotonani on tunteita näytetty, on voinut puhua kaikesta ja on oltu rehellisiä. Miehen kotona taas tuntuu, että asiat on hoidettu rahalla ja valheilla. Mutta mistään emme pysty siis mieheni kanssa kunnolla keskustelemaan.
Joku joskus sanoi, että lapsella on oikeus isovanhempiinsa. Onko noin? Eikö äidillä (ja isällä...) ole kuitenkin oikeus päättää, kenelle sekopäälle lapsensa vie? Miten tasapainoista voi perheessä olla, kun nainen on joku ihmeen tunnekylmä ja mies uhkailee itsemurhalla (jota anoppi ei edes noteeraa...)? En halua viedä lastani enää heidän luokseen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
mutta muutamia kysymyksiä heräsi joihin en oikein vastauksia kertomuksestasi saanut.
Miten anoppisi tunnekylmyys ilmenee?
Onko empatian puute vain sitä kun ei apen itsemurhauhkauksia noteeraa vai ilmeneekö jotenkin muutenkin? Miksi yleensäkään mietit onko sinun pakko viedä lastasi isovanhemmille kun tuossa alussa sain sen käsityksen etteivät ole kovin suurella innolla olleet häntä sinne haluamassakaan?
Sitten laitat vähän samaan "sekopäiden" kastiin miehesi jonka kanssa et pysty keskustelemaan, oletko nyt vaan pettynyt kun et ole häntä pystynyt avioliiton aikana muuttamaan mieleiseksesi avoimeksi ja keskustelutaitoiseksi ihmiseksi? Sillä jos keskustelemattomuutensa johtuu kodin vaikutuksesta, hän on varmasti ollut tuollainen jo teidän naimisiin mennessänne?
Sinun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että et sinä pysty muuttamaan kenenkään perusluonnetta, jos anoppisi ei ole empaattinen ja tunteitaan avoimesti näyttävä ihminen, sinä et sille mitään voi ja yleensä pitääkö sinun asiaan mitenkään lusikkaasi työntääkään. Appesi itsemurhauhkausten taustalla voi olla vaikka mitä, ehkäpä anoppisi ottaa ne juuri niin vakavasti kuin tunnut sinäkin ottavan kun et edes miehellesi asiasta puhu?
Kyllä vain, anoppini empatian puute on ilmentynyt sadassa muussakin eri asiassa, kuin vain apen puheiden noteeraamatta jättämisen suhteen. Hänellä riittää kyllä voimia surkutella omia asioitaan ja rypeä itsesäälissä, mutta muille häneltä ei tunnu lämpöä heruvan. Eikä anoppini tosiaankaan ota niitä apen itsemurhapuheita yhtään mitenkään. Koska hän ei välitä. Kuulostaa varmaankin aika uskomattomalta, niin minäkin olisin ajatellut, ennen kuin tämä osui _omalle kohdalleni_ .
Kyllä vain, he nimenomaan haluavat lapsenlapsensa sinne. Soittavat, että haluavat nähdä ja käskevät tuomaan lapsen sinne. Siis käskevät tuomaan lapsen sinne.
Mieheni ei ole aviomieheni, vaan avomieheni. Hänen ja minun suhteeni on aivan oma lukunsa, ja paljastunut tänä vuonna suurimmaksi osaksi valheelle rakentuneeksi (hänen puoleltaan). Eli hän kyllä keskusteli oikeinkin sujuvasti yhdessäolomme alkuaikoina ja siitä aina kiinni jäämiseensä saakka - harmi vain, että ne hedelmälliset keskustelut olivat suurimmaksi osaksi täyttä soopaa. En ole pettynyt siihen, etten pysty muuttamaan häntä, en edes halua ruveta ketään muuttamaan. Hänen on itse muututtava, ja hän muuttuu, mikäli haluaa. Tällä hetkellä häntä auttaa mm.psykiatrian poliklinikka seksiriippuvaisuutensa hoitamisessa.
Totta, täytyy hyväksyä ihmisluonteiden erilaisuus. Kysymys onkin vain siitä, täytyykö minun altistaa lapseni tuollaiselle tunnekylmälle ja epävakaalle ympäristölle?
nyt kyllä tuntuu siltä että pienin huolesi on (tai ainakin pitäisi olla) anoppilan epävakaa ympäristö ja sen haittavaikutukset lapsellenne. Mielestäni sinun pitäisi ennenkaikkea olla huolissasi omasta parisuhteestasi ja sen ongelmien vaikutuksesta lapseenne.
Jos viittaat anoppisi empatian puutteen ilmenneen esim parisuhteenne ongelmien aikana, siis suomeksi jos anoppi ei ole osoittanut sinulle empatiaa poikansa käytöksen vuoksi, en ole suinkaan yllättynyt moisesta. Luulisin että suurimman osan äideistä on melko vaikeaa ottaa kantaa aikuisen lapsensa seksuaalisuuteen, uskottomuuteen ja muihin vastaaviin ongelmiin.
Sinuna keskittyisin nyt huolehtimaan siitä että lapsellanne olisi vakaa kasvuympäristö siellä kotona avomiehesi ja sinun ristiriidoista huolimatta ja jättäisin sen anoppilan ihmettelemisen vähemmälle.
No, oletpas tytsy soppaan itsesi sotkenut. Miehesi siis on seksiriippuvainen. Hänen taustaansa vasten hm, voi kuvitella, että tuolla riippuvaisuudella hakee hellyyttä ja läheisyyttä yli järjen rajojen.
Lisäksi olette aika kiinni ainakin miehen vanhemmissa, koskapa sinua ärsyttää heidän käytöksensä noin. Kysyt meiltä, täytyykö sinun altistaa lapsi epävakaiselle ja tunnekylmälle ympäristölle.
Tyhmä kysymys sinänsä, kun tiedät vastauksen.
Jokainen normi-ihminen sanoo, että EI.
Ihmettelen vain, mihin ominaisuuksiin miehessäsi olet aikoinaan rakastunut ja mitkä seikat vaikuttivat, että muutitte yhteen?
Miehessäsi ON täytynyt olla jokin puoli, joka on vaikuttanut sinuun, että olet uskonut hänen "valheisiinsa". Sanoin valhe, koska käytät itse tätä nimitystä.
Isovanhemmilla ei ole juridista oikeutta lapsenlapsiin, joten sinun ei ole pakko heidän käskyjänsä noudattaa. Jos tuossa nyt jotain hyvää olisi, niin on heillä jonkinasteinen kiinnostut lapsenlapseen, kerran oikein kokevat käskymuodossa haluavansa tavata.
Parisuhteemme on ollut minulle suurikin huoli jo vuoden ajan, ja siihen saamme myös apua, yhdessä. Joten siltä osin mennään koko ajan parempaan päin.
Ei, en viittaa parisuhteemme ongelmien aikaiseen empatian puutteeseen anopin taholta. Sitä on ollut kaikki nämä vuodet, koskaan en ole hänen nähnyt lohduttavan lapsiaan tai miestään tai ylipäätään ketään, hän ei vain tee niin. Tärkeintä hänelle on materia, tavaroiden pitäminen ja säästäminen, saituus - ei säästäväisyys, vaan saituus. Ja se, mitä ihmiset puhuvat hänestä.
Meillä ei riidellä täällä kotona, arki rullaa siltä osin hyvin, kun sitä yhteistä arkea on. Mieheni on lapselleen hyvä isä, tosin ei hänkään osannut aluksi lohduttaa itkevää lasta. Mutta on edistynyt siinä.
Mieheni on elänyt aika täydellistä kaksoiselämää nämä vuodet, mutta korttitalo romahtikin nyt tämän vuoden alussa...
Tottakai hänessä on hyviäkin puolia, hän oli hellä, turvallisen oloinen, puheistaan päätellen samoilla linjoilla kanssani arvomaailmasta keskusteltaessa. Mutta tosiaan nyt paljastuikin, että eipäs se vaan niin ollutkaan. Hänen on ollut todella helppo salailla tekemisiään, yrittäjä kun on, paljon poissa kotoa ja minä olen ollut vuorotyössä. Eli siis minulle hän on esittänyt yhtä, mutta toisaalla on ollut aivan toinen mies. "Vapaa", noin ilmaistuna.
Isovanhempia tuntuu vain kiinnostavan se, näkevätkö naapurit, että lapsenlapsi on tuotu heille. Onhan se toki mukava kuskata pientä lasta pitkin katuja kuin näyttelyesinettä. Kas kun jos ei lastenlasta näy heillä, saattavat naapurit toki ruveta puhumaan että on se kumma, kun ei noidenkaan lapsenlasta koskaan näy tuolla......
Kirjoitin otsikon suurilla kirjaimilla, koska huomasin että olet menossa ylpeyden suuntaan. Olet vajoamassa oman miehesi halveksuntaan hänen kotitaustansa vuoksi.
Miehesi ei ole voinut valita vanhempiaan! Tiedoksi se.
Et sinä valinnut isääsi ja äitilyä Valintatalon hyllyltä. Ei ole sinun erinomaisuutesi ansiota, että olet superhyvästä perheestä.
Jos miespoloisesi olisi voinut valita, niin hän olisi syntynyt eliittiperheeseen, joka on sosiaalisesti arvostettu ja jossa ei juotaisi tippaakaan ja jossa kaikki keskustelisivat älyttömän avoimesti ja psykologisen oikeaoppisesti.
Itsemurhista ei olisi koskaan kuultukaan, ja anoppi seilaisi meriä parhaissa hyttiluokissa Tukholma oopperaan matkaten.
Et voi tilittää miestäsi asioista, jolle hän ei ole voinut mitään!
Syytät miestäsi ja hänen perhettään avoimuuden puutteesta ja samalla katkeralla henkäyksellä salaat itse mieheltäsi TÄRKEÄN asian.
Niinkin raastavan kuin itsemurhalla uhkaamisen!
Mutta sinähän vaikenet kuin farisealainen miehesi silmien edessä.
Laitat miehesi muottiin kuin muffinsin, jonka taikinan omin käsin vispaat , kun oletat, että hän ei olisi valmis puhumaan isänsä itsemurhauhkauksesta.
Ei vai!
Ehkä ei, mutta tiedoksi, jos ei, niin sehän on HÄNEN asiansa, pystyykö kanssasi keskustelemaan. Ehkä et uskalla ottaa riskiä, koska joutuisit vastatusten myös omien tunteittesi vuoksi. Et kestäisi, että epäonnistuisit. Kun lapsuuden perheessä nyt onnistuttiin kaikessa niin valtavan hyvin.
Valitat, että ette miehesi kanssa pysty kunnolla mistään keskustelemaan. Mietipä siinä omaa asennettasi. Jos olet valmiiksi ottanut ylempiarvoisen asenteen, niin aika vaikea altavastaajan on lähteä avautumaan sinulle.
Kerrot, että teillä on joskus ollut hyvät välit miehesi vanhempiin. Missä vaiheessa ja miten ne ovat rikkoutuneet?
Valitat, että miehen vanhemmat eivät tule koskaan teille kylään. Jotkut miniät olisivat siitä onnellisia. Jospa appivanhempasi luulevat tehneensä oikein, kun eivät ole halunneet häiritä eikä sekaantua perheenne asioihin?
Katsos, näinkin voi ajatella asioita, toisen hyvä tarkoitus ei aina näy.
Miehesi vanhemmilla on ollut oma pitkä historiansa, he ovat vanhoja, sinä näet vain todella pienen matkan heidän elämästään.
Olet oikeassa. Kaiken sen jälkeen, mitä mieheni on minulle kuluneen vuoden aikana tehnyt ja mitä hänestä on paljastunut, ei halveksunta ole kovinkaan kaukana kuvaamaan sitä tunnetta, mikä minulla on häntä kohtaan.
Mistäpä kuvittelet, että minä olen superhyvästä perheestä? Olen itseasiassa lähtöisin hyvinkin köyhästä perheestä, mutta meidän perheessämme on näytetty tunteita ja asioista on puhuttu sekä oltu rehellisiä. Siinä suhteessa olemme mieheni kanssa lähtöisin todella erilaisista perheistä.
Ja mistäpä kuvittelet, ettei mieheni ole syntynyt ns. eliittiperheeseen? Hän itseasiassa on. Ehkäpä se vaikuttaakin niin, koska heillä nuo asiat, mitkä minun kotonani on hoidettu puhumalla avoimesti ongelmista, on hoidettu rahalla.
Luultavasti tulenkin kertomaan appeni puuhista miehelleni, mutta se on kuin tuuleen huutaisi kun yrittää tuollaisia puhua.
Aika huvittavaa, että SINÄ pistät MINUT muottiin! Et tiedä paskaakaan lapsuudestani, etkä perheestäni. Kuvittelet vain siellä itseksesi,että taas joku pikkurouva itkee, kun ei elämä suju ihan odotusten mukaan. Kyllä kuule tässä on taustalla jo hieman enemmän asioita, mitä voisit kuvitellakaan. Tämä tässä onkin huvittavaa, kun itse tiedän tilanteen taustat ja sitten kirjoituksiani kommentoimaan rynnistää joku wanna be psykologi, joka kuvittelee pystyvänsä määrittelemään minut noin vain.
Minun kanssani pystyy keskustelemaan, kunhan tekee sen rehellisesti. Mikä ihmeen pointti on yrittää keskustella asioita selviksi, jos toinen puhuu palturia koko ajan?
En todellakaan ole ottanut mitään ylempiarvoista asennetta, mutta nyt on vain oma jaksaminen loppu. Kertooko se jotain tuosta perheestä, jos sanon, ettei heillä ole vuosiin käynyt kukaan muu kuin oma poika, ja me lapsen kanssa? Jopa heidän toinen lapsensa on lakannut pitämästä perheeseensä yhteyttä, koska ei jaksa heitä enää.
Joo, miehen vanhempiin oli ihan ok välit silloin joskus alkuaikoina, kun näimme heitä todella harvoin. Mitä enemmän olemme olleet tekemisissä, sitä enemmän on löytynyt eroavaisuuksia.
Ja mistäpäs tiedät, miten ison pätkän appivanhempieni elämästä olen nähnyt? Vanhoja ihmisiä tai ei, mutta kyllä se ihmisen perusluonne siellä mukana kulkee läpi elämän.
Heitä ei ole yritetty estää mitenkään pitämästä yhteyttä meihin saati lapsenlapseensa, ja he ovat olleen aina tervetulleita meille. Appi tuli kyllä heti kylään, kun hänen piti hakea pojaltaan joku tavara, mutta lapsenlapsensa vuoksi he eivät meille tule. On pyydetty useaan kertaan, tosin enää en aio pyytää.
Olkoot mieheni vanhemmat, ja lapseni isovanhemmat, mutta rajansa kaikella.
Hassua, että minun täytyy puolustella omaa mielipidettäni ja sinä ventovieras kuvittelet olevasi hyvinkin viisas asettumalla neuvonantajan asemaan?
ei minun kyllä pitäisi vapaapäivääni kuluttaa näin, tällä lailla ventovieraitten asioita pohdiskellessa.
Nyt minulle heräsi hämmästyksen ymmyrkä, että nousit noin puolustuskannalle. Kosketin siis jotain osiota sinussa, jota et halua nähdä.
Eliittiperheellä tarkoitin tietysti ei pelkästään rahallisesti vaan psyykkisesti onnistunutta perhettä. Olkoon miehesi perheellä rahaa tai ei, yks hailee silloin, jos tuo perhe on voinut pahoin. Siitä huolimatta miehesi EI ole valinnut perhettä.
Kuten et sinäkään.
Minä en asettanut teitä akselille rikas/köyhä, jos kerron onnistuneesta ja epäonnistuneesta perheestä. Köyhän perheen psyykkinen ilmapiiri voi olla onnistunut ja sitä rataa.
Ok! Tuli selväksi, että miehesi lapsuudenperheessä ei kukaan käy kylässä. So what, perheessä voidaa pahoin ja se on laajentunut teihin, miehesi ja sinä olette saaneet tartunnan. Tässä ei todellakaan ole mitään ivaa tai pahansuopuutta, kun näin sanon.
Kun ihmisillä on paha olla, he alkavat syytellä toisiaan, viha ja halveksunta lisääntyvät.
Jos olisi voinut valita, niin hän olisi syntynyt psykiatri-terapeuttiperheeseen, jossa ihmissuhteet olisivat mallikelpoisella mallilla.
Miehesi on kuluneen vuoden aikana tehnyt sinulle pahaa ja on paljastunut epämiellyttävää. No, etpä eka viestissä kertonut. Mutta eipä miehesi tekemä paha ole Liina Anniinan syy, joten turha minulle on pimahtaa.
Ihan hyvä juttu, että kerrot miehellesi appesi "puuhista", joiksi nimität apen itsemurhauhkausta. Se on tosiaan kertomisen paikka.
Kysyt, että MISTÄ tiedän, kuinka ison pätkän olet 70-vuotiaiden ihmisten elämästä nähnyt. Kuule, ihan tavalliseslla matematiikalla sen laskee. ET ole voinut NÄHDÄ ja elää silloin, kun he olivat lapsia. Epäilen, että olet nuorempi kuin 70.
ET todellakaan tiedä heidän lapsuushistoriaansa. Kukaan ei synny ilkeänä pahiksena, tunnekylmänä ja kovana, eikä itsemurhauhkaaja känniläisenä. Kyllä heillä lapsuudessaan ja nuoruudessaan ON ollut toisenlaisia kokemuksia, haaveita ja murheitakin.
Kerrot että sinun jaksamisesi on loppu. Joudutko huolehtimaan appivanhemmasti usein? Oikeasti sinun olisi irroittettava elämäsi heistä, ei sinun onnesi SAA olla heidän hallussaan.
Mummoni sanoi usein, että jokainen on oman onnensa seppä.
Voisitko ajatella asioistasi noin, olet itse oman onnesi seppä riippumatta millaisia appivanhempasi ovat. Jos he vieläpä harvoin tunkevat nokkansa teille, niin sitä suuremmalla syyllä sinulle jää tilaa takoa onneasi.
Kaikella ystävällisyydellä, ja voimia toivotellen
Liina Anniina
...mutta jos luet ensimmäisen vastauksesi minulle, se on minun mielestäni aika hyökkäävä, joten totta kai minä "puolustan" itseäni kun vastaan sinulle.
Vitsi onkin siinä, että appiukko ei juo. Mutta joi tuon kerran, vanha mies, joi 12 tölkkiä kaljaa, kun eukko lähti laivalle eikä huoli miestä mukaansa kun tästä on vain vaivaa, kun on liikuntaesteinen. Siis itse anoppi sanoi minulle,ettei halua lähteä miehensä kanssa "kun se ei oikein pääse kävelemäänkään." Appi joutui sydänvaivojen vuoksi sairaalaan ja pyysi vaimoaan mukaan, mutta anoppipas ei mennyt kun ei halunnut. Eikä kyse ole mistään sairaalakammosta. Häneltä vain ei nyt liikene omalle miehelleen (jonka kanssa on muuten ollut yli 45 v naimisissa) yhtään empatiaa tai välittämistä.
Tässäkin kirjoituksessa on justiinsa se, että jos et itse ole moiseen ihmiseen törmännyt, et osaa mitenkään kuvitella mistä minä yritän kertoa.
Ei ihminen välttämättä muutu tunnekylmäksi omista kokemuksistaan huolimatta, jos saa apua ongelmiinsa.
Kotiolot heijastuvat ihan suoraan mieheeni ja hänen käytökseensä, valehtelun salliminen tulee sieltä kotoa ja se, ettei toista arvosteta miksikään. Totta kai, jos kotona anoppi on aina latistanut lastensa innon ja haaveet "ei susta sellaiseen ole, ei sun kannata sitä lukea kun et ymmärrä" niin vaikuttaahan se. Kaikkeen.
Ihan nyt näin ulkopuolisena pari näkökulmaa:
Tuossa aloituksessasi ei oikeastaan selvinnyt mitään elämäntilanteestasi, vain ja ainoastaan tuntemuksesi miehesi perhettä kohtaan. Näin puutteellisin tiedoin aloituksesi vaikuttikin melko itsekeskeiseltä, omahyväiseltä ja halveksivalta.
Nyt tässä muutaman viestisi aikana on tullut asiasta lisää tietoa ja tässä viimeisessä viestissäsi tuli selväksi asia johon myös sinun kannattaisi uhrata ajatus jos toinenkin.
Nyt kun selvisi että appesi on liikuntarajoitteinen ja ilmeisesti muutenkin sairaalloinen (tuo sydänjuttu), onko mieleesi tullut sellainen asia että ehkäpä anoppisi ei olekaan tunnekylmä vaan yksinkertaisesti väsynyt?
Ehkäpä se laivareissu ilman appea oli hänelle todellinen lepohetki ja hetki siihen että voi kerrankin ajatella vain itseään ja omaa hyvinvointiaan? Itsemurhalla uhkailu sen vuoksi ettei anoppi ottanut appea mukaan, antaa apesta melkoisen riippakiven kuvan ja ehkä anoppi halusi edes hetken hengähtää? Appiukkosi taitaa olla melkoisesti itsesääliin taipuvainen ja huomionhakuinen joten ehkäpä anopilla oli näistä sydänvaivoista aikaisempaakin kokemusta, eikä ottanut niitä niin todesta, ei halunnut ruokkia tätä huomionhakua vaan päätti että aikuinen mies pärjää yksin sen sairaalareissun? Ja tarina ei kerro oliko apellasi sitten todellisia sydänvaivoja vai tuliko tovin kuluttua takaisin kotiin.
Puhuit tuolla aikaisemmin että anoppisi valittaa omaa surkeuttaan eikä häneltä riitä empatiaa kenellekään muulle. Nyt vaan tuntuu siltä että ehkäpä sinäkään et näe metsää puilta, näetkö sinä anoppisi mahdollisen väsymyksen ja hetkellisen oman ajan tarpeen? Et, koska et osaa asettua hänen housuihinsa, näet samalla tavalla vain sen oman parisuhteesi ongelmat eikä empatiasi riitä muille.
Ei ihan pidä paikkaansa sinunkaan oletuksesi suhteeni tilasta, eikä empatiakyvyn puutteestani. Kyllä osaan asettua toisenkin ihmisen asemaan, mutta siinäkin tulee raja vastaan, koska se empatia toista kohtaan loppuu. Se loppuu valehteluun ja asioiden salailemiseen, seläntakana puhumiseen ja ilkkumiseen, arvosteluun. Näitä on kyllä anopin taholta riittänyt. Mutta niin, en tosiaan tuonut näitä julki heti aluksi, koska halusin vain purkaa eilistä ahdistustani isänpäivävierailun jälkeen.
Appiukkoni ei ole mitenkään huolehdittava aikuinen, vaan pärjää mainiosti itse. Kyse on mielestäni lähinnä siitä, ettei anoppi huomioi _koskaan_ miestään, ja nuo itsemurhauhkailut kertovat mielestäni lähinnä siitä, että appi haluaisi tuntea itsensä tärkeäksi vaimolleen ja viettää tämän kanssa aikaa. Koska appi on myös ollut yrittäjä, tehnyt pitkää päivää anopin ollessa kotirouvana, voisi kuvitella että hän on ajatellut nyt eläkepäivillään heillä olevan yhteistä aikaa tehdä asioita. Kylmä totuus on tuossa se, että anoppi ei vain halua "odotella" appiukkoa, tämä kun joutuu välillä huilaamaan selkävikansa vuoksi eikä pysty pitkiä matkoja kävelemään ilman taukoa.
Enkä ole suinkaan haukkunut mieheni vanhempia vuositolkulla, vaan niellyt aika paljon kaikenlaista. Eilen vaan tuli mitta täyteen. Joskus se vaan täyttyy.
Miksi on niin vaikea käsittää, että kaikkien appivanhemmat ei vaan ole sellaisia, joiden kanssa haluaa olla tekemisissä? Tällä hetkellä on varmaan parempikin, kun meillä on noin isot erot elämäntyylillisesti, että emme ole tekemisissä hetkeen tai tulevaisuudessa kovinkaan paljon. Sehän on kaikkien etu. Mieheni saa viedä lastamme heille, kun käsky käy, minä voin aivan hyvin jättäytyä pois.
käsitän että mitta on tilanteessasi täynnä ja vieteriäsi venytetty äärimmilleen.
Otahan itsellesi aikaa ja yritä saada joku tukea antava henkilö juttelemaan perheestänne asioitten suhteen. Perheneuvolasta saat tukea itsellesi ja lapsellesi. Asiat joista olet huolissasi ovat melkoisen suuria ja elämää mullistavia, eivät mitään pikkujuttuja.. Älä yritä kantaa kaikkea yksin. Vaatii varmaan aikaa ja ajattelua ennen kuin saat nämä asiat edes hiukan loksahtamaan kohdalleen.
Itse en veisi tuollaiseen anoppilaan lastani muutoin kuin niin että olen itse mukana. Mitä tahansa saattaa tapahtua ellei asioista ole puhuttu..
Tässä on nyt parisen viikkoa vierähtänyt ilman minkäänlaista kontaktia anoppilaan - ei olla siis otettu yhteyttä puolin, eikä toisin. Ja aah, mikä ihana helpottava tunne, saa elää ns. rauhassa!
Näitä teidän vastauksianne kirjoitukseeni lukiessani tuli sellainen vaikutelma, että tänne palstalle kirjoittavat ovat automaattisesti monen mielestä turhasta vinkujia... niin hienosti kyllä osa teistä puolusteli minulle minun omaa anoppiani, jota ette tunne. Jos olisitte hänen kanssaan ns. hyvänpäiväntuttuja, moni olisi siltikin todennäköisesti sitä mieltä, että kylläpäs minä valitan turhasta. Mutta kunhan tutustuisitte häneen tarkemmin, juoksisitte pakoon ja lujaa.
Mutta kiitos osalle sympatiasta, osalle hyvästä yrityksestä.
Kuunnelkaa joskus ihmistä ihan aidosti, älkääkä heti tuomitko toisen kirjoituksia turhiksi valituksiksi.
Hienoa, että olet päässyt selville vesille miehen lapsuuden perheen suhteen. Anoppiasi ja appeasi ei käy puolustaminen.
Miehesi tarvitsee runsaasti tukea, sillä onhan tämä hänelle iso juttu. Toisaalta hän varmaan käy kamppailua häpeän tunteidensa kanssa. Voi kuvitella, kuinka ristiriitainen olo hänellä on, kun hänen vanhempansa ovat sitä mitä ovat.