Olin hetki sitten täysin onnellinen elämääni. Hyvä ammatti ja työpaikka, uusi koti ja ennen kaikkea ihana vaimo, pienen tyttöni äiti - minulla oli kaikki. Olin onnellinen. Sitten oli työpaikan illanvietto, jossa yksi nuoremmista naisista iski silmänsä minuun. Hän oli kieltämättä todella kaunis. Menin mukana. Päädyimme viettämään yön yhdessä, ja monta yötä sen jälkeen. Rakastuin, luulen. Pidin kotona kulissia yllä, mutta en enää tuntenut sitä vaimoani kohtaan, jota olin vasta hetki sitten tuntenut. Rakastin jotain muuta. Ja halusin vain olla hänen kanssaan. Ajatuksissani olinkin.
Nyt en tiedä mitä teen. Niin kuin aina. Jäin kiinni. Tai minä en ole jäänyt, mutta luulen, että pettämisestä yleensä jää. Nyt olen siis rikkonut sen kaiken. Sen mitä minulla oli. En tiedä mitä siitä elämästä enää saan, jos mitään. Olen vaimon armoilla. Ja syystäkin. Luulen, että haluan hänet takaisin.
Luulin, että olin onnellinen. Mutta jos olin, niin miksi tein sen? Pettääkö onnellinen ihminen?
Nyt en tiedä mitä teen. Niin kuin aina. Jäin kiinni. Tai minä en ole jäänyt, mutta luulen, että pettämisestä yleensä jää. Nyt olen siis rikkonut sen kaiken. Sen mitä minulla oli. En tiedä mitä siitä elämästä enää saan, jos mitään. Olen vaimon armoilla. Ja syystäkin. Luulen, että haluan hänet takaisin.
Luulin, että olin onnellinen. Mutta jos olin, niin miksi tein sen? Pettääkö onnellinen ihminen?
Vastaukset 40
Vanhimmat
Tiesikö tämä nainen sinun olevan varattu mies? Sanoitko sen hänelle? Millä tavalla jäit kiinni?
Onnellinenkin ihminen tekee asioita, joita myöhemmin voi katua. Se on ihmisen sisään rakennettu mekanismi. Eikös me kaikki tehdä virheitä? Varmaan vaimollasikin on asioita, joita hän on myöhemmin märehtinyt mielessään.
Lopulta kysymys on vain mielensisäisestä kokemuksesta; miten vaimosi kokee tämän tilanteen. Onko se hänelle katastrofi vai voiko asiasta vielä puhua. Tässähän ei ole luita mennyt rikki, mustelmia tullut, ainoastaan mieleen on syntynyt haava.
Reagoiko vaimosi yli? Onko hän huutanut tai karjunut? Jos hän kokee, ettei tilanteessa enää ole ulospääsyä, kaikki on loppu, hänen kunniansa iäksi loukattu ja niin edelleen, mieti haluatko olla enää hänen miehensä. Vaimosi voi olla epävakaa, jos tuollaista - sinänsä pientä asiaa - ei saada käsiteltyä aikuisten ihmisten tavoin pois päästä pyörimästä. Epävakaista ihmisistä kannattaa pysyä etäällä.
Yritä sinä kuitenkin saada levättyä ja nukuttua, vaikka tilanne ahdistaa. Keskustele myös tämän työkaverisi kanssa, millaisia ajatuksia tilanne hänessä on herättänyt.
Asioilla on loppujen lopuksi tapana järjestyä.
Ei pettäminen ole ikinä edes "sinänsä pieni asia". Tottakai kuitenkin tilanne tulisi käsitellä kypsästi, mutta raivoisa ensireaktio ei osoita minkäänsortin epävakautta, ei todellakaan.
Et todennäköisesti ole itse tuollaista "pientä asiaa" koskaan kokenut, tai sitten sulla ei ole minkäänlaista tunne-elämää. Ihme hiippari olet, toi ei ole normaalisti tuntevan ihmisen puhetta.
sanotaan. Sulla ja sillä naisella vaan kemiat natsasi hyvin yhteen. Joskus käy niin, älä itseäsi soimaa siitä. Olen ihan satavarma, että vaimollasi myös on ollut ihastuksia, salaisia ihastuksia suhteenne aikana. Kaikilla on! Eri asia mitä niille tekee sitten.
SInä teit noin, vaimosi ei ehkä ole tehnyt niin ikinä, tai ehkä hän tekee joskus. Sanotaan että on pettäjä tyyppejä, en usko siihen. Uskon siihen että joillakin meillä ihmisillä on vain keskenään sopivat kemiat, vetovoima ja se riittää joskus viemään vieraisiin. Etenkin kun te tapasitte alkoholin alaisena-pam! silloin unohtuu moraali ja tekee helpommin kaikkea kiellettyä. VAIKKA oletkin onnellinen ja onnellisessa suhteessa. Oisko uusi vauva vienyt vaimon huomiota susta pois?
Olen itse onnellisessa suhteessa lähes pettänyt, olen ajatellut miksi ikinä olen pystynytkään sellaiseen. Itse tulin tulokseen, että suhteessamme jokin vaan mätti ja pitkänpohdinnan jälkeen ymmärsin, ettei mieheni ole huomionut minua tarpeeksi, piti minua liian itsestäänselvänä. Sain huomiota muualta, en kuitenkaan pettänyt vaikka hilkulla oli.
hyvinkin paljon. Sekä omia tekemisiä että vaimon, ihmisten yleensä. Jos nyt pystyin tekemään sen niin mikä estää tulevaisuudessa? Ilmeisesti onnellisuus ja uskollisuus eivät kulje käsi kädessä. Kuvittelisin, että normaalisti ihminen haluaa elää onnellisen elämän ja toimia sen mukaan. Olen nyt pohtinut sitä, että mistä se onnellinen elämä rakentuu. Sen ymmärtäminen lienee olennaista. En usko, että siihen kuuluu satunnainen pettäminen silloin "kun kemiat kohtaa". En uskonut aiemmin kykeneväni pettämään, mutta tein niin. En haluaisi uskoa, että teen sitä tulevaisuudessa. Siksi en ole myöskään ryntäämässä takaisin vaimoni luo vaikka tämä minut ottaisikin. Haluan selvittää näitä asioita ensin itselleni.
En tiedä miten voisin elää suhteessa ilman täydellistä luottamusta toiseen. Ja nyt olen sen itse rikkonut, enkä tiedä miten vaimoni voisi sen kanssa elää. Tässä olen todellakin eri mieltä ensimmäisen vastaajan kanssa, pettäminen ei ole pikkujuttu. Sen aiheuttama haava on syvä, eikä se arpi ikinä parannu.
En osaa sanoa olisiko vaimon huomio kääntynyt liiaksi vauvaan, en ainakaan koskaan sitä ottanut hänen kanssaan esiin. En sitäkään siis sanoisi. Olen saanut häneltä huomiota, olen antanut hänelle huomiota. Joku voisi sanoa, että palvoin häntä. En tiedä.
Pettäjätyyppi? Niin, tuota olen miettinyt ja se saa oman ihon kananlihalle. Minä? Pettäjätyyppi. Kuullostaa ihan kauhealta, mutta en tiedä... Ahdistavaahan tämä on joka tapauksessa.
Minua on juuri tuollatavalla petetty, mies on yksissä juhlissa ja siellä joku iskenyt silmänsä häneen, ei oltu naimsissa, kihloissakaan ja ei lapsia, mutta näistä kaikista asioista keskustelu. Toinen nainen oli sitkeä ja sai vieteltyä mieheni, voi kuinka olenkaan tälle naiselle katkera. Luultavasti sinä halusin pönkittää itsetuntoasi tällä toisella naisella, olit epävarma siitä kuinka ihana mies olet, no vaimon mielestä tietenkin, mutta että joku suoloinen muukin nainen voisi olla sinusta kiinnostunut? Mieti millaisen vaimon saat tästä uudesta jos alat hänen kanssaan olemaan, jos hän otti sinut vaikka tiesi sinun olevan jo varattu, voi olla että tämä ei jää tähän, rakastut häneen ja taas kun hän ihastuu johonkin se oletkin sinä joka jää rannalle ruikuttamaan, tai sitten hän vaan on sattumalta vielä paremmin sopiva sinulle kuin vaimosi ja vahinko on käynyt ja olette löytäneet toisenne. Firman pikkujoulut, kaikki muut juhlat se on ärsyttäävää että useat on sellaisia, että ei ole avec kutsua, muutenhan vaimo voisi tulla mukaan. En usko että vaikka palaisit vaimon kanssa yhteen voitteko saavuttaa sen saman tilan missä olitte ennen kuin pettämistä tapahtui, ehkä se onnistuu, mutta sen eteen pitää tehdä paljon töitä. Ja mullakin kävi niin että hetkeksi palattiin tämän miehen kanssa yhteen joka mua petti toisen naisen kanssa elettiin kuin ennenkin mutta mies petti uudestaan ja uuden naisen kanssa, jotenkin se tulee paljon jälkijunassa naiselle sellainen tunne, että mitä minä tässä niin uskollinen olenkaan kun ei tuo mun mieskään ollut ja kyllä mä ainakin annoin yhdelle mun puhelinnumeron kun kirpparilla ihan käveli mun perässä ennen en olis antanut mutta nyt kun mua oli petetty ja vaikka oltiin takaisin yhdessä jotain oli kuitenkin särkynyt. Lopullisen eron jälkeen joskus pimeinä hetkinä haudon sellaista että taas palattais yhteen ja silläaikaa kun mies on töissä harrastaisin seksiä meidän parisängyssä jonkun toisen miehen kanssa ja vaikka järjestäisin niin että mies tulisikin kotiin ja löytäisi meidät sängystä, tälläisiä hulluja ajatuksia ei ikinä olisi juolahtanut mieleenikään ennen kuin hän petti.
Kyllä onnellinenkin ihminen saattaa olla uskoton. Mutta mielestäni tuo mitä kerroit on merkki siitä, ettet ehkä sittenkään ole niin onnellinen kuin olet tähän asti ajatellut. Ihmisellä on aivan tajuton tarve olla tyytyväinen parisuhteeseensa, lojaali kumppanilleen. Jopa niin pitkälle, että hän unohtaa itsensä. On nimittäin paljon helpompaa hokea itselleen mantraa "olen tyytyväinen, olen onnellinen" kuin alkaa tosissaan miettiä miksen ole tyytyväinen ja onnellinen. Mitä oikeastaan tahdon. Mitkä ovat ne asiat, joita toistuvasti lakaisen pois mielestä, koska ne saattaisivat aiheuttaa minussa tyytymättömyyttä. Ei tarvitse nimetä kuin yksi ainoa, ensin vähäpätöiseltäkin tuntuva asia, ja valaistuminen voi alkaa :).
No tämänkaltaisia asioita olen juuri pohtinut. Ja yksi parisuhteen fundamentti - rakkaus - on tässä ehkä vähän kaksiteräinen miekka. Itse ainakin koen, että yksi olennainen osa toisen rakastamista on kyky uhrautua, toisen tarpeiden tunnistaminen ja niiden ajaminen omien edelle. Voiko se johdattaa tilanteeseen, että tekee liikaa niitä uhrauksia ja ajautuu tilanteeseen, jossa jossain sisällä alkaa kasvamaan epätyytyväisyys. Ja miten sen tunnistaisi, uskaltaisi myöntyä ja toimia sen kanssa - ennen kuin sitten on liian myöhäistä ja tekee jotain hölmöä & peruuttamatonta. Tai sitten vaihtoehtoisesti miten osaa pysytellä balanssissa, jossa voi rakastaa täydellä sydämellään, mutta myös kuitenkin huolehtia itsestään. Taitaa olla näiden asioiden yhdistelmä. No kai nämä on niitä asioita miksi parisuhde onkin niin vaikea laji.
En ehkä ole ollut AIDOSTI onnellinen, sitä itsekään tajuamatta.
aiheuttaa tunnetta tyytymättömyyden "miksi aina minä". Tämä tunne oikeuttaa sitten tekoihin, joilla kokee pääsevänsä tasoihin.
Uhrautuminen on vastakohta rakastamiselle. Kun rakastaa antaa sydämensä kyllyydestä, ilolla. Ja se antaminen tuottaa lisää iloa. Tunne uhrautumisesta on kaukana siitä.
Uhrautuja antaa, koska kokee että niin "kuuluu" tehdä.
Onko sinun rakkautesi ollutkin sitä, että olet kieltänyt itseltäsi asioita halutessasi olla sellainen aviomies ja isä kuin mielestäsi "kuuluu" olla? Ja olet kokenut siitä tyydytystä, ja sekoittanut sen tunteen rakkauteen.
vähän kauas alkuperäisestä, mutta pakko ottaa kantaa tuohon. Tuo näkemys uhrautumisesta on aika yksioikoinen. Antaminen todellakin tuottaa iloa, joka täyttää sydämen. Elämässä vain tulee tilanteita jolloin on tehtävä valintoja, joiden kaikki vaihtoehdot eivät välttämättä ole itselle niitä mieluisimpia. Vaimoni on ollut minulle tärkein ihminen maailmassa, hänen tarpeensa ovat olleet minulle tärkeitä ja niiden täyttyminen yhtälailla. Eikö se ole rakkautta (ja uhrautumistakin), että jos hänen tarpeidensa täyttymisen edellytyksenä on kompromissi minun osalle ja silti aidosti haluan tehdä sen?
No ehkä termi "uhrautuminen" antaa tässä yhteydessä väärän, tai liian voimakkaan mielikuvan siitä miten sen tekijä tilanteeseen suhtautuu. Siihen ei siis ole liittynyt minkäänlaista negatiivista mielikuvaa/tunnetta itselleni. Olen halunnut antaa kaikkeni.
Itsetuntemus ei selkeästikään ole sinun vahva lajisi, siitä voinemme olla samaa mieltä? Muuten et ihmettelisi mitä menit tekemään ja rakastatko vai etkö ja jos niin ketä.
Sinä valitsit itse sanan uhrautuminen. Lisäksi kirjoitit: "Olin hetki sitten täysin onnellinen elämääni. Hyvä ammatti ja työpaikka, uusi koti ja ennen kaikkea ihana vaimo, pienen tyttöni äiti - minulla oli kaikki. "
Aloitat ammatista, työpaikasta, talosta jne ja päätät että sinulla oli "kaikki". Luettelo kuulosti omaisuuden tai saavutuksien listaamiselta. Vaimo ja lapsi olivat vain osa saavutuksistasi.
Olisiko mitenkään mahdollista, että olet vastuuntuntoinen ja kunnollinen (ehkä jopa vanhin poika)? Ja että tiedostamattasi olet toteuttanut odotuksia, joita muilla (isällä, äidillä?) on ollut sinusta. Tietysti olet omaksunut nuo odotukset kyseenalaistamatta, koska ne ovat "oikein". Aivan kuten sinulla oli "kaikki" ja olit "onnellinen".
Ehkä tuo uskottomuus on tähänastisen elämäsi ensimmäinen kapina.
Ja jos tämä meni ihan pieleen, pyydän anteeksi.
mitään anteeksipyydettävää. Tämänkaltaista keskustelua toivoinkin, vaan en uskaltanut odottaa. Palsta tuntuu olevan niin täynnä pahaa oloa, että pelkäsin, että sen lisäksi (pahan olon) täältä ei saa muuta kuin idioottimaisia kannanottoja (pettäjä-huora-kusipää -akselilla), joita niitäkin kyllä tuntuu riittävän.
Mietin analyysiäsi. Kiitos siitä.
koet, että rakkaus olisi vain kykyä uhrautua?
Mielestäni rakkaus on hyvää, toimivaa kommunikointia ja vuorovaikutusta, jossa molemmat tuntevat antavansa ja saavansa. Parisuhde on vaikea laji, koska itsetuntemuskin on. Monet kuvittelevat tuntevansa itsensä ja luulevat, ettei mikään koskaan muutu. Todellisuudessa me kaikki muutumme kokoajan eikä ole edes mikään ihme, ettemme saa päivityksiämme pidettyä ajantasalla. Tuskin se on elämän tarkoituskaan. Emme ole täydellisiä. Voimme vain elää ja miettiä miten saavuttaisimme jonkinmoisen tasapainon.
"Itsetuntemus ei selkeästikään ole sinun vahva lajisi"
Itseään ei voi koskaan tuntea niin läpikotaisin, etteikö voisi yllättyä itsestään. Toisaalta yllättyminen, ongelmat ja kriisit ovat ainoat mahdollisuudet oppia tuntemaan itseään paremmin ja kehittyä. Luojan kiitos, ettei meillä enää olekaan ainoastaan 50- kriisiä vaan niitä seuraa läpi elämän :D. Aina on mahdollisuus kasvaa.
Vaikka kaikilla olisi parantamista itsetuntemuksessaan, on varmaankin ok todeta, että toisilla on parempi itsetuntemus kuin toisilla?
Vai onko se taas näitä tosiasioita, joita ei saisi sanoa ääneen, ettei jollekulle tulisi paha mieli?
toisilla on parempi itsetuntemus kuin toisilla. Aivan eri asia on miten sitä mitataan ja kuka sitä mittaa. Ihmisen pitäisi olla oman itsensä paras asiantuntija. Silti jotkut (tai erittäin monet) pitävät itsetuntemustaan maailman parhaana, vaikka he ainoastaan kuvittelevat olevansa sellaisia kuin haluaisivat olla.
Jos jollain olisi todisteellisestikin parempi itsetuntemus kuin toisella, niin ihmisenä he kuitenkin ovat tasaveroisia :). Hyvä itsetuntemus ei tarkoita lupaa osoitella toisen huonompaa itsetuntemusta. Itsetuntemuksessa on myös hyvinkin paljon eri osa-alueita: yksi on hyvä yhdessä ja toinen toisessa.
Platitude of the Day.
Totta turiset. Jokaisella taitaa olla omat mittarinsa ja niistä pidetään lujaa kiinni. Sitten niitä vertaillaan ja tulee riitaa kenen mittarit ovat parempia. Luonnollisesti se, joka puhuu eniten ja lujimmin mittareidensa puolesta, voittaa ja pitää itseään arvokkaampana kuin muut... Muut tykkäävät kyttyrää, luonnollisesti. Näin onkin mahdotonta keskustella siitä asiasta, josta alunperin piti keskustella :D.
Välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun joku on tietävinään aina kaikista asioista kaiken paremmin kuin toiset. Tai kun joku pitää itseään niin erinomaisena yksilönä, ettei hän alennu kuuntelemaan hetkeäkään toisia: he ovat väärässä ja heidän kokemuksensa ovat vääriä ja muutenkin surkeita.
että sivustaseuraajat ottavat tästä näin kovasti itseensä, kun ap itse (jolle kommenttini oli osoitettu, ei sonjillejatiinoille) vastasi minulle näin:
"Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tämänkaltaista keskustelua toivoinkin, vaan en uskaltanut odottaa. Palsta tuntuu olevan niin täynnä pahaa oloa, että pelkäsin, että sen lisäksi (pahan olon) täältä ei saa muuta kuin idioottimaisia kannanottoja (pettäjä-huora-kusipää -akselilla), joita niitäkin kyllä tuntuu riittävän.
Mietin analyysiäsi. Kiitos siitä."
Mistä te oikein olette huolissanne? Ap ei itse ainakaan kuulosta loukkaantuneelta, loukatulta tai edes mielensä pahoittaneelta. Hän jopa kiitti minua.
Ilmeisesti apua pyytävälle pitäisi sanoa jotain "voivoi määkylläsuakauhiasti emppaan ja symppaan, mutta en nyt voi sanoa mitään muuta ettet vain satuta itseäs."
Kuka itseasiassa tässä kuvittelee itsestään liikoja?
Se, joka kuvittelee sanojensa painoarvon olevan niin suuri että niillä ihan tahtomattaankin satuttaa muita, vai se, joka pyydettäessä kertoo mielipiteensä suoraan, koska ei koe sanojensa sisältävän niin uskomattomia supervoimia, että niillä ihan vahingossa väkisinkin satuttaa?
joissa on aidosti ajattelua ja rakentavaa näkemystä ovat juuri niitä asioita, jotka vievät keskustelua eteenpäin, auttavat siten ajattelutyössä, ehkä jopa avaavat uusia "polkuja mielelle". Ei meistä kukaan niin viisas ole, ettei kaipaisi muiden kannanottoja.
Ja jos vastauksista voisi loukkaantua niin ei tälle palstalle kannata kirjoittaakaan. Niitäkin kun riittää, jotka eivät siihen keskusteluun pysty ja sitten lievittävät jotain omaa pahaa oloaan huutamalla muille.
Keskustelut itsetuntemuksesta, rakkaudesta ja onnellisuudesta ovat mielenkiintoisia ja sytyttäviä. Aiheet vaan on sellaisia, että niistä on todella vaikeaa keskustella kirjallisesti. Tässäkin on jo tulkittu minua moneen otteeseen väärin. Ja kaikkea ei vaan jaksa aina käydä korjaamaan...
Emme ole lopullisesti eronneet, en ole lähdössä uuden perään, tosin emme ole sitäkään päättäneet, tämä on niin tuore asia että kaikki on aivan levällään. Ja todellakin aion käydä itsetutkiskelua enkä ole ryntäämässä suuntaan tai toiseen.
Yritän saada käsitystä loppuelämästäni pikemmin kuin huomisesta. Helpoin ratkaisu lyhyellä tähtäimellä olisi rukoilla vaimoani takaisin, mutta haluaisin ensin selvittää "päätäni". Etten olisi tällä palstalla taas kohta.
Ja vielä vastaus yhteen kysymykseen: kyllä, koen satuttaneeni vaimoani niin paljon etten tiedä miten hän voisi anteeksiantaa ja kohtaaminen on vaikeaa. En usko että se kuitenkaan paluuta yhteen estää jos siihen joskus yhdessä päädymme.
vaikutat loukkaantuneelta täysin asiallisista ja hyvistä kommenteista, mistäköhän se johtuu? Monet todellakin kuvittelevat tuntevansa itsensä hyvin ja itsetuntemuksen määrää on mahdotonta mitata. Onko tullut mieleen, että juuri sinä pyrit TAHALLAAN loukkaamaan toisia? Mikä on sinun ongelmasi? Eikö itsetuntosi kestä rakentavaa keskustelua?
"Lillja" taisi löytää itsensä tuosta tekstistäsi, ja suuttui pahanpäiväisesti... Toisten kokemukset ja kirjoitukset ovat surkeita, ellei niissä ylistetä Lilljan itsetuntemusosaamista.
En ole suuttunut, loukkaantunut tai vihainen. Minä ihmettelen, sillä en ymmärrä sonjatiinan tai tiinasonjan ajattelutapaa. Ihmettely nut varmaan on sallittua sentään?
Olkaa siis ihan rauhassa, tämä on malliesimerkki "paljon melua tyhjästä" -tilanteesta. Kukaan ei ole loukkaantunut, joten mitä jos tytöt/tyttö antaisitte olemattoman asian jo olla.
:)
mäkin tykkään susta, sä oot niin ihku :D.
sallittua! Etenkin, jos ihmettelee minun ajattelutapaani :D. Se on tunnetusti avoin kaikelle, monimutkainen ja -ulotteinen, laajakatseinen, ihan mitä vaan. Hädin tuskin pysyn itse kärryillä...
Kun pääsette tosi hyvään keskusteluun yhtäkkiä alatte käydä henkilökohtaisuuksiin kiinni?
Olette ilmaisseet tosi hyviä mielipiteitä, mutta eihän se ole mikään taistelu, jossa toisen tulee voittaa? Jatkakaa vain asia linjalla, asiat riitelee - ei ihmiset.
Enpä ole aikoihin lukenut näin mielenkiintoisia kommentteja - sanon tähän KIITOS!
pentua!!! Että aikuiset jaksaakin valittaa seuraamuksista, joita tulee harkittujen tekojen j'lkeen. Niin kauan aikaa kun munasi ohjaa käyttäytymistäsi et voi muuta kuin kummastella, sillä muuhun sinusta ei ole. Toivottavasti vaimosi on tarpeeksi rohkea ja jättää sinut välittömästi ja välttyy enemmiltä hankaluuksilta.
Vaimosi kyllä pärjää lapsensa kanssa; mihin hän sinunlaistasi vätystä edes tarvitsisi??
todella aikuismainen vuodatus.....
pois? jäi vähän epäselväksi.
Tarinasi oli aikalailla samanlainen mitä minulle ja miehelleni tapahtui.
Mies siis löysi toisen jonka kanssa petti moneen kertaan (minun tietämättä), ja sitten halusi muuttaa erilleen yhtäkkiä. Ei edes kertonut että miksi... ja olin aivan ihmeissäni. Itse tajusin sitten kysyä, onko kuvioissa joku toinen.. myönsi lopulta, olihan se.
Tosin minulla on tunne että hän ei tule enää takaisin. Hänkin oli mies joka luuli ettei koskaan pettäisi, sanoi että hän ei ole enää sama tämän jälkeen. On rikkonut liian paljon, siksi täytyy lähteä.
Minä saattaisin jopa antaa anteeksi.. ymmärrän oman osuuteni tähän soppaan, ja ymmärrän että tuollaista voi tapahtua. Vaikka helvetin pahalle tuntuu, voit uskoa. Mutta jos mies olisi vilpitön, ja haluaisi tulla takaisin... ehkä minä ottaisin. Koska rakastan häntä...sille en voi mitään.
Mies itse tuntuu olevan taas melko pihalla. Sanoi jo sellaistakin, että sillä suhteella joka hänellä on, ei voi olla tulevaisuutta (tiedä häntä sitten ) Mutta silti kokee ettei voi tulla takaisin.. ehkä hän sitten ei rakasta minua. Vai kokeeko hän tosiaan rikkoneensa liikaa kuten on sanonut....
Helvetillinen tilanne on, ja olen yrittänyt hyväksyä että hän lähti. En voi sille mitään. Ainakin minun on hetken aikaa hänen annettava olla, miettiköön rauhassa tai olkoon miettimättä.
Niin halusin sinulta kuulla, että koetko vielä että rakastat vaimoasi?? vai mikä tilanteesi on.... oletko päättänyt ettet mene takaisin, vaikka vaimo ottaisi? ja miksi...?
anteeksi tenttaus, mutta noihin kysymyksiin haluaisin vastauksia omalta (ex)mieheltä... ehkä sinun ajatuksista olisi vähän apua.
Onnellisuus taitaa olla aika yli arvostettua ja suhteellista...Ihminen on vaan rakennettu niin niin että aina halutaan vain enenmän oli sitten kysymys rahasta tai rakkaudesta...
Kaikki vaan oli hyvin ja sitten se ns. korttitalo romahti. Ihmisen elämä on kuin korttitalo kun yksi avain kortti poistetaan kaikki menee päin v.....a, Pitäisi kai miettiä välillä mitä halusi 10 v aiemmin ja suhteuttaa asiat sitä kautta....
Joku elämänkriisi, kasvukipuilua sulla ehkä, mutta jätä se toinen nainen välittömästi. Älä riko häntä enempää enää, koska lopputuloksen tiedämme jo: sinä palaat häntä koipien välissä vaimosi luokse. Se toinen nainen joutui sun kasvukriisiin mukaan, muuta funktiota hänellä ei ole kuin, että sait vähän 'rakastua', mutta lopulta kuitenkin se vanha, tuttu ja turvallinen elämä painaa vaakakupissa enemmän. Ja toinen nainen on mennyttä, sydän särkyneenä ja sinä jatkat tyytyväisenä perheesi parissa. Sinä olet tässä ainut voittaja, mutta särjet kahden naisen sydämen. Hakeudu vaikka terapeutille, tee jotain oikeasti rakentavaa. En epäile. ettetkö rakastaisi sitä toista naista, mutta olet ristiriitatilanteessa, jossa on ikään kuin kaksi vaakakuppia. Kuvittele toiseen vaakakuppiin toinen nainen ja toiseen sun vaimo, lapsi,uusi kotinne, sukulaiset, ystävät ym ja mieti , kumpi vaakakuppi painaa enemmän. Tiedämme jo vastauksen. En arvosta kaltaistasi miestä.
sinulle hienosti, että tullut tienhaaraan ;). Valittavanasi on joko uusi tie tai toinen uusi tie. Vanhaa tietä et voi enää jatkaa. Luulen, että suurin ongelmasi on se, ettet tiedä mitä elämältä haluat, oikeasti. Siis ihan sinä itse sisimmässäsi, ei vain pelkkä mielikuvasi siitä mitä sinun pitäisi haluta.
mutta mitä todennäköisimmin hän tulee jatkamaan vanhaa tietä, koska se on se helpoin vaihtoehto. Ihminen on sellainen, että pitää kiinni tutusta ja turvallisesta elämästään. Muutos on aina pelottava, koska ei voi tietää, mitä se tuo tullessaan. Siinä on aina riskinsä. Siksi aviomiehet lähes aina valitsevat vaimon ja tutun perhe-elämän, vaikka olisivat kuinka rakastuneita toiseen naiseen. Se, että mies valitsee vaimon, ei tarkoita, etteikö hän välittäisi toisesta naisesta. Hän ei vain uskalla ryhtyä muutokseen. Sen sijaan hän jatkaa entistä rataa, kenties kaivaten ja haikaillen sen toisen vaihtoehdon perään. Useinhan nuo salasuhteet sitten taas hetken päästä jatkuvat, kun tunteet ovat niin voimakkaat.
paitsi että olen nainen ja mietin mitä elämältäni haluan. Olen ollut mieheni kanssa 20v pian, teineinä tavattu. Olemme kuin luodut toisillemme, tulemme hyvin juttuun, olemme parhaat ystävät, nautimme toistemme seurasta, samanlainen huumorintaju, rakastamme toisiamme, seksikin pelaa...mutta jotain puuttuu..enkä tiedä mikä se on. Kunnes tapasin erään miehen,,,:
Olen tuntenut tämän miehen jo viisi vuotta jonka kanssa meillä on tähän päivään saakka kestänyt voimakas vetovoima, tykkäämme toisistamme ja viettiä on. Olemme niin samanlaisia, enemmän kuin puolisoni kanssa-meillä on hänen kanssaan yhteistä. Hänkin on yhtä pitkässä suhteessa mutta ei halua luopua avopuolisostaan, tuttu ja turvallinen elämä kuten minullakin jne..Hän sanoi toivoneensa että olisi tavannut minut ennen kuin tapasi nykyisensä. Me molemmat kärsimme salaa kun emme voi olla yhdessä, tai kärsiä on varmaan liian voimakas sana mutta ymmärsitte varmaan. Emme ole lähteneet pettämisen tielle mutta on siitäkin ollut viitteitä.
Olen tämän miehen tavattuani alkanut miettiä elämääni, sitä on vielä jäljellä. Olenko onnellinen? En ja olen. Tiedän nyt itse mikä se on mikä puuttuu elämästäni, että olisin onnellinen. Olen löytänyt sen, hänkin on löytänyt sen mutta hän ei ole halukas elämäänsä mullistamaan, väittää olevansa liian vanha aloittaakseen kaiken alusta. Ymmärrän ja kunnioitan hänen päätöstään mutta olen myös surullinen, hänen puolestaan, hänen puolisonsa, itseni puolesta.
en usko siihen, että maailmassa olisi vain yksi ainoa, oikea ihminen. varmasti on monia. mieheni petti minua. sattui ja sattuu pahasti. olen kuitenkin onnellinen suhteessani - tai oikeammin elämässäni. ymmärrän syyt, jotka mieheni retkelleen veivät. pitkässä suhteessa on kaikenlaisia tilanteita ja jaksoja. kypsä tapa selvitä olisi ollut selvitä tilanteesta jollain muulla tavalla kuin pettämällä. jos kuitenkaan ei ole ollut "kypsä", voi kypsyä.
kuten ap totesi - tärkeää pettämisen tullessa kuvioihin on sekä petetyn ja pettäjän miettiä, mitä TODELLA tuntee. Haluaa, millaisin ehdoin, kenen kanssa ja miten. Kuitenkin tärkeintä on tulla itsensä kanssa toimeen, tavalla tai toisella.
Näihin asioihin voi löytää vastauksen , jos jättää tuon inhimilliseen käyttäytymiseen liittyvän tunnepuolen kokonaan syrjään.
Vastaus on siinä, mitä jossakin viestiketjun vaiheessa sanottiin " Kemiaksi".
Niin ihmisen, kuin muidenkin elollisten olentojen voimakkain vietti on lisääntymisvietti. Siihen kuuluu oman geeniperimän mahdollisimman tehokas levittäminen.
Jokaiseen olentoon on "sisäänrakennettu" mekanismi, joka ohjaa turvaamaan jälkikasvulle mahdollisimman vahvan ja monipuolisen perimän, koska se on varmin tae lajin säilymiseen elintilakilpailussa.
Tuo tarve on niin syvälle rakennettu ja niin tiedostamaton, ettemme sitä pysty ajatuksellisesti hahmottamaan, emmekä ohjaamaan.
Voimme tietysti nimittää tuota tarvetta "alkukantaiseksi" vietiksi, emmekä siinä olisi väärässä.
Kun sitten kaksi ihmistä, joiden yhteinen geeniperimä olisi jälkikasvun selviytymistä ajatellen mahdollisimman yhteensopiva, toisin sanoen jälkeläiset olisivat geneettisesti vahvoja, niin tuo alkukantainen vietti kyllä ajaa noita kahta pariutumaan.
Ainoaksi esteeksi jää lyhyen sivilisaation aikan kehittynyt ohuen ohut moraalikäsitys, jonka vahvuudesta sitten johtuu, ajautuuko hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa olevakin ns. pettämiseen.
Onko sitten kyseessä todellakin pettäminen, tässähän toteutuu vain luonnonvalinta, jota ihminen on lähtenyt joskus aikojen alussa muuttamaan omiin tarkoitusperiinsä soveltuvammaksi.
Vaikka löytäisikin mahdollisimman vankkaa geneettistä jälkikasvua tuottavan parin itselleen, niin parittelemalla muiden kanssa voi turvata myös monipuolisuuden jälkikasvunn perimään. Se on aina ollut lajien säilymisen vankin tae.
Olisipa mielenkiintoista kuulla, miten AP:n tarina päättyi. Lähes identtistä tarinaa elän itse, tosin sillä erotuksella että myös mieheni kaapista on paljastunut vuosien varrelta muutamia yksittäisiä luurankoja = pettämisiä. Mieheni ei tiedä omasta tilanteestani mutta sen kyllä, että ongelmia, tyytymättömyyttä, riitoja ja rakkaudettomuutta on ollut ja pitkään. Seurauksena päädyin toisen miehen syliin, joka ei ole syy erolle mutta toki sekottaa tunnemaailmaani.
Itsetutkiskelun määrä on valtava. Ihminen tekee erilaisia ratkaisuja 20-vuotiaana, kuin 10 vuotta myöhemmin. Ihminen ei voi välttämättä tietää, mitä aikuisena haluaa. Ihminen voi mennä totutun ja tutun kaavan mukaan ja olla uskaltamatta rikkoa mitään, peläten epäonnistumista, muiden reaktiota ja omaa pärjäämistä. Keskinkertaisessakin voi olla parempi, kuin uudessa, pelottavassa yksinäisyydessä.
Itse valitsin kuitenkin toisin. Lähdin. Vielä "harkinta-aika" meneillään ja toivonkipinä ainakin sukulaisilla. Tiedän, etten tule palaamaan. Olen rikkonut itse liikaa ja minua on rikottu. Kaikki muut ongelmat lastattuna rikkomusten päälle ovat liikaa. Nyt minulla on rohkeutta olla yksin, kohdata itseni ja omat toiveeni ja elää sellaista elämää, jonka onnellisuudesta olen täysin itse vastuussa.
Miehet sekoittaa usein täyshoidon rakkauteen.
Siis, väännetääs rautalangasta:
Ensin miehellä on kaikki hyvin; on duunia, talo ja perhe. Ja täysihoito. Koti hoituu ja lapset hoidetaan, tarvii vaan käydä töissä, harrastella ja ottaa pikkasen osaa koti perhejuttuihin. Vaimo pysyy suht tyytyväisenä ja elämä on mallillaan.
Sitten aletaan hakemaan uutta ulottuvuutta sivusuhteen kautta. Elämä on jännää ja antoisaa. Siinä saattaa jopa rakastua.
Muija saa tietää ja näyttää ovea. Siihen loppuu täysihoito. Ei enää valmiita aterioita, ei puhtaita vaatteita, ei kodin tuomaa turvaa ja yhteisiä jouluja ja juhannuksia. Nyt pitäisikin eron jälkeen hoitaa ihan itse välillä lapsia ja kantaa koko vastuu, eihän sitä jaksa!
Siinä sitten ulistaan vaimolle, että ..mää rakastan sua ja haluun sut takas.
Vaikka todellisuudessa sitä saattaa oikeasti olla naimisissa ihan täysin väärän ihmisen kanssa. Koittakaan miehet nyt reipastua ja erota asiallisesti. Ei se asioiden hoitaminen niin rankkaa ole.
Ei se vaimo ole mikään äiti, jonka kuuluisi teistä huolehtia!
tuo on aivan totta, sitä on niin vaikea pettämisen tultua julki ajatella, että tästäpä lähdetään ihan noin vain kumpainenkin omille teilleen. Kyllä sitä useimmiten yritetään vaikkakin kumpainenkin tietää ettei siitä tule enää mitään. Hetken voivata asiat olla ns. hyvin ainakin uskotaan. Mutta samat ongelmat tulevat hyvin herkäsi uudelleen eteen pettämisen muodossa. Näin meni ainakin meillä aikoinaan ja sitten ymmärsimme ettei meitä oltu tarkoitettu toisillemme ja päätimme erota. Siltikin se oli elämämme varmasti suurin muutos, parinkymmenen vuoden liitto jättää taakseen ja aloittaa kumpikin uusi elämä. Ajan kanssa sitä oppii ja huomaakin nauttivansa elämästä minkä löysi eron jälkeen. Mutta ymmärrän hyvin jos tuntuu vaikealta ajatella eroa ja lähtöä eri suuntiin. Itse en henkilökohtaisesti usko, että kukaan aivan vahingossa pettää tai muutakaan, ihminen etsii elämäänsä muutosta kuitenkin jollain tapaa toisilla se on pettäminen toisilla taas jokin muu tapa.Ja monasti sitä kuvittelee olevansa onnellinen suhteessa, koska harva sitä omaa elämäänsä kovinkaan realistisesti osaa arvioida onnettomaksi, koska ihminen kun tottuu jonkinlaiseen elämään eisitä itse tajua ettei olekkaan onnellinen, ennen kuin jonkin kriisin kautta sen saakin huomata. Näin meille kävi ja sanoisin että hyvä niin, olemme täällä vain kerran, eikä tätä ainutkertaista kertaa täällä pidä jättää käyttämättä elämällä jossain suhteessa miltä ei saa kuitenkaan sitä mitä oikeasti kaipaa ja haluaa.
Meillä ainakin suurin itku tulee vaimon puolelta, jos erotaan. Itse olen hoitanut talouden ja niin lasten- kuin kodinhoidonkin aikaisemminkin ja pärjään siinä satavarmasti. Itsetunto on voimissaan, eikä siitä vähään aikaan ole lopahtamaisillaan. Ja tietenkin joku sanoo, että odota vaan, kun ne elämänvaikeudet osuu kohdallesi. Sehän selvä, vaikeuksia ollut ihan tarpeeksi ja seuraavistakin selvitään niin kuin niistä selvitä vain voi. Pahinta on jos luulee ettei omalle kohdalle satu mitään vaikeuksia.