Koska tämä loppuu?

En saa unta, vaikka väsyttää. En jaksa tehdä mitään ja monia asioita en edes saa tehdä. Jotkut mielekkäätkin asiat ovat muuttuneet epämieluisiksi, hassua kyllä osittain väsymyksen takia.

Minulla on 2½ lapsi ja odotan toista lastani. Viikkoja 10. Kaksi aikaisempaa raskautta mennyt kesken ja tässäkin raskaudessa piilee huomattava keskenmenon vaara.
En saa kantaa esikoistani lähes ollenkaan koska heti alkavat kauheat nipistelyt ja kivut vatsassa.

Meillä on myös koira, jota en jaksaisi enää lenkittää. Ennen se tuntui hyvältä. Oli ihanaa tehdä jopa yli 2 tunnin kävelyretkiä metsässä. Pakko se kuitenkin on ulos viedä. Enää en siitä nauti, vaikka koira onkin edelleen hyvin rakas. En tahtoisi luopua siitä luopuakkaan, sillä tämähän on kai ohimenevää(?)

Lapsen hoito ei niinkään tunnu epämiellyttävältä, mutta on aika paljon hetkiä jolloin en jaksa muuta kuin maata sohvalla tai sängyssä. Heikottaa ja väsyttää. on myös välillä aika rajuakin pahoinvointia ja kipuja.

Jouduimme olosuhteiden pakosta muuttamaan toiselle puolelle kaupunkia ja täällä ei paikallislinja-autot ole kulkeneet vuosiin. Lääkärin täytyy mennä kävellen, psykiatrian poliklinakalle täytyy mennä kävellen. Lähes kaikki palvelut sijaitsevat juurikin toisella puolella kaupunkia. Lapsemme täytyi mennä päiväkotiin miehen työajoiksi, sillä minusta ei ole lapsestani huolehtimaan yksin. Meillä ei ole varaa pitää kahta autoa ja mieheni tarvitsee autoa työssänsä.
Pitkät kävelymatkat puuduttavat sillä joudun muutenkin niiden lisäksi ulkoiluttamaan koiran.
Kaupassa en voi käydä jos tarvitsee ostaa enemmän kerralla.

Oikeastaan tuo kävely ei olisi mikään ongelma. Jotenkin tuntuu vaan siltä etten jaksa. En jaksaisi tehdä kotitöitäkään, mutta en jaksaisi tehdä mitään mieluistakaan. Lähestulkoon kaikki on alkanut tuntumaan turhalta. Vain lapsestani olen jaksanut välittää ja hänen seurastaan ja hoidostaan nauttia. minua harmittaa tosicpaljon se etten voi olla hänelle äiti kunnolla.

Pelottaa että tämäkin raskaus menee kesken tai jotain menee vikaan. Nämä ongelmat alkoivat kuitenkin heti raskaaksi tulon jälkeen. Kai ne edelliset keskenmenot ovat osasyinä siihen että stressaan ja olen siksi uupunut ja kai osatekijänä ovat myös hormoonit.

Ensimmäiseen ultraan on vielä muutama viikko aikaa ja sekin on hieman turhauttava ettei tiedä että kaikki on kohdussa ok, vai onko sittenkään.

Ruoka on kyllä maistunut ihan hyvin, mutta unta en saa tarpeeksi edes yrittämälläkään ja ulkoilu on alkanut maistumaan puulta. Mitkään vaihtelut eivät houkuta, seksiä ei tee mieli ollenkaan, tuntuu että olen ihan lopussa, vaikken tee juurikaan mitään mikä voisi loppuun ajaa, paitsi sitä että stressaan ja ajattelen liikaa.

Olisi todella paljon tehtävää, mutta lähes mitään en saa aikaiseksi. Rakastan maalaamista, mutta en jaksa/tahdo maalata. Pidän/pidin koiran kanssa lenkkeilystä, mutta en jaksaisi/tahtoisi mennä ulos edes ilman koiraa.

Tuntuu pahalta se ettei minusta ole mihinkään ja tuntuu pahalta se etten pysty nauttimaan raskaana olemisesta vaikka tätä oltiin niin toivottu ja olen nyt pidemmällä kuin edeltävissä raskauksissa jotka menivät rv7 kesken. Mieheni odottaa minua nukkumaan(katsoi äsken kelloa) ja tässä minä olen valittamassa.
Pitäisi vaan mennä nukkumaan vaikka se tuntuu ahdistavalta maata sängyssä tekemättä mitään kun uni ei tule millään.

Lääkkeitä en tahtoisi syödä. Toivoin että oivaltaisin jotakin tätä kirjoittaessani. Jotain mitä en aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi joka kuitenkin helpottaisi oloani ja saisin taas kaiken tarmoni takaisin.
Kai tämä teksti pitää printata paperille ja näyttää siellä psykiatrian poliklinikalla ja ehkä neuvolassa.
Ehkä heillä on antaa neuvoja ja toisen laista näkökulmaa.

Ja teiltäkin toivoisin kommentteja. Kokemuksia, näkemyksiä, neuvoja jne...