Totutteko sinkkuuteen?

sellaisen. Olisi ihanaa voida ottaa illalla rennosti ja katsella vaikka telkkaria yhdessä ja siirtyä siitä sitten makuuhuoneen puolelle viettämään yötöntä yötä. Kaipaan 'turvallista' suhdetta, en mitään seikkailuextremejännitysihqdaa -leikkejä koska olen muutenkin aika helposti hermoraunioksi muuttuva ihminen.

Mutta tämä taitaa olla useimmille muille ihmisille ongelma. He kaipaavat 'jännitystä' ja tunnetta siitä että suhde ja elämä 'etenee'. Minä olisin tyytyväinen siihen kun kokisin sohvalla lojuessani että aika on pysähtynyt ja että se hetki kestäisi ikuisesti.

Nykyaikana 'turvallisuus' ei tunnu olevan muodissa missään muodossa. Työpaikat vaihtuvat vuoden välein, asuntoa joutuu vaihtamaan työpaikan mukana, kaveripiiri vaihtuu asuinpaikan mukaan ja kun puolisoakaan ei ole niin... Se on ongelma minun tyyppisille ihmisille. Olen ikään kuin aina stressaantunut ja varpaillani. Koska parisuhde on sellainen asia mihin voin itse vaikuttaa, olen valinnut että minimoin stressin ainakin siltä osin, jotta jaksan edes noitten pakollisten stressin lähteiden kanssa.

Kyllä siihen kummasti tottuu, muutaman huonon suhteen jälkeen tuntuu että ei ole tarpeeksi intoa enää virittää mitään surkeaa suhteentapaista. On jotenkin vapaampaa ja stressittömämpää olla yksin. Töissä käyntikin on nyt helpompaa kun ei ole mitään mustasukkaista marisijaa kotona valittamassa ylitöistä. Elämässä on taas haaveita.

Moikka!
Olen 40v mutta ulkoiselta olemukseltani paljon paljon nuoremman näköinen ja oloinen. Kuin myös sisäisesti, vaikka toki minulla on jalat tukevasti maassa.

Olen omasta vapaasta tahdostani ollut yksin eli ns. sinkkuna 4v eroni jälkeen.

En tiedä, ei vaan ole tullut sitä oikeaa vastaan? Tai sitten minussa on jotakin vikaa. Nimittäin, en tahdo olla siirappimainen, mutta ottajia olisi ollut näiden vuosien aikana, mutta jotenkin itse olen vain ajatellut, etten halua ottaa tuohon jotain vain "tavan takia", että joku pitää olla. Vaan haluaisin siihen ihmisen joka vie jalat altani ja saa perhosia vatsaani.

Kuitenkin näiden vuosien aikana olen huomannut, että ihastun kyllä miehiin ja tapailen ja yhdessä on mukava viettää aikaa. Mutta sitten huomaan, että kyllästyn melkein yhtä nopeasti kuin olen ihastunutkin ja tunne menee ohi. Ja sen jälkeen tutustumista on ihan turha jatkaa.

Välillä hermostun heissä siihen, että he suunnin piirtein hetimmiten jo muuttaa luokseni asumaan. Täällä oltaisiin jatkuvasti ja tänne tullaan jo kuin kotiinsa. Tuodaan hammasharjat yms omat tavarat tänne jo muutaman tapaamisen jälkeen. Auts! Ahdistaa.

Tahtoo aikaa ja tilaa mutustella omia tunteitaan ja halujaan, ja tuollainen toisen päällekäyminen ja malttamattomuus saa minut vain perääntymään ja lopettamaan koko jutun.

En todellakaan tiedä, onko minusta enää seurustelemaan kenenkään kanssa. Tahtoisin kyllä, mutta toisaalta taas tahtoisin pitää oman vapauteni, itsenäisyyteni.

Yksin eläen kun on tullut ne omat tavat miten on ja elää.

Minulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa toistakohtaan alkaa häntä passaamaan ja hyysäämään. Minusta jos suhde syntyisi, saisi kummatkin pitää silti omat asuntonsa ja asua niissä. Kumpikin hoitaa itse omat talousasiansa.

En tunne enää halua alkaa "pullantuoksuiseksi" naiseksi joka on kotona ja pesee miehen pyykit, siivoaa ja laittaa ruokaa ja pla, pla.. EI KIITOS!

Ennemmin mies saisi hemmotella minua ja olla se joka tyysää ja hyysää. No ei vainkaan.

Enkä myös tykkää miehissä niistä "joo-joo miehistä" joilla ei ole omia mielipiteitä ja ajatuksia, vaan jotka ovat aina samaa mieltä kaikesta ja niitä jotka sanovat viimeisen sanan "kyllä rakas".

Miehessä täytyy olla sopivissamäärin haastetta ja omaa tahtoa ja omia mielipiteitä.

Itse kun olen sanavalmis ja suorasanainen ja naiseksi vahva persoona niin miehenkin olisi hyvä olla sellainen.

En myöskään jaksa katsella miestä joka tulee tänne vain viikonloppuisin kaljakassinsa kanssa ja istuu tuossa vain ja vetää kaksinkäsin kaljaa ja kännit joka viikonloppu ja kumpanakin iltana. EI KIITOS!
Ennemmin olen yksin.

Pidän "äijämäisistä" jutuista esim.tapahtumista missä on autoja,-moottoripyöriä ja missä kumi palaa ja bensa haisee.

Vaikkahan vaan löytäisi kaverin joka ei liikaa tuppaa itseään, vaan antaa toiselle sitä omaakin aikaa. Mutta jonka kanssa voisi olla ja viettää aikaa. Käydä vaikka yhdessä tapahtumissa, konserteissa, matkustella..

Apsolutisti ei tarvitse olla, mutta jolle se alko ei ole "Kingi".

Joka ei odota, että nainen on hänelle vain esittelukamaa jonka pitää olla jokin mallipimu joka näyttää Pamela Andersonilta.
Vaan joka on kaunis mutta jolla on aivot ja osaa käyttääkin niitä, ja sydän paikallaan.

Tottakai miehessäkin ulkonäkö on puoliruokaa ja siistillä ja fiksulla ulkonäöllä ja käytöksellä tehdään se ensivaikutelma, mutta loput sitten näyttääkin se mitä siellä korvienvälissä on.

Eli en ole etsimässä mitään HUNKS-mallipoikaa.

Tai itseasiassa en ole etsinyt mitään enää pitkään aikaan. Tulee jos on tullakseen..ja jos en löydä, ostan koiran! Olen aina rakastanut (palvelus) koiria ;-)

En ole kyllä koskaan tullut ajatelleeksikaan, miten olen sinkkuuteni tottunut. Jossain vaiheessa epämääräinen kaipuu on vain muuttunut sellaiseksi "mikäs tässä ollessa"-tunnelmaksi, jota vain silloin tällöin värittää ajatus siitä, että olisipa mukavaa jos olisi joku.

Ja kun hieman alle sadan vuoden yksinäisyyden jälkeen sitten oli mahdollisuus johonkin, niin ei sekään tuntunut mukavalta. Syitä on varmasti useita - taannoin esiinottamani introverttius ja sitten luultavasti ihan jo se, että olen niin tottunut sinkkuelämään, että sen vaihtaminen poikaystävän elämään ei enää niin vain onnistunutkaan. Ei sillä, ettenkö aika ajoin seuraisi kavereiden suhteita ja tuntisi vähän kateutta jossain niin syvällä, että se melkein jää piiloon.

Tavallaan siihin tottuu, mutta kyllä päivittäin silti mielessä käy, että kumpa vielä kumppani löytyisi.

Juuri se sellainen turvallisuus ja pysyvyys olisi tärkeää. Myötä- ja vastamäessä.
Yritän opetella oleman tyytyväinen sinkkuna, mutta ei vain onnistu. Kaipuu on aina olemassa. Aina kuitenkin toivoo.

En kaipaa mitään hienoa, menevää, loistokasta elämää. En sporttikomistusta urheiluautoineen ja isoine pankkitileineen sekä muskeleineen. Tavallista miestä, tavallista elämää. Arjen pikkujuttuja. Huomioimista. Kaiken jakamista.

Saattaa olla, että olisi vaikeaa taas sopeutua siihin, että joku toinen olisi koko ajan läsnä kun on tottunut itse kaiken tekemään ja päätökset tekemään. En tiedä miten kävisi. Mitään sellasta "omat huushollit ja omat elämät" -juttua en kyllä haluaisi. Kyllä sen pitäisi olla yhdessä elämistä ja asumista.

Vaikka elämä saa ja pitääkin olla tasaisen turvallista, niin alkumetreillä pitäisi kyllä mennä jalat alta ja niitä perhosia mahassa. Ilman sitä ihastumisen hullua tunnetta ei homma onnistu. Sitäkin on kokeiltu. "No onhan toi tuommonen, mut katotaa nyt jos tästä jotaki tulis". Se ei kyllä minulla ainkaan onnistu.

Voi kun se ihastus nyt tulisi jossakin vastaan *huokaus*

Varmaan samalla tavalla kuin tuskalliseen parantumattomaan syöpään totutaan. Pakon edessä.

Tiedän että musta ei ole seurustelijaksi tai seuramieheksi tän luonteeni ja sosiaalisen aneemisuuteni takia. En näe siis sinkkuutta vapaaehtoisena asiana (tai löytäisin toki jonkun LRT-naisen jos haluaisin ja sellainen varmasti olisi perkeleen innostunut minusta...) mutta se ei ole vaihtoehto.

Tällöin siis "sopeuminen" on mun kohdallani nimenomaan turhien toiveiden sammuttamista ja elämän jättämistä niihin asioihin jotka toimii. Pakkohan se on.

Mulle vastaus on ollut 4chan ja /b/. Siellä voin kompostoitua viihtyen tuolla täysin irratonaalisella nk. elämästä irti olevalla tavalla. Pornoo ja idioottihuumoria, välillä älykästäkin juttua. Sillä olenko suhdekykyinen, haluinen, terve, sairas, rakastamiskykyinen tai -haluinen tai osaanko elää ei ole mitään vitun väliä. Väliä on sillä mikä on mahdollista ilman suurempia pettymyksiä (tämä turhuus mitä teen) ja sen mukaan eläminen. Se on rationaalinen vastaus. "Älä edes yritä tai unelmoi"

Tavallaan te muut tunnutte olevan vielä alkeisryhmässä. Naisissa ei ole mitään vihattavaa, heidän toimintansa on heidän kannaltaan rationaalista. Se mitä pitää ymmärtää on että meissä ei ole mitään hienoa, ei mitään ylentävää emmekä me ole erikoisia. Me olemme vellovaa valkoista paskaa joka on korvattavissa toisella samanlaisella milloin tahansa. Se on se mitä me olemme. Kannattaako siis syyttää ketään? Ei kannata. Kannattaako nähdä joku syypäänä? Tuskin. Mikään näsitä asioista ei anna todellista tyydytystä - koska olemme jo liian kaukana suhteessa mihinkään todelliseen.

Jäljelle jää irrationaalinen hupi. Mitään muuta ei ole - joten: Why so serious?

Yksi suureista huveistani muuten on graffittitaide. Maalailen vitsejä bussipysäkeihin ja julkisiin tiloihin. Se huvittaa minua ja tuntuu hyvältä. Se on huomattavasti parempi henkilökohtainen elämän tarkoitus kuin syyllistää ketään tai mitään siitä mihin ei kuitenkaan koskaan itse yllä.

Jossain viestiketjussa joku nillitti ihan muutama päivä sitten, kuinka täällä ei KOSKAAN keskustella muuta kuin ryöstöviljellään L-sanaa. Tässäkin on ihan hyvä ketju, mutta eipä kukaan ole vaivautunut keskustelemaan. Eihän se tällöin ihme ole, jos palsta sitten pursuaa sitä paskaa - muu ei näyttäisi kiinnostavan edes niitä, jotka närkästyneinä paheksuvat L-puhetta ja ATM-puhetta.

Sugar momman tupamanuksi tai sitten piukean 20 opiskelijatytön vakipanoksi. Muunlaisesta "parisuhteesta" en juuri haaveile. Tässä iässä miestä alkaa kiinnostamaan enemmän ruoka ja puhtaat lakanat kuin seksi.

Toki Kristin Scott Thomasin oloisen akateemisen blondin kanssa voisi viettää aikaa muutenkin. Niitä vain ei ole hirveästi viime aikoina hollille osunut, kun olen ajautunut niin työväenluokkaisiin piireihin.

Eipä tiedä onko tottunut, empä ainakaan usko. Joskus tuntuu ettei kaipaa muuta kuin oman rauhan, ah sitä mielenrauhaa. Voi oikeasti nauttia elämästä. Ja sitten taas jokin tuo tunteet tunteet takaisin. Haluaisi että olisi joku, jonka kanssa jakaa asiat, jonka kanssa keskustella ja tuntea itsensä onnelliseksi, ehkä myös saada tuntea toisen hellyys.

Onhan meikäläisellä asioita mitkä saa unohtamaan että on yksin, ja on ollut melko pitkään :)

Matkustelu on yksi näistä asioista, kierrellä maailmaa ja nähdä uusia asioita sekä ihmisiä. Toisaalta tääkin on melkoisen kakspiippuinen juttu, yleensä kauneimmat asiat mitä näkee, saa kaipuun roihahtamaan vaan entistä pahemmaksi. Toivoisi että saisi tämänkin hetken jakaa jonkun kanssa, ihailla häkellyttävän kauniita maisemia.

Nooh, eipähän meikäläisellä vuosia ole kovin paljoa vielä takana.. Mutta tiedä sitä katsooko ikä kaipuun määrää.

Tälläkin hetkellä syntymäpäiviään yksin, omien ajatustensa kera viettämässä aasiassa. Sattui vielä oikein sadepäiväkin kruunaamaan tunnelman :)

Kyllähän sen yhteiselon täytyy olla jollakin tapaa helppoa -mutta onko se sitä koskaan? Nimittäin siinä vaiheessa kun kaikki tuntuu seesteiseltä ja turvalliselta, on kulman takana väijymässä tylsistyminen. Jokaisessa kestävässä parisuhteessa täytyy nähdä vaivaa toisen eteen, eikä se pidemmässä juoksussa helppoa ole. Jos toista ei viitsi huomioida, niin sitten tekis mieli vaan lyödä hanskat tiskiin.
Rakastuminen ei säily kovin kauaa sellaisena "elokuvarakastuminen"-tasoisena tai sitten en ole koskaan rakastunut (tarpeeksi).

Paras keino "tottua" eli pakko tottua sinkkuuteen on kyllästyminen parisuhteessa (eri asia kuin saada paskaa niskaan, jonka jälkeen usein kaipaakin lohduttajaa). Kun huomaa, ettei kiinnostuksen kohteet, harrastukset, ajanviettotavat tai huumori käy yksiin, alkaa suhde tympiä. Vaikka suhde olisi miten hyvä tahansa noin muuten, niin vaivannäkö toista kohtaan saa epäilemään suhteen kannattavuutta. Siinä vaiheessa kun ajattelee kannattavuutta taitaa kaivata jo sinkkukuvioitaan: kaikkia kivoja harrastuksia mitä saa tehdä ja ihan niin kauan kuin haluaa. Tai sitten voi tehdä niitä ei-niin-kivoja harrastuksia, kuten täyttää tätä palstaa jonninjoutavalla skeidalla, eikä tarvitse ollenkaan sovittaa sitä toisen aikatauluihin.

Sinkkuaikoina (no olen ollut kyllä melkein aina sinkku) omat visiot ja arvot kokevat jonkinlaisen valaistumisen. Valaistumiset ovat jopa elämän suola, vähän niinkuin hyvä ruoka.