Olen jo aikuinen, ja puhut nyt lapsuudenperheestäni. Mulla on vanhemmat ja sisko ja veli, jotka molemmat ovat perheellisiä (itse en ole). Minä olen nuorin. Äitini ei alunperin minua halunnutkaan, ja sen hän on kyllä minulle osoittanut niin kauan kuin muistan. Minä sain kaikki huudot ja nalkutukset moninkertaisesti, kun taas veljeni (äidin kultapoika) sai tehdä käytännössä mitä vain, kotitöitä hänen ei tarvinnut koskaan tehdä ja jos teki niin hänelle maksettiin. Monesti kun tein (ja tämä on loppunut vasta parisen vuotta sitten) jotain siellä, laitoin ruokaa tms, niin äitini oli selän takana ilmoittamassa kuinka HÄN tuon asian tekisi. Aloin kasvissyöjäksi 15 vuotta sitten ja heidän mielestään se on edelleen oikein mukava pilkkaamisen kohde (sisko on tästä poikkeus). Mun mielestä se taas alkaa olla jo hieman kulunut vitsi vähitellen...
Millään mitä sanon tai teen ei ole mitään merkitystä, en ole koskaan kuullut kehuja. Äitini on kerran sanonut mulle "hyvä", kun pääsin yliopistoon. Olen perheen ainoa yliopiston käynyt mutta eipä ole onnitteluja tai kehuja tullut. Hyvin usein kun olemme porukalla koolla, ja kerron vaikka jotain äidilleni, hän vain lähtee kesken pois kun joku muu hänen mielestään tarvitsee jotain. Koskaan hän ei sitten tule takaisin ja sano vaikka "anteeksi, jatka vain". Olen joskus kysynyt että voisinko jatkaa, ja hän sanoo "ai, mä luulin että sä lopetit". Kesken lauseen! Minä olen täysin ilmaa jos vain joku muu perheenjäsen on paikalla. Mutta voi hyvä luoja kun äidin kultapoika on paikalla, aivan järjetöntä hössäämistä edelleenkin!
Kerron yhden esimerkin, joka on jo vuosien takaa kun asuimme veljen kanssa vielä molemmat kotona. Minulla oli aivan hirveä flunssa, siis sellainen jota ei voinut olla näkemättä ja kuulematta. Äiti ja isä olivat lähdössä kauppaan ja pyysin äidiltä josko hän toisi mulle kurkkupastilleja. Äiti tiuskaisi sellaisella kiukkuisen kyllästyneellä äänellä "No onksun kurkkus kipee VAI?". Seuraavalla viikolla hän toi veljelle yksi päivä kurkkupastilleja "kun se sanoi eilen että sen on vähän kurkku kipee". Tuo kohtelu on ollut niin eriarvoista AINA. Ja suurin ero on nimenomaan minun ja veljeni välillä. Siskoanikin ärsyttää tuo veljen hössääminen mutta hänen kohtelu on ollut sitten siitä välistä, häntä ei ole haukuttu ja naljailtu. Tuo äidin kohtelu on sitten samaa miten veljeni kohtelee minua, jatkuvaa naljailua ja vähättelyä, ja se on hänen mielestään hauskaa.
Kun olemme olleet porukalla koolla, olemme päättäneet että me maksamme isän ja äitin osuuden kimpassa. Mutta veljelle ja siskolle se on merkinnyt sitä että kaikki laitetaan kolmeen osaan. Minä olen siis yksin, siskon perhe 5-henkinen ja veljen 4-henkinen. Kahdentoista hengen kuluista minä olen maksanut kolmanneksen. Tosi reilua... Viimeksi pistin sille stopin, ja veljeni suuttui, miten kehtaankin edes vihjata että minä muka olen maksanut hänen lastensa ruokia. No, niinhän minä olenkin tehnyt... Sisko jo sovitteli ja sanoi että reilustihan se menisi jos jaettaisiin henkilömäärällä ja vain isän ja äidin osuus laitettaisiin kolmeen osaan, ja jokainen maksaisi oman perheensä. Veli ei tähän suostunut, ja sen jälkeen emme ole enää yhteisiä juttuja tehneetkään pariin vuoteen.
Yllättäen en juuri käy vanhempieni luona, eihän siellä ole mulle edes ruokaa kun äitini ei kasvisruokaa tee eikä siellä ole aineita mistä itse tekisin ruuan (asun siis toisella paikkakunnalla). Poikkean joskus siellä kun käyn siskollani mutta muuten ei kiinnosta, enkä soittele vanhemmilleni, enkä juuri veljellenikään.
Mistä tuollainen asenne voi johtua? Minusta on tullut ihminen jolla ei ole mitään merkitystä omalle perheelleni (siskoa lukuunottamatta), ja jolle voi puhua miten sattuu, joku jota haukkua ja naljailla ja vähätellä. Ja miksi ihmeessä minä haluan ylläpitää sopua tuollaisten ihmisten kanssa?
Millään mitä sanon tai teen ei ole mitään merkitystä, en ole koskaan kuullut kehuja. Äitini on kerran sanonut mulle "hyvä", kun pääsin yliopistoon. Olen perheen ainoa yliopiston käynyt mutta eipä ole onnitteluja tai kehuja tullut. Hyvin usein kun olemme porukalla koolla, ja kerron vaikka jotain äidilleni, hän vain lähtee kesken pois kun joku muu hänen mielestään tarvitsee jotain. Koskaan hän ei sitten tule takaisin ja sano vaikka "anteeksi, jatka vain". Olen joskus kysynyt että voisinko jatkaa, ja hän sanoo "ai, mä luulin että sä lopetit". Kesken lauseen! Minä olen täysin ilmaa jos vain joku muu perheenjäsen on paikalla. Mutta voi hyvä luoja kun äidin kultapoika on paikalla, aivan järjetöntä hössäämistä edelleenkin!
Kerron yhden esimerkin, joka on jo vuosien takaa kun asuimme veljen kanssa vielä molemmat kotona. Minulla oli aivan hirveä flunssa, siis sellainen jota ei voinut olla näkemättä ja kuulematta. Äiti ja isä olivat lähdössä kauppaan ja pyysin äidiltä josko hän toisi mulle kurkkupastilleja. Äiti tiuskaisi sellaisella kiukkuisen kyllästyneellä äänellä "No onksun kurkkus kipee VAI?". Seuraavalla viikolla hän toi veljelle yksi päivä kurkkupastilleja "kun se sanoi eilen että sen on vähän kurkku kipee". Tuo kohtelu on ollut niin eriarvoista AINA. Ja suurin ero on nimenomaan minun ja veljeni välillä. Siskoanikin ärsyttää tuo veljen hössääminen mutta hänen kohtelu on ollut sitten siitä välistä, häntä ei ole haukuttu ja naljailtu. Tuo äidin kohtelu on sitten samaa miten veljeni kohtelee minua, jatkuvaa naljailua ja vähättelyä, ja se on hänen mielestään hauskaa.
Kun olemme olleet porukalla koolla, olemme päättäneet että me maksamme isän ja äitin osuuden kimpassa. Mutta veljelle ja siskolle se on merkinnyt sitä että kaikki laitetaan kolmeen osaan. Minä olen siis yksin, siskon perhe 5-henkinen ja veljen 4-henkinen. Kahdentoista hengen kuluista minä olen maksanut kolmanneksen. Tosi reilua... Viimeksi pistin sille stopin, ja veljeni suuttui, miten kehtaankin edes vihjata että minä muka olen maksanut hänen lastensa ruokia. No, niinhän minä olenkin tehnyt... Sisko jo sovitteli ja sanoi että reilustihan se menisi jos jaettaisiin henkilömäärällä ja vain isän ja äidin osuus laitettaisiin kolmeen osaan, ja jokainen maksaisi oman perheensä. Veli ei tähän suostunut, ja sen jälkeen emme ole enää yhteisiä juttuja tehneetkään pariin vuoteen.
Yllättäen en juuri käy vanhempieni luona, eihän siellä ole mulle edes ruokaa kun äitini ei kasvisruokaa tee eikä siellä ole aineita mistä itse tekisin ruuan (asun siis toisella paikkakunnalla). Poikkean joskus siellä kun käyn siskollani mutta muuten ei kiinnosta, enkä soittele vanhemmilleni, enkä juuri veljellenikään.
Mistä tuollainen asenne voi johtua? Minusta on tullut ihminen jolla ei ole mitään merkitystä omalle perheelleni (siskoa lukuunottamatta), ja jolle voi puhua miten sattuu, joku jota haukkua ja naljailla ja vähätellä. Ja miksi ihmeessä minä haluan ylläpitää sopua tuollaisten ihmisten kanssa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja anteeksi typot!
Jatkona vielä että äitini on erittäin negatiivinen ihminen, hän ei juuri missään näe mitään positiivista. Itselläni taas on positiivinen elämänasenne joten hänen kanssaan keskustelu on henkisesti todella rasittavaa kun jos hän ei naljaile minulle, hän haukkuu muita. Ei koskaan kultapoikaansa kuitenkaan, ei puolella sanallakaan. He ovat sitä ikäluokkaa, joiden mielestä tärkeintä on miltä kaikki näyttää, ja selän takana sitten juorutaan ja haukutaan. Hän on minun ollessa teini haukkunut minut valehtelijaksi sillä perusteella kun kylän juoruämmät olivat sanoneet yhtä ja minä sanoin toista. Mutta kylän juoruämmien on oltava oikeassa sillä "ei savua ilman tulta". Minä taas suosin suoraan sanomista enkä naaman edessä valehtelua. Hänen mielestään niin ei saa tehdä, kun naaman edessä tulee hymyssä suin mielistellä ja sitten haukutaan ja juorutaan selän takana. Paitsi minua saa pilkata kaikkien kuullen, tätä on kuultu puolen suvun edessä, perheeni mielestä se on hauskaa myös nolata minut mahdollisimman suuren porukan edessä. Mikäs sen hauskempaa kuin se että kaikki yhdessä nauravat minulle.
Toinoi... miksi siis oikeastaan olet lainkaan tekemisissä tuollaisten ihmisten kanssa?
Olethan kuullut, että joskus "veri on vettä sairaampaa".
Jos mietit, miltä sinusta tuntuu aina kun olet ollut omaistesi palloteltavana, huomaat varmaan, ettei ruljanssi kannata. Minä ainakin olen mieluummin yksin kuin inhottavien, minua kaltoin kohtelevien henkilöiden seurassa.
Tuo on erittäin hyvä kysymys jota itsekin ihmettelen, mutta johon en osaa vastata. Kai se on sitä kun niin on aina ollut. Ja tiedän etteivät he tajuaisi lainkaan mistä puhun jos ilmoittaisin että olen saanut tarpeekseni. Omasta mielestään äitini on kohdellut minua tismalleen ihan tavallisesti. Hänen kanssaan en ole ikinä kunnolla keskustellut mistään kun se ei vain onnistu. Hän ei kuuntele, tarttuu johonkin pieneen epäolennaiseen asiaan ja alkaa valittaa siitä tai keskeyttää minut muuten vain. Ei häntä kiinnosta mitä mulla on joskus ollut sanottavaa, eikä hänellä ole hajuakaan siitä kuka minä olen. Hän soittaessaan kysyy mitä kuuluu ja minä vastaan ihan hyvää ja sitten hän selittää jotakin joka taas ei kiinnosta minua, eli valittaa jostakin. Veljeni taas soittaessaan naljailee ja irvailee ihan mistä tahansa minussa mihin hän vain pystyy tarttumaan. Miksen pysty vain katkaisemaan välejä kun eivät he kuitenkaan muuta käytöstään?