Kertokaahan nyt minulle hyvät miniät ja miksei anopitkin, miksi miniän on niin hirveän vaikea ottaa anopilta vastaan minkäänlaista neuvoa tai ohjetta lapsen hoitoon liittyen?
Miksi tämä asia on suuri kynnyskysymys, ottaahan jokainen esim uudessa työpaikassaan neuvoja vastaan siltä kokeneemmalta työkaverilta? Neuvolan "tädeiltä" otetaan neuvoja ja ohjeita vastaan, olkoonpa vaikka niin että sillä neuvolan "tädillä" ei olisi yhtään ainoaa omaa lasta, ohjeet annetaan kirjatiedon mukaan. Oma äiti neuvoo, eikä tästä suurta parkua synny, omat kaverit keillä on lapsia saavat neuvoa, ainoastaan anoppi on se joka ei tiedä mitään ja jonka on syytä pitää suu supussa.
No nyt tulee niitä vastauksia että kun se lapsenhoito on niin erilaista ja anopin tiedot ovat kivikaudelta...no omasta mielestäni lapsenhoidon perusteet eivät ole muuttuneet yhtään mitenkään, samalla tavalla ne lapset edelleen syövät, juovat, nukkuvat, leikkivät ja kasvavat. Samalla tavalla lapsia opetetaan kuivaksi, samalla tavalla pidetään sylissä ja samalla tavalla varjellaan vaaroilta kuin ennenkin, mikä siis on kauheasti muuttunut?
Tokihan tietoa vaikkapa lastentaudeista, allergioista jne on nykyään paljon enemmän, mutta perusterveen lapsen hoito sujuu ihan samalla tavalla kuin ennenkin maalaisjärkeä käyttäen.
Yhdessäkin sukulaisperheessä käydään nyt vauvan kanssa unikoulua kun lapsi heräilee tavantakaa öisin ja vuorokausirytmi tasan sekaisin...mielestäni tämän väsyneen äidin anoppi yritti kyllä monta kuukautta sitten yritti antaa vaan neuvona että kun lapsi kirahtaa, ei heti kannata nousta hyssyttelemään ja lyödä sitä pulloa suuhun, hetken voi kyllä odotella jos vaikka uni jatkuisi ilman hyssyttelyäkin, lapsilla kun on tapana tottua ja sitten se kierre on valmis. Äiti silloin minulle sanoi että luuleeko anoppi etten osaa lasta hoitaa ja pitäköön huolta vain omista asioistaan, kyllä hän äitinä tietää paremmin. Nyt kun sitten sairaalasta oli sanottu samat asiat, teki mieleni sanoa että olisit vaan uskonut vanhempaa ja kokeneempaa.
Sanokaa nyt mitä ne ovat ne erittäin huonot ja vanhentuneet neuvot joita anoppinne yrittää teille tyrkyttää, niin minäkin ymmärrän.
Miksi tämä asia on suuri kynnyskysymys, ottaahan jokainen esim uudessa työpaikassaan neuvoja vastaan siltä kokeneemmalta työkaverilta? Neuvolan "tädeiltä" otetaan neuvoja ja ohjeita vastaan, olkoonpa vaikka niin että sillä neuvolan "tädillä" ei olisi yhtään ainoaa omaa lasta, ohjeet annetaan kirjatiedon mukaan. Oma äiti neuvoo, eikä tästä suurta parkua synny, omat kaverit keillä on lapsia saavat neuvoa, ainoastaan anoppi on se joka ei tiedä mitään ja jonka on syytä pitää suu supussa.
No nyt tulee niitä vastauksia että kun se lapsenhoito on niin erilaista ja anopin tiedot ovat kivikaudelta...no omasta mielestäni lapsenhoidon perusteet eivät ole muuttuneet yhtään mitenkään, samalla tavalla ne lapset edelleen syövät, juovat, nukkuvat, leikkivät ja kasvavat. Samalla tavalla lapsia opetetaan kuivaksi, samalla tavalla pidetään sylissä ja samalla tavalla varjellaan vaaroilta kuin ennenkin, mikä siis on kauheasti muuttunut?
Tokihan tietoa vaikkapa lastentaudeista, allergioista jne on nykyään paljon enemmän, mutta perusterveen lapsen hoito sujuu ihan samalla tavalla kuin ennenkin maalaisjärkeä käyttäen.
Yhdessäkin sukulaisperheessä käydään nyt vauvan kanssa unikoulua kun lapsi heräilee tavantakaa öisin ja vuorokausirytmi tasan sekaisin...mielestäni tämän väsyneen äidin anoppi yritti kyllä monta kuukautta sitten yritti antaa vaan neuvona että kun lapsi kirahtaa, ei heti kannata nousta hyssyttelemään ja lyödä sitä pulloa suuhun, hetken voi kyllä odotella jos vaikka uni jatkuisi ilman hyssyttelyäkin, lapsilla kun on tapana tottua ja sitten se kierre on valmis. Äiti silloin minulle sanoi että luuleeko anoppi etten osaa lasta hoitaa ja pitäköön huolta vain omista asioistaan, kyllä hän äitinä tietää paremmin. Nyt kun sitten sairaalasta oli sanottu samat asiat, teki mieleni sanoa että olisit vaan uskonut vanhempaa ja kokeneempaa.
Sanokaa nyt mitä ne ovat ne erittäin huonot ja vanhentuneet neuvot joita anoppinne yrittää teille tyrkyttää, niin minäkin ymmärrän.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voisiko syynä olla jo valmiiksi jotenkin kireät välit miniän ja anopin välillä? Jos nämä vauvanhoito-ohjeet ovatkin vain kuin piste iin päälle, vaikka näyttävätkin nyt olevan se koko ongelma.
Itse ainakin otin mielelläni neuvoja sekä omalta äidiltäni, että myöskin lasteni isän äidiltä, kuten myös niin hänen kuin minun isoäideiltäkin! Neuvolan täti oli omalla kohdallani se, jota kaikkein vähiten uskoin johtuen siitä, ettei hän elänyt niin läheistä elämää meidän perheen kanssa ja häneltä tulleet ohjeistukset nyt olivat lähinnä sellaista yleispätevää tietoa, jonka kuka tahansa voi vaikka netistäkin lukea (ja olin jo lukenutkin ennen häntä!:))
Ja hyvin sujui kaikki lapsenhoitoon liittyen, eikä pahemmin tullut ristiriitaisia ohjeita. Itse en tuoreena äitinä itseeni luottanut kovinkaan paljoa heti alussa, että kyllä se oli hyvä kun vahvistusta tuli jostain läheltä. Ja kannustusta! Se auttoi paljon, kun sanottiin, että ei kukaan voi olla täydellinen. Mulla ei ole siis ainakaan omien ohjeideni ja neuvojeni saamisesta muuta kuin positiivista sanomista.
Hyvä kysymys alkuperäiseltä! Enkä osaa suoraan vastata mikä on se ongelma tässä ihmissuhteessa. Ehkä se että miniä haluaa olla itsenäinen ja haluaa sen myös osoittaa selkeästi mutta ei pysty kuitenkaan järkevällä tasolla keskustelemaan jos on jotain ongelmia. On tietty mielistelykulttuuri miniän ja anopin välillä, ehkä? Ainakin meillä oli aikoinaan mutta kyllä tultiin hyvin toimeenkin. Mutta en ottanut hernettä nenääni kun anoppi antoi neuvojaan, suhtauduin hyviin neuvoihin myönteisesti ja ohitin ne huonot.
Nyt olen itse anoppi, ja painin samanlaisen asian kanssa. Miniäni on mielestäni aika herkkähipiäinen. Suhdetta värittää juuri tällainen hienovaraisuus kun ei puhuta avoimesti eikä ole sellaista rehellistä kommunikointiyhteyttä. Joskus tulee olo että minua pidetään jonkin sortin fossiilina, vaikka olen paljon alta 50 vuoden ja tuoreessa muistissa on lastenhoidot ja yövalvomiset ja kaikki mahdollinen mitä pikkulapsiperheeseen kuuluu.
Nyt on pakko myöntää että viime viikolla juuri miniäni osoitti minua kohtaan että ei kaipaa neuvojani, hän hieman ylitti sellaisen rajan mitä ei mielestäni ihmissuhteissa ole hyvä ylittää. Hän ylireagoi ja korosti sitä miten HÄN hoitaa omien lastensa asiat eikä kenenkään tarvitse niihin puuttua ja muutama muukin ikävä lause tuli hänen suustaan. Minä kuitenkin vain KYSYIN häneltä milloin heidän kunnassaan saadaan sikainfluenssarokotteet, kun olin huolissani poikani perheen lapsista pandemian yltyessä epidemiaksi. Miniän mielestä, hänen sanojaan siteeratakseni, minä urkin liikaa heidän perheasioita ja puutun jopa rokotuksiin! No siitähän ei ollut kyse. Sanoin että ymmärrän tilanteen eikä kyse ollut urkkimisesta saatika puuttumisesta, vaan ihan normaalista kysymyksestä jonka yleensä voi esittää tutulle. Minulla tietysti huoli pienistä lapsista oli pinnassa, mutta omasta mielestäni kysyin hyvin tahdikkaasti.
Olen päättänyt että tämä mummo väistyy nyt takavasemmalle ja antaa miniän hoitaa asiansa omalla tavallaan enkä kysele kuulumisia tai muutakaan. Elän omaa elämääni, ja vaikka rakastan lapsenlapsiani kovasti, on minulla muutakin mielenkiintoa elämässäni. En halua olla mikään varamummo jonka puoleen miniä joutuu viimeisenä oljenkortena kääntymään kun kukaan muu(toinen mummo tai miniän siskot) eivät ehdi ja pysty hoitamaan lapsia.
Eilen varasin ulkomaanmatkan ja lähden miesystäväni kanssa joulun ja uudenvuoden viettoon muualle. Meillä ei muutenkaan ole ollut ihmeellisiä joulutraditioita kun miniä haluaa joulun pyhät olla omien vanhempiensa luona. Surullistahan tämä on lastenlasteni ja meidän suhteen kannalta. Mutta pakko on siirtyä takavasemmalle kun on niin monesti annettu ymmärtää sekä rivien välistä että suoraan että ei kaivata meikäläistä kuin hätätapauksissa. Ehkä lapsenlapset isompina hakeutuvat mummin seuraan, mutta sitä päivää odotellessa elän omaa elämääni.
Minun anoppini on ihana, eikä hän ole ikinä tyrkyttänyt neuvoja vaan on kysyttäessä niitä antanut. Oma äitini taas meinasi ajaa minut hulluksi soittelemalla alvariinsa ja kyselemällä ja neuvomalla itsestäänselvyyksiä "Oletko nyt muistanut sen ja tän? Riittääkö maito oletko ostanut korviketta varalle? Oletko pukenut tarpeeksi?" jne. Vanhempani ovat luonteeltaan neuvojia ja esim. yhteisellä mökillä kaikki paikat ovat täynnä kirjallisia ohjeita. Kyllähän sen takia tiesi odottaa äidin puutuvan vauvanhoitoon, mutta siinä väsymyksessä ja tuoreen äidin mielentilassa, sitä ei vain kestänyt. Tuli muutamaan kertaan sanottua suoraan ja tylystikin ja kyllä kannatti tehdä niin. Nyt meillä on kahden aikuisen naisen suhde eikä neuvontapalvelusuhde. Olin monta vuotta ottanut etäisyyttä jatkuvan neuvomisen ja puuttumisen takia niin nyt välimme ovat lähentyneet huomattavasti.
Kannattaa hiukan miettiä missä asioissa neuvoja annatte ja kuinka usein. Jatkuva ohjeistaminen ei kuulu aikuisten tasavertaisten ihmisten välille.
Perheemme vauva-ajoista on parikymmentä vuotta, mutta muistan kirkkaasti miksi en ottanut vastaan anopin hyviäkään neuvoja.
Tilanteemme oli se, että anoppi oli hyväätahtova, mutta kaikkitietävä ja kovin hallitseva persoona. Hänen poikansa eli mieheni ja minä taas olimme ns. kilttejä, joiden oli vaikea sanoa ei ja jotka mieluummin luovivat kuin kohtaavat tai aiheuttavat riitaa.
Elimme samassa pihapiirissä (maalaistalo) ja toisen elämä näkyi ja kuului aivan liikaakin. Anoppi oli kärkkäästi seuraamassa ja heti tuli kommenttia, jos hänen mielestään oli aihetta. Ja ainahan sitä on, jos toisen elämää ja touhua katsoo suurennuslasilla.
Olin piripintaan täynnä hänen puuttumistaan. Kuitenkaan en osannut sanoa tomerasti vastaan - eli laittaa niitä oman perheen rajoja - vaan kypsymiseni tuli ulos ärtyneinä tuiskahduksina. Useikin tämä ärtyneisyys purkautui hyvinkin pienissä asioissa ja anoppi sai aiheen päivitellä, että kylläpäs se on nokkava ja suuttuu pienestä.
Eli anopin mahdollisesti hyvätkin vinkit menivät samaan mustaan aukkoon.
Mutta jos tilanne olisi ollut toisenlainen, niin olisin saattanut jopa kysyä häneltä. Nyt se oli aivan mahdotonta: kerran taisin kysyä ja sain kovaäänistä päivittelyä, että etkö sinä koulutettu ihminen tiedä miten tämä nyt tehdään. Mutta kun en kysynyt, niin asiaan kuin asiaan oli varma tieto miten se olisi pitänyt tehdä.
Vanhemmaksi tuleminen ja kasvaminen on iso ja herkkä asia. Siinä ollaan uusien ja tärkeiden asioiden äärellä. Vanhemmille on annettava tilaa löytää roolinsa ja kasvaa vanhemmuuteen. Isovanhemmat voivat olla suureksi avuksi ja tueksi. Mutta päsmäröinti ja neuvominen eivät auta. Mutta jos isovanhemmat antavat ymmärtää, että kyllä vanhemmat osaavat ja luottavat nuorten pärjäämiseen, niin siinäpä olisi oivallinen lahja. Ja uskokaa tai älkää - nuoret vanhemmat saattavat kysyä yhtä sun toista, jos heidän oman vanhemmuutensa yli ei kävellä hiukkastakaan.
Minulla on kokemusta vain appiukosta ja siitä kuinka vaikea häneltä oli ottaa ohjeita vastaan. Jo ennen kuin vauva tuli maailmaan.
Uskoisin sen johtuvan siitä että hän aina päsmäröi kaikissa tärkeissä ja vähemmän tärkeissä asioissa ja lopputulos oli mitä oli. Näin jälkeenpäin ajatellen luulen etten ottanut hänen neuvojaan vakavasti koska
A.) Hän ei luottanut minun tai mieheni kykyyn hoitaa omia asioitamme jolloin minun luottamukseni häneen ei myöskään kehittynyt.
B.) Kun hän asioihimme puuttui ja sai viimein oman tahtonsa läpi ei lopputuloksessa useinkaan ollut kehumista joten luottamus ei päässyt näinkään kasvamaan.
Anoppi taas ei ole koskaan puuttunut mihinkään mutta on kysyttäessä antanut neuvoja tai sanonut suoraan ettei hän tiedä. (Sekin että myöntää että ei tiedä jotain asiaa on kunnioitettavaa.) Häneen luotan täysin ja kunnioitankin häntä. Hän on opettanut minulle paljon.
Mielestäni kukaan ei voi ottaa vastaan neuvoja henkilöltä kehen ei luota ja luottamus pitää ansaita.
Minulla on yksi ystävä joka ei ota anopilta vastaan mitään neuvoja. Tässä tapauksessa pariskunta oli seurustellut vuosia ennen kuin lapset syntyivät. Koko seurusteluajan anoppi oli teoillaan ja sanoillaan osoittanut miniälleen ettei pitänyt häntä sopivana kumppanina pojalleen. En todellakaan ihmettele ettei miniä luota anoppiin!