Aviomieheksi..
Isellä tilanne suunnilleen nyt tämä. Otin ns"peräkammarin pojan" aviomieheksi, äitinsä ei laskenut poikaansa pesästään alle 28 vuotiaana hankkimaan elämisen taitoja eikä elämään omillaan.. Jälkeenpäin mies tunnusti minulle olleensa masentunut jo lukiossa, ja sen että äiti ei edes koskaan ole kehoittanut häntä muuttamaan omilleen, ei siivoamaan, ei laitamaan ruokaa, vaan mieheni on saanut olla ja elää kuin pikkulapsi.. Anoppi on nyt saanut todeta että diagnoosi on tehty, mieheni on masentunut ja ahdistunut kaikkine sivumausteineen. Hän opettelee elämisen taitojaan vasta nyt, kun ei ole saanut niin nuoruutensa päivinä tehdä. Hänen itsetuntonsa on aina ollut huono, mutta nyt näkyy tunnelin päässä jo vähän valoa, sillä hän on oppinut viimein sanomaan "ei" ..
Isellä tilanne suunnilleen nyt tämä. Otin ns"peräkammarin pojan" aviomieheksi, äitinsä ei laskenut poikaansa pesästään alle 28 vuotiaana hankkimaan elämisen taitoja eikä elämään omillaan.. Jälkeenpäin mies tunnusti minulle olleensa masentunut jo lukiossa, ja sen että äiti ei edes koskaan ole kehoittanut häntä muuttamaan omilleen, ei siivoamaan, ei laitamaan ruokaa, vaan mieheni on saanut olla ja elää kuin pikkulapsi.. Anoppi on nyt saanut todeta että diagnoosi on tehty, mieheni on masentunut ja ahdistunut kaikkine sivumausteineen. Hän opettelee elämisen taitojaan vasta nyt, kun ei ole saanut niin nuoruutensa päivinä tehdä. Hänen itsetuntonsa on aina ollut huono, mutta nyt näkyy tunnelin päässä jo vähän valoa, sillä hän on oppinut viimein sanomaan "ei" ..
Vastaukset 38
Vanhimmat
Mies oli jo viidenkymmenen, yhä äidin esiliinan nauhoissa kiinni.
Kun hän tuli käymään luonani sanoi äidille hakevansa postin laatikosta, oli sitten talvellakin autoillut satoja kilometrejä paitasillaan kun ei uskaltanut äidin aikaan pukea päälleen. Olisi alkanut kova kuulustelu mihin menet.
Äiti murjotti viikkokausia joka käynnin jälkeen.
Suhtaudun noihin poikansa miehen korvikkeeksi ottaviin äiteihin hyvin tuomitsevasti.
Pilaavat poikansa elämän. Säälittäviä surkeita tapauksia, kun ikää tulee niin on aina vain vaikeampi itsenäistyä, sitten kun äidistä aika jättää kova maailma on vastassa.
Onko tämä peräkammarin poika yksinhuoltajaäidin lapsi? Onko pojalla ollut miehen mallia kotonaa, vai onko aviomies siivottu tai siivoutunut ulos perhekuvioista.
Kyllä se poika siitä miehistyy, kunhan et itse ala äidiksi tälle poijaalle. Annat myös tilaa olla auktoriteettina, niin että et itse ala perheen pääksi. Niin voi helposti käydä, jos koet jotenkin olevasi yläpuolella peräkammarin kasvatin.
Näillä pojilla nimittäin on vahvuuksiakin, ettei ne ihan plösöjä saata olla.
Onnea!
Kyllä se poika ehtii kypsyä mieheksi vielä aikuisenakin. Kasvuvaihe on vähän venähtänyt, mutta jos pääsee elämään ja olemaan ja päättämään asioistaan itsenäisesti, niin alkaa aikuistua. Voit vauhdittaa kehitystä ensinnäkin puhumalla hänen kanssaan niin että hän itse oivaltaa tilanteensa, ja toiseksi suhtautumalla häneen kuin aikuiseen mieheen ainakin. Anna hänelle kokemuksia, että hän onkin vahvempi osapuoli, joka päättää ja hoitaa asioita sinunkin puolestasi. Usko häneen niin hänkin oppii uskomaan itseensä.
Isänsä on siivoontunut (jättänyt anopin) ulos mieheni ollessa jotain pari kymppinen. En ole alkanut hänelle äidiksi, vaikkakin anoppi niin on olettanut että minä "huolehdin kaikesta"..myös anopin ja poikansa suhteesta (mitä enää en tee) ..Molemmilla on velvollisuutensa mistä yhdessä puhellaan ja päätetään.. mutta kun arjen on pakko jotenkin rullata olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta masennuksensa takia. Silloin ei jaksa ryhdistäytyä tahdon voimalla tms.
Anoppi on viimein hiukan hellittänyt otettaan poikaansa! Luojan kiitos toiselle miniälleen joka teki hänelle odottamansa lapsenlapsen.. Miehelleni olen tehnyt selväksi ihan puhumalla, että olen vaimonsa, ja nainen ja odotan että hän on nimenomaan mies minulle, eikä äitinsä sätkynukke. Osa viestistäni näkyy menneen perille, siitä olen iloinen. Appi on ihan ok, siinä varmaan lisäsyy anopin katkeruuteen..
en sääli miestäni, tiedän että hän miehistyy, ja tiedän että hänessä on se miehekäs, vahvakin puoli.. Mutta anopin seurassa sitä ei näy.. anopille hän on edelleen "pikkupoika" ja "lapsi"..
Valitettavsti miehesi äidin kaltaisia naisia/äitejä on jonkin verran. He ovat tietoisesti tehneet pojilleen pahaa mitätöimällä heidän kykyään toimia ja ratkaista asioita itsenäisesti. Taustalla on vain sairas riippuvuus lapsestaan. Usein pelko myös yksin jäämisestä.
Nyt kun olette miehesi kanssa ymmärtäneet mistä kysymys niin varoitan sen verran että tuollaisilla sairailla äideillä on tapana heittäytyä avuttomiksi jos eivät pääse hallitsemaan elämäänne jollain tasolla.
Heille tulee sairauksia ja eivät kykene tekemään mitään ja se onkin sitten seuraava siirto saada miehesi talutusnuoraansa.
Yleensä asioien suoraan puhuminen ja sääntöjen tekeminen auttaa asiassa jolloin miehesi äiti ei voi muuta kuin alistua asemaansa ja tottuu siihen ajan kanssa.
Hävetköön äidit jotka riistävät pojiltaan mahdollisuuden eheään itsetuntoon ja kykyyn pärjätä omin avuin!
Ihan on pakko kommentoida tätä tarinaa.
Siis syytät miehesi masennuksesta hänen äitiään, koska tämä ei ole KEHOITTANUT häntä muuttamaan omilleen, ei siivoamaan tai laittamaan ruokaa. Siis ihan aikuisten oikeasti, pitääkö vanhempien tai siis äidin KEHOITTAA aikuista poikaansa muuttamaan? Katsotko niin että kun äiti ei ole sanonut pojalleen että kerää nyt vihdoin ja viimein kamansa ja hommaa oman asunnon, ettei äiti ole laskenut poikaansa itsenäistymään ja ei ole antanut opetella niitä aikuisen taitoja?
Itselläni on kaksi aikuista poikaa ja kyllä molemmat ovat laittaneet ne jalat oman pöydän alle ihan ilman KEHOITUSTA. Ja myönnän että kun asuivat vielä kotona, eivät siivonneet eivätkä laittaneet ruokaa, kyllä minä hoidin nuo asiat. Tästä huolimatta molemmat ihan omillaan pärjäävät ja hoitavat nyt nuo hommat kumpikin omassa kodissaan.
Voi olla mahdollista että tuo anoppisi on lyönyt käsivarret kyynärpäitä myöten ristiin kun viimeinkin se aikamiespoika on lähtenyt siitä itseään passuuttamasta, äideillä vaan kun ei yleensä ole sisua ja luontoa sanoa jo aikuiselle vätys pojalleen että korkea aika olisi lähteä kiitämään...ja nyt sitten tämä vätys on löytänyt äitinsä tilalle yhden vedätettävän johon uppoaa lapsuudenaikaisista traumoista johtuva masennus...hohhoijaa...vai että kun ei ole saanut elää aikuisen elämää ni nyt sitten masentaa...ja ketjulla oven pielessäkö tämä miehesi siellä kotona oli kiinni?
Vaan totean. Ei ollut ketjulla kiinni, vaan tunnetasolla oli. Valitettavasti ei kyennyt irtaantumaan ennen minua. Lääkärikin on todennut että on läheisriippuva anoppi.
Lähinnä olen hämmästellyt sitä että miestäni ei huomattu, rikä hänen masennustaan siksi ole todettu, ja anoppi kieltää pojan sairauden,syyttää minua.. Hän on ollut kuin ilmaa kodissaan. Nämä mieheni omasta suusta..
Eli miehesi on ollut masentunut jo lukioikäisenä. Hänen masennustaanko ei esim armeijassa huomattu?
Sanoit tuolla että anoppi on eronnut tai siis että mies on jättänyt anopin miehesi ollessa kakskymppinen.
Olisikohan sillä anopin omalla aviokriisillä ja aikuisen pojan masennuksen huomaamattomuudella jotain syy yhteyttä? Voisikohan olla niin että anopilla on ollut ihan omiakin murheita ja mahdollisesti sitä masennusta niihin aikoihin?
Siis lääkärikin todennut että anoppi läheisriippuvainen? Ihanko miehesi kertomien perusteella tapaamatta anoppia? Vai onko anoppisi niin välittävä ja empaattinen että on osallistunut aikuisen poikansa terapiaistuntoon auttaakseen tätä?
Niin, niin, miehesi omasta suustahan nuo ovat, aikansa aikamiespoikaa passannutta äitiä on helppo syyllistää siitä että ei ole antanut elää aikuisen elämää ja nyt sitten masentaa...
Mitenkähän miehesi, kun ei ole saanut sitä aikuisen elämää elää, on päässyt jonkun kerran siitä lieasta irti ja tavannut sinut?
Sen verran etten taida edes vastata kaikkeen, sillä tiedän anoppini lukevan tätä palstaa..
Siksi sallinet etten vastaa jokaiseen yksityiskohtaan.
Mistäs tiedät onko päässyt jokusen kerran lieasta irti vai ei? Kuulostat senverran anopilleni etten vastaa mitään yksityiskohtia.
ON SYYLLINEN, ellei päästä lastaan aikuistumaan. Ei kokeilemaan siipiään, saati ottamaan vastuuta elämästä. Mistähän sinä "säälimätön" oikein revität nuo kommenttisi, ei niissä ole minusta järjen häivääkään.
Itse EN TAKUULLA KATSELISI aikuista poikaani lusmimassa nurkillani, vaikka olisin miten masentunut/tai hän olisi.. kaikkea sitä kuulee.. Laittaisin pojan pellolle ja hankkimaan omaa pesää. Näin on!
vastaamattomuutesi syy ei ole se, että kuulostan anopiltasi vaan se että huomaat itsekin juttujesi ontuvuuden.
Eli elämme siis pelkästään arvailujen ja sinun tähänastisten puheidesi varassa.
Miehesi elänyt äitinsä kanssa 28-vuotiaaksi siksi koska äiti ei ole KEHOITTANUT häntä hankkimaan omaa asuntoa ja alkamaan elää sitä aikuisen elämää. Miehesi ei ole koskaan siivonnut eikä laittanut ruokaa ym koska äitinsä häntä ei ole kehoittanut.
Johtopäätös: Miehesi on täysin oma-aloitteisuutta vailla oleva ihminen joka ei pysty/viitsi tehdä mitään jos joku ei häntä käske.
Miehesi on päässyt irti äitinsä "otteesta" vasta kun on tavannut sinut.
Johtopäätös: miehesi on tässä se läheisriippuvainen joka ei pysty itselliseen ajatteluun vaan riippuvuussuhteen äitiinsä lopettaa vasta kun ripustautuu toiseen ihmiseen, sinuun.
Miehesi ollut masentunut jo nuorempana (parikymppisenä) johon aikoihin myös anoppisi on tullut hylätyksi miehensä toimesta. Miehesi ja sinä syytätte anoppia siitä ettei ole huomannut miehesi masennusta tällöin vaan miehesi on ollut kotona kuin ilmaa.
Johtopäätös: pitkän avioliiton loppuminen hylkäämiseen on todennäköisesti myös romahduttanut anoppisi maailman ja ehkäpä elämän uudelleen järjestäminen, järkytys ym tekijät ovat olleet osallisena siihen ettei anoppisi ole tuolloin kyennyt näkemään miehesi masennusta (jonka hän muuten on itsekin nyt vasta myöntänyt).
Miehesi kanssa puhelette molempien velvollisuuksista mutta omien sanojesi mukaan luonnollisesti sinä hoidat suurimman osan jo pelkästään arjen sujuvasti rullaamisen vuoksi.
Johtopäätös: miehesi on saanut itselleen uuden häntä paapovan ja passaavan henkilön sinusta, ja sinähän tyytyväisenä niin teet kun mieshän on masentunut ja osannut vetää oikeasta narusta eli syyttää vaikeata äitisuhdetta tästä.
ja tuosta lieasta pääsemisestä, todennäköisesti miehesi on päässyt viettämään sitä aikuisen elämää edes jotenkin, vai oletko hänet kotoa äidin helmoista käynyt noutamassa ja samointein papin pakeille raahannut?
Olisi todellakin kiva jos myös anoppisi lukisi nämä ja kommentoisi oman näkemyksensä mukaan tätä asiaa.
Aikamiespojan äiti on syyllinen jos todellakaan ei PÄÄSTÄ lastaan aikuistumaan, mutta kun ainoa asia johon ap nojaa on se ettei äiti ole KEHOITTANUT poikaa häipymään vaan on (oman näkökohtani mukaan) passannut sitä patalaiskaa poikaansa ja nyt miestä passaa vaimo kun tämä patalaiska on NIIN masentunut. Jos aikuinen mies ei ymmärrä/viitsi hakea sitä omaa pesää ilman eri käskyä, kummastakohan se vika löytyy, siitä liian hyväluontoisesta äidistä vai äidin hyväluontoisuutta hyväkseen käyttävästä pojasta?
Nii-in, niin minäkin tekisin, mutta kun kaikilla ei ole luontoa moiseen, kyllä näitä aikamiespoikia on maailma täynnä jotka oman mukavuutensa tähden siinä äidin helmoissa pyörii ja todellakin ymmärtävät lähteä vasta kun saavat toisen passarin itselleen.
Ei sentään mitään noin dramattista kuin ylläoleva esittää.. johtopäätöksiä voi sadella mutta eipä nyt ihan osu oikeaan..
olet ilmeisesti itse eronnut, kenties miehesi jättämä? Sinulla on kaksi poikaa, niin anopillakin.. Oletko kuusissa kymmenissä ja sinulla on ehkä lapsenlapsia? Käytät samoja termejä kuin anoppi "patalaiska",takerrut samoihin sanoihin kuin anoppini, joten ilmeisesti sinulle on joko käynyt samoin kuin hänelle tai olet hän.
Oli miten oli, johtopäätöksesi menevät osin metsään, kuten anopillakin. Hoidin suurimman osan vain mieheni masennuksen akuuttivaiheen ajan. En muuten..
Läheisriippuvan lapsi on usein itsekkin sellainen, tässä kohtaa saatat olla oikeassa. Mutta äitiinsä suhde on vaikea, sille en mahda mitään. Eikä mahda miehenikään.
Armeijassa olostaan on senverran aikaa etten tiedä miten meni, masennusta on eri tyyppejä..
Anoppini jos kommentoisi tätä keskustelua, niin tiedän kyllä kuka saisi syyt niskolilleen, eli minä. Olen jo saanut, eikä se minua enää häiritse, vaikken jaksa asioita kanssaan enää yrittää selvitellä. Tulosta ei synny,sillä hänelle emme uskalla puhua enää suoraan kumpikaan. En minä, enkä mieheni, ei kukaan. Sen verran pitkälle menee se "jälkipyykki"..josta kärsisi sitten meidän lisäksi moni muukin mieheni läheinen ja oma äitini, jonka anoppi on asioihin ja kuviohin sotkenut.
sovitaan siis niin että mitkään johtopäätökseni eivät olleet oikeita
"äiti ei edes koskaan ole kehoittanut häntä muuttamaan omilleen, ei siivoamaan, ei laitamaan ruokaa, vaan mieheni on saanut olla ja elää kuin pikkulapsi.."
-Eli miehesi on elänyt kuin pikkulapsi, häntä ei ole koskaan käsketty tekemään mitään ja jostain tuntemattomasta syystä hän ei ole oma-aloitteisestikaan mitään tehnyt. (Tyhmä paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä kun teettää muilla.)
"Ei ollut ketjulla kiinni, vaan tunnetasolla oli. Valitettavasti ei kyennyt irtaantumaan ennen minua."
- Miehesi ei siis pystynyt irrottautumaan itsenäiseen elämään vaan irrottautui äitinsä helmoista vasta sinut tavattuaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole minkäänlainen läheisriippuvuus eikä mukavuudenhalu. Ihan sattumalta vain mies elää äitinsä paapomana kunnes tapaa vaimonsa joka yhtälailla masennuksensa vuoksi paapoo häntä.
"Molemmilla on velvollisuutensa mistä yhdessä puhellaan ja päätetään.. mutta kun arjen on pakko jotenkin rullata olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta masennuksensa takia. Silloin ei jaksa ryhdistäytyä tahdon voimalla tms.
-Hänen saamattomuutensa syy oli ennen tuo äiti joka ei antanut tehdä, nykyään ei voi enää vedota siihen, mutta konstit on monet.
"Isänsä on siivoontunut (jättänyt anopin) ulos mieheni ollessa jotain pari kymppinen
"Lähinnä olen hämmästellyt sitä että miestäni ei huomattu, rikä hänen masennustaan siksi ole todettu"
-Ja tällähän ei ole mitään syy yhteyttä, eli johtopäätökseni oli väärä. Yleensä aina kun tulee erotilanne, huolehditaan lapsien hyvinvoinnista ja mahdollisista henkisistä ongelmista, lapsihan ei tätä vanhempiensa eroa aina käsitä. Äidinhän olisi luonnollisesti pitänyt työntää oma ahdistuksensa ja jättämisestä aiheutuneet tunteensa sivuun ja keskittyä huolehtimaan ettei vaan aikuinen poika masennu.
Varmasti olet ihan vilpittömästi huolissasi miehesi masennuksesta, sitä en lainkaan epäile. Ja varmasti ihan vilpittömästi uskot että miehesi masennus johtuu tuosta läheisriippuvaisesta anopista. Minä taas uskon ihan vilpittömästi että maailmassa on ihmisiä jotka näppärästi keksivät aina jonkun syyn (joka ei ole heidän vikansa) saadakseen muut ihmiset tekemään asiat heidän puolestaan. Miehesi ei käsitykseni mukaan laittanut tikkua ristiin äitinsä kanssa eläessään, mutta syyhän ei ollut hänessä vaan äidissä joka ei kai sitten antanut tehdä. Nyt sinä hoidat arjen pyörityksen, miehesi kyllä puhelee asiasta mutta sinä sitä junaa vedät ja ymmärrät häntä, syyhän ei ole miehessäsi vaan masennuksessa...
nimenomaan se että anoppi ei ole laskenut/päästänyt poikaansa maailmalle, eikä käskenyt, päinvastoin on pyytänyt jäämään kanssaan asumaan. minusta olisi kuulunut edes ehdottaa oman kämpän hankkimista.. sen sijaan että ilmoittaa tarvitsevansa poikaansa talossa kun "isä jätti".. Tällaista ei saa sälyttää omien lapsien kannettavaksi taakaksi ihan miltei kymmenen vuoden ajan, ja ilmoittaa syyksi ettei olisi pärjännyt muuten.. Ei, anopin olisi kuulunut hakea ammatti apua itselleen.
Voin ihan varmuudella sinulle sanoa etten ole anoppisi. Minulla todellakin on kaksi aikuista poikaa, yksi erittäin tuore ja aivan valloittava miniä, lapsenlapsia ei ole. En ole kuusissakymmenissä vaan alle viidenkymmenen, eronnut olen vuosia sitten (erittäin hyvinä ystävinä) lasteni isästä, olen uudessa liitossa ollut jo vuosia eikä minua todellakaan ole jätetty.
En todellakaan halua syyllistää sinua mistään, haluan vain sinun näkevän metsän puiden takaa. Itselläni on lähisuvussani henkilö johon miehesi käytöksen tuntomerkit sopivat täydellisesti.
Viimeisin selitys sille ettei koko elämässään ole saanut yhtään ainoaa itsenäistä päätöstä tehtyä, että ajautuu riippuvuussuhteesta toiseen, että käyttää toisten hyväluontoisuutta hyväkseen ja teettää muilla kaiken mahdollisen ja mahdottoman, on juuri tämä suunnaton masennus.
Ehkäpä anoppisi käyttää näitä samoja termejä kuin minäkin syystä että hän on tämän äiti-poika suhteen se toinen puoli ja hän saattaa nähdä asiat hiukan toisin, sinä kuvailet heidän suhteensa niin kuin miehesi on sinulle sen kertonut.
syytä on varmasti niin miehessä kuin masennuksessaan, mutta en oole niitä naisia jotka kantavat tiiliskiviä niskassaan vuosia, tai vuosikymmeniä..Enkä niitä jotka "vetävät perässään junaa" eli riippakiviä.En väitä ymmärtäväni ketään muuta niin hyvin kuin itseäni tilanteessani, enkä anna tuolle ymmärtämis sanalle liiallista merkitystä. Aina en jaksa ymmärtää kaikkea/kaikkea. Miksi pitäisi?..
Ihan vilpittömästi voi jokainen sanoa vain oman näkemyksensä, muiden vilpittömäsi ei tarvitse olla samaa mieltä.
nahjusta tulee vanhempien rohkaista itsenäiseen elämään eikä mahdollistaa syrjäytymistä hyysäämällä perillistä omassa hoivassa. Mitä arempi lapsi, niin sitä enemmän hän tarvitsee rohkaisua ja kannustusta maailman kohtaamiseen
Ja mikäli rohkaisu ei auta, niin silloin nahjus pitää potkia maailmalle, viimeistään parikymppisenä.
Omassa suvussa löytyy useampia aikamiespoikia eri perheissä, jotka asuvat edelleenkin vanhempiensa kanssa ilman ammattia ja vakituista työtä.
Kaikille näille pojille on yhteistä, että isä on tossun alla ja äiti määrää kaikesta. Lasten ei ole tarvinnut tehdä kotitöitä eikä mennä kesätöihin, koska koulutyö on niin raskasta, että lasten pitää levätä. Ja jos koulu ei maita, niin silloin pitää levätä ja kerätä voimia, seurauksella, että kaikki koulut jäi kesken, kun on sosiaalisten tilanteiden kammoa ja muuta. Isät vähän yrittivät vikistä, että hyvä se olis poikien oppia työn syrjään ja itsenäistyä, mutta heidät vaiennettiin aina tylysti, pahimmillaan pelkällä katseella.
Väittelimme aikoinaan monet kerrat, että kumpi on oikea tapa, rohkaista ja kannustaa maailmaan ja itsenäiseen elämään ja hoitamaan omat asiansa, vaiko suojella ja tehdä kaikki lasten puolesta. Pienestä pitäen, vaikkapa automatkalla huoltikselle pysätyessä, kun kersat pöydässä istuessa keksi, että pitäis saada vielä jädet, niin minulla oli tapana antaa rahat ja sanoa, että käy ite ostamassa. Seurasin vaan sivusta, että miten sujuu. Jos ostostapahtuma meni mäkeen, niin sitten keskusteltiin, että miksei se onnistunut ja uusi yritys. Ja jos ei menneet itse ostamaan, niin olivat sitten ilman. Näiden sukulaispoikien poikien äidit taas singahti itse tai määräsi miehen ostamaan ja lapset pysyi tiukasti pöydässä. Pieni esimerkki, mutta toistui säännönmukaisesti myös isoissa asioissa.
Kaipa noille lapsilleni tuli ties minkä moista traumaa säälimättömistä vanhemmista (oli vaimon ja mun yhteinen kasvatus linja). Mutta eipä nuo tiettävästi tarvi terapiaa, saivat koulunsa käytyä ja työssä jokainen. Aika nuoresta ovat myös reissanneet ympäri maailmaa (itse hankkimillaan rahoilla). Niinpä uskon, että säälimätön linjani tuotti paremman tuloksen kuin jatkuva suojelu ja hyysääminen.
Näinpä väitän, että joissain tapauksissa nuoren aikuisen masennus ja elämästä kiinni saamattomuus voi johtua myös siitä, miten vanhemmat ovat heidät kasvattaneet. Toki siihen on monia muitakin syitä.
Mun mielestä sopiva ikä potkaista lapsi maailmalle on 30v. Jokaisen on saatava olla lapsi vielä siihen asti jos niin haluaa.
on myöhäistä. Vahingot on jo tehty ja loppuelämä ei riitä niiden korjaamiseen.
Jos sinulla on kaksi aikuista poikaa jotka pärjäävät omin avuin maailmalla niin varmasti olet joutunut kehoittamaan, neuvomaan ja vaatimaan heitä monessakin asiassa. Vaikkakin eivät olisikaan tehneet mitään.
Kyllähän vanhemman vastuulla on opettaa moniakin perusasioita jotta kehitys on suotuisa itsenäiseen pärjäämiseen elämässä. Jos niitä asioita ei koskaan, pyydeta, neuvoat, kehoiteta, ja vaadita niin usein tulos on juuri se mitä alkuperäinen kirjoitti miehestään.
Läheisriippuvuus on vakavaa ja se aiheuttaa paljon ongelmia.
Usein tuollaisilla miehillä on pelko jättää äiti omilleen. Äidillä on vastuu siitä minkälaisen suhteen poikiinsa luo.
Kyllä on tarinasi aika pitkälle sama, kun mun ja mieheni tarina. Ymmärrän sua aivan täysin ja voin todellakin kuvitella, mitä nyt käytte läpi. Toivotan voimia! Kyllä se aurinko alkaa paistaa!
Oppipa vain paremmin millainen käärme sukuun tuli,ette kumminkaan toimeen tule .
Koska et pysty keskustelemaan anoppisi kanssa asioista, teidät miniät tiedetää .
Luulette että pystytte kääntämään miehenne äitiään vastaa kun ette tule anopin kanssa toimeen.
Ei pitäisi liian kauan pitää lapsia kotona ,jos tuohon 30v pitää silloin on jo vaikeaa.
Niin tuttua. Itse sain riipakseni miehen, joka on veljensä kanssa kasvanut täysin vailla esimerkillistä miehenkuvaa, tarvitsematta osallistua mihinkään talon töihin. Äitinsä hoiti, ja hoitaa yhä kaiken. Eikä ole sitten omalta jalustan nostolta vaivautunut opettamaan pojilleen edes perusjuttuja kodin hoidon suhteen. Mukavampi varmasti itse marttyyrinä tehdä kaikki. Kehtasi oikeasti antaa vielä minulle silitysvinkkejä miesten paitojen suhteen!! Järkyttyi kun kerroin, että minähän en kenenkään paitoja silittele. Silittää ihan itse vaan.
Mieheni asui pitkään myös yksin ja sai kyllä jotenkin pidettyä tavarat järjestyksessä, mutta kämppä oli niin paskainen etten ole toista samanlaista luukkua vähään aikaan nähnyt. Miehellä oli käsitys että wc:nkin voi pestä ihan vaan vedellä??? Arvatkaa kuka meillä pesee nyt vessan?
On ollut todella kovaa työtä kouluttaa aikuista miestä, mutta vihdoin kaikki työ ottaa satoa alleen. Nyt hän omatoimiesti jopa siivoaa. Mieheni osti yksin asuessaan valmisruokia ja söi ulkona, joten astiavyöryn tiskaaminenkin oli alussa rankan näköistä puuhaa. Mutta todellakin viiden vuoden kouluttamisen jälkeen tämäkin sujuu jo rutiinilla, eikä näytä enää siltä kuin toinen kaivaisi ojia.
Ja ..jos joskus meillä suhde katkeaa, voi ainakin ylpeänä ottaa vastaan kiitokset koulutuksesta seuraavalta.
Mieheni on myös aina ollut perheessä se jallitettava, jolta on voinut odottaa palveluksia. Hän ei ole koskaan osanut sanoa ei vanhemmilleen, vaan on elänyt illuusiossa että hänen on palveltava heitä vaikka mikä olisi. Mutta niin kuin teilläkin, myös meillä mies on oppinut vihdoin pitämään puoliaan ja muistaa jatkuvasti kertoa miten kiitollinen on siitä, että suhteemme aikana hän on kuin löytänyt itsensä ja omanarvontuntonsa. Vaikka siinä samalla onkin joutunut myös opettelemaan yhteistä kodinhoitoa.
Joten kyllä peräkammarin pojastakin voi saada aikaan kovalla työllä auttavan puolison ja jämäkän miehen alun.
Näin itsekkin ajattelen meidän suhteesta :D
hame piälle ja parrua takapörhölään. Sitten nappi otsaan! Miten tuommoiset "naismiehet" voivat toimia yhteiskunnan jäseninä ja kasvattaa mielekkäällä tavalla jälkikasvua?
Tuollainen on mieheni äiti, isä kyllä mukanakuvioissa,mutta täysin tossun alla.
Mieheni kyllä tajusi vaaran jalähti toiselle puolelle Suomea töihin heti kun sai opintonsa loppuun.
Valitettavasti äidin malli altisti vastaavanlaiselle tyrannivaimolle ja kahdenkymmenen vuoden kynnysmaton rooli oli edessä; lasten takia miesparka ei halunnut eroa...vanha syy, joka yleensä kaatuu lasten niskaan, kuten heillä:kaikki kolme päätyivät terapiaan..lapset ja mies.
Kun vihdoin tuo nainen löysi uuden uhrin ja heitti mieheni pihalle, avautuivat hänen silmansä ja nyt meidän suhteemme aikana olen saanut nähdä miten arasta, toisia nöyristelevästä miehestä on kasvanut vahva aikuinen mies! Siis viisikymppisenä! Ei siis ole koskaan liian myöhäistä elää onnellinen lapsuus:-)
Täytyy nostaa hattua, että on tuollaisia naisia joille peräkamarin pojatkin eivät ole kuin ruttotautisia, vaan ovat antaneet mahdollisuuden normaaliin rakastavaan parisuhteeseen.
joopa-joo. Olen huomannut saman.. arasta miehestä on alkanut kuoriutua enemmän itseensä luottava henkilö jolla puhuminen ja tunteiden osoittaminen (kuten vihaisuus) vasta nyt ovat "sallittuja" ominaisuuksia. Kotona näitä tunteita ei ole saanut olla/näyttää..
Negatiivisten tunteiden näyttäminen oli hänelle alussa täysin mahdotonta, ennenkuin hirvittävän monien pitkien keskustelujen jälkeen alkoi luottaa siihen, että hänelläkin on täysi oikeus olla väsynyt, surullinen, vihainen jne. ja myös näyttää se. Ensimmäistä kertaa eläessään...
Vaihtoi äitinsä sinuun,nythän saat tehdä hänestä itsesi näköisen,
Ei hänestä ole tarvinnut "tehdä" mitään eikä ketään; riittää että olen hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on ja rakastan häntä kaikkine vikoineenkin...niitähän meillä kaikilla on..paitsi sinulla?!?!
>Leenan luokse asumaan ja mentiin avioon kesällä 09.Olen 45 v.mies asunut äitin kanssa aina. Minusta
kauheata kun Leena ei päästä äitin luokse yöksi,kun haluan. Haluaisin viettää Äitin luona yötä ,ainakin
3 yötä viikossa,mutta Leena ei hyväksy. Minä soittelen Äidille 2-3 krt päivässä ,että ainakin sillai
yhteys pelaa..Olen houkutellut ,että Äiti tulisi meidän kanssa asumaan ,mutta leena ei oikein hyväksy, en
ymmärrä Leenaa..
Taas yhden laiskan luuserin vastaus. Se, että vaatii toisen osallistuvan kotitöihin, ei tee ketään itsensä näköiseksi. Tapana vaan on perheessä jakaa kotityöt, jos molemmat käy töissä. Mutta toki siellä peräkamarissa voi maata äidin ehdoilla vaikka kuinka pitkään, jos ei halua omanarvontuntoaan takaisin.
Laiska mies, se vasta on rumaa katseltavaa....
ja eittämättä tekosyy tekemätää jättämisille..
ei keksi omaa nimimerkkiä.. ei siis MINUN kirjoittamaa ylläoleva