Onko pakko olla joku?

Osittain olen käynyt läpi samaa kuin kirjoitit. Minulla on "hyvä" ystävä, joka oli aluksi tasavertainen kanssani. Elämäntilanteemme ovat muuttuneet paljon pitkään kestäneen ysävyytemme aikana ja olemme kokeneet yhdessä paljon. Pikkuhiljaa hän on kuitenkin alkanut muuttumaan yhä enemmän itsekeskeisemmäksi. Ennen juttelimme mitä kummallekin kuuluu, nyt kun puhumme puhelimessa tai tapaamme hän kertoo vain omia asioitaan eikä edes kysy, että minulle kuuluu. Jos heitän jutun väliin jotain omista asioistani hän ohittaa ne täysin ja puhuu edelleen vain itsestään. Lisäksi hän ei enää soita minulle kuin vain silloin kun hän haluaa puhua tai valittaa omista asioistaan. Hän ei soita ja pyydä minua käymään luonaan tai tule itse luokseni käymään. Minä tarjoudun itse aina kyläilemään hänen luonaan. Nyt tilannetta on alkanut mutkistaa vielä eräs toinen ihminen, joka kokee meidän välimme ystäväni kanssa liian tiiviiksi ja yrittää saada niitä rikki valehtelemalla minusta asioita. Kun näitä valheita ensimmäisen kerran tuli ilmi, niin kysyin ystävältäni suoraan, että uskooko hän niitä. Hän sanoi, että ei tietenkään. Nyt vähän aikaa sitten kuulin kuinka ystäväni kertoo näitä kuulemiansa valheita minusta totena levitellen niitä yhteisessä kaveripiirissämme eteenpäin. Miettikää mikä tunne! Ihminen, johon olet luottanut kuin kiveen jauhaa p**skaa minusta ympäri kyliä! En ole voinut tavata koko ihmistä sen jälkeen, kun kuulin tämän asian, koska mieleni tekisi ottaa asia puheeksi ja lopettaa koko ystävyys, mutta samalla paljastaisin sen henkilön, joka luottamuksella minulle kertoi totuuden ystäväni touhuista. Vaikea tilanne. Asia on sen verran ilkeä ja saanut aikaan niin paljon pahaa mieltä, että en voi enää asiaa anteeksi antaa enkä tähän "hyvään" ystävääni enää luottaa.

Moni voi kuvitella olevansa leikkikalu myös kuvitelmissaan, ja siksi panna toisinaan välit poikki turhaan. Kun sitten ruvetaan oikein jämäkiksi, niin sanotaan ei niillekin, jotka tahtoisivat hyvää.

Itse olen kokenut tuon "hyväksikäytön" ongelmalliseksi lähinnä pinnallisemmissa suhteissa, kuten työpaikoilla ja koulujen ryhmätyöporukoissa.

Olen ihminen, joka ei yleensä (paitsi tänään :) jaksa pienistä valittaa. Minulla on kuitenkin vakava, äkkikuolemaan helposti johtava sydänsairaus. En kuitenkaan kerro asiasta, sillä en halua ylimääräistä huomiota, väääränlaista sääliä tai että minua kohdeltaisiin silkkihansikkain. Olenhan kuitenkin henkisesti äärimmäisen kovaa tekoa. Siksi joskus ärsyttääkin, kun muilla on "muka" aina niin vaikeaa. Ollaan niin erityistapauksia, kun on paha allergia ja kuiva iho. Jaksetaan jauhaa siitä ja odottaa erioikeuksia sen perusteella. Katsotaan, että voidaan luistaa hommista, kun on niin vaikeaa. Jokaisella meistä on kuitenkin vaikeaa. Kaikki eivät halua tuoda ongelmiaan esille.

Anteeksi purkaus. Ottaa vain päähän, kun ihmiset kasaavat hartioilleni kovasti hommia. Aivan surutta. Myöhästellään, perutaan tapaamisia jne., sillä minähän olen paikalla. Ei tarvitse kiirehtiä tai panostaa, sillä minähän ne teen kuitenkin.

Pakko oli purkaa tänne, etten alkaisi ilkeilemään kenellekään, vaikka lähellä on sekin. :) Vituttaa vaan ihmiset, jotka ei kykene mukauttamaan toimintaansa yhtään muiden mukaan saati antamaan omaa panostaan. No, ehkä ne on niitä, jotka päätti, etteivät enää nöyristele, ja nyt sitten onnellisesti kävelevät kaikkien yli odottamalla, että heihin mukaudutaan. Heillä kun on niin kovin vaikeaakin.