En jaksa kysellä muiden mielipiteitä asioihini, vaikka on niitä kiva lukea jos joku haluaa kommentoida. Haluan vain purkaa ajatuksiani tänne listan omaisesti:
Minulla ja miehelläni on/olisi kohta 8 vuotta avioliittoa takana. Hän ei ole suomalainen, ja olen asunut hänen kotimaassaan useita vuosia. Päätimme reilut 2 vuotta sitten että muutamme Suomeen. Tulin edeltäkäsin hankkimaan työpaikkaa, asuntoa yms normaalia juttua. Hän jäi vielä kotimaahansa töihin. Hänen tuloaan tänne hidasti hänen nuoruudessaan hankittu suurehko velka, ja hänelle ei myönnetty passia sen velan takia.
Meillä oli yhteinen päämäärä - maksamme yhdessä velat pois niin hän pääsee vihdoin tänne. Välillä hän oli työttömänä, tai yritti keksiä jotain business ideoita jolla tienata rahaa ilman että on varsinaista työpaikkaa. Lähetin hänelle rahaa velkoja varten. Sain säästettyä koska asuin (ja asun edelleen, säälittävää, eikö?) vanhempieni taloudessa. Kaiken piti olla väliaikaista kunnes saan kunnon työpaikan ja hän voi tulla tänne niin muutamme omaan asuntoon. Hänen tulonsa viivästyi ja viivästyi, mutta puhuimme että kaikki tämä on sen arvoista kun sitten saamme olla taas yhdessä eikä meidän tarvitse enää olla erossa. Pidimme yhteyttä joka päivä.
Tämän vuoden alussa aloin huomaamaan jotain muutosta miehessäni. Hän alkoi puhumaan siten jollain ei ollut puhunut ennen. Hän alkoi haluamaan rivoja ja muuten "sävähdyttäviä" tatuointeja yms. Tulin silloin parisuhde palstalle vuodattamaan tunteitani. Siihen aikaan olin loukkaantunut koska mieheni ei välittänyt siitä mitä mieltä olin niistä tatuoinneista. Hän oli päättänyt ottaa ne, olin mitä mieltä tahansa. Se satutti. Jotenkin jo silloin vaistosin mieheni muuttuneen. Hän ei ollut enää se sama hyväsydäminen ihminen joka hän oli ollut kaikki ne vuodet ja johon olin alunperin rakastunutkin. Ahdisti kun huomasin rakkaan ihmisen muuttuvan silmien edessä aivan erilaiseksi.
Ennenhän hän oli sanonut ettei halua satuttaa minua yms. Olin tärkeintä hänen elämässään, tärkeämpi kuin hänen tyttärensä joka oli naimisiin mennessämme 9 vuotias. Tuo tyttö kävi luonamme joka toinen vl. Nyt hän ei välittänyt satuttiko se minua vai ei. Hän vaan hoki että kyllä minä niihin tatuointeihin totun. Hän selitti myös kuinka se oli hänen oma kehonsa ja voi tehdä sille mitä halusi. Sitten hän hämmästeli kuinka minä ylireagoin hänen tekosiinsa ja puheisiinsa. No, aloin pikku hiljaa tottumaan tatuointeihin enkä paljon edes miettinyt niitä vaikken niistä tykännytkään. Mutta muutos hänessä jatkui. Alkoi näyttää siltä että ne tatuoinnit olivat vain alkua.
Palatakseni ajassa vähän taaksepäin, muutama vuosi sitten mieheni sai kuulemman elämänsä ajatuksen - hän haluaa että elämme "vapaasti", eli meillä ei olisi normaaleja työpaikkoja tai kotia, asuisimme veneessä ja meillä olisi pari moottoripyörää matkassa! No tietenkään en innostunut ko. asiasta, ja se satutti miestäni koska se olikin hänen unelmansa. Hän oli syvästi loukkaantunut koska en lukenut asiasta kirjallisuutta niinkuin hän. Hän oletti että jos luen niin saatan muuttaa mieleni ja haluankin sitä niinkuin hän. (Myöhemmin hän kertoi että hän itki iltaisin koska tiesi että hänen unelmansa ei kävisi koskaan toteen (minun takia)).
No minua ei koko ajatus kiinnostanut enkä siis pahemmin lukenut kirjallisuuttakaan, ja se turhautti häntä toden teolla, ja meillä oli aika kovia yhteenottojakin sen takia. En ole koskaan ollut mikään lukutoukka, ja vielä vähemmän kiinnostaa lukea jostain aiheesta joka ei millään tavalla nappaa. Yritin kertoa hänelle että meidän pitäisi keksiä joku kompromissi jossa voimme olla molemmat tyytyväisiä. Meillä voisi olla vene ja moottoripyörätkin molemmille (meillä oli kyllä yksi pyörä) ja voisimme tehdä pitkiäkin retkiä niillä, mutta en haluaisi asua ja elää veneessä. Se ei riittänyt hänelle. Emme sen jälkeen puhuneet ko. asiasta vaan annoimme sen olla koska emme päässeet yhteisymmärrykseen.
(Jatkuu...)
Minulla ja miehelläni on/olisi kohta 8 vuotta avioliittoa takana. Hän ei ole suomalainen, ja olen asunut hänen kotimaassaan useita vuosia. Päätimme reilut 2 vuotta sitten että muutamme Suomeen. Tulin edeltäkäsin hankkimaan työpaikkaa, asuntoa yms normaalia juttua. Hän jäi vielä kotimaahansa töihin. Hänen tuloaan tänne hidasti hänen nuoruudessaan hankittu suurehko velka, ja hänelle ei myönnetty passia sen velan takia.
Meillä oli yhteinen päämäärä - maksamme yhdessä velat pois niin hän pääsee vihdoin tänne. Välillä hän oli työttömänä, tai yritti keksiä jotain business ideoita jolla tienata rahaa ilman että on varsinaista työpaikkaa. Lähetin hänelle rahaa velkoja varten. Sain säästettyä koska asuin (ja asun edelleen, säälittävää, eikö?) vanhempieni taloudessa. Kaiken piti olla väliaikaista kunnes saan kunnon työpaikan ja hän voi tulla tänne niin muutamme omaan asuntoon. Hänen tulonsa viivästyi ja viivästyi, mutta puhuimme että kaikki tämä on sen arvoista kun sitten saamme olla taas yhdessä eikä meidän tarvitse enää olla erossa. Pidimme yhteyttä joka päivä.
Tämän vuoden alussa aloin huomaamaan jotain muutosta miehessäni. Hän alkoi puhumaan siten jollain ei ollut puhunut ennen. Hän alkoi haluamaan rivoja ja muuten "sävähdyttäviä" tatuointeja yms. Tulin silloin parisuhde palstalle vuodattamaan tunteitani. Siihen aikaan olin loukkaantunut koska mieheni ei välittänyt siitä mitä mieltä olin niistä tatuoinneista. Hän oli päättänyt ottaa ne, olin mitä mieltä tahansa. Se satutti. Jotenkin jo silloin vaistosin mieheni muuttuneen. Hän ei ollut enää se sama hyväsydäminen ihminen joka hän oli ollut kaikki ne vuodet ja johon olin alunperin rakastunutkin. Ahdisti kun huomasin rakkaan ihmisen muuttuvan silmien edessä aivan erilaiseksi.
Ennenhän hän oli sanonut ettei halua satuttaa minua yms. Olin tärkeintä hänen elämässään, tärkeämpi kuin hänen tyttärensä joka oli naimisiin mennessämme 9 vuotias. Tuo tyttö kävi luonamme joka toinen vl. Nyt hän ei välittänyt satuttiko se minua vai ei. Hän vaan hoki että kyllä minä niihin tatuointeihin totun. Hän selitti myös kuinka se oli hänen oma kehonsa ja voi tehdä sille mitä halusi. Sitten hän hämmästeli kuinka minä ylireagoin hänen tekosiinsa ja puheisiinsa. No, aloin pikku hiljaa tottumaan tatuointeihin enkä paljon edes miettinyt niitä vaikken niistä tykännytkään. Mutta muutos hänessä jatkui. Alkoi näyttää siltä että ne tatuoinnit olivat vain alkua.
Palatakseni ajassa vähän taaksepäin, muutama vuosi sitten mieheni sai kuulemman elämänsä ajatuksen - hän haluaa että elämme "vapaasti", eli meillä ei olisi normaaleja työpaikkoja tai kotia, asuisimme veneessä ja meillä olisi pari moottoripyörää matkassa! No tietenkään en innostunut ko. asiasta, ja se satutti miestäni koska se olikin hänen unelmansa. Hän oli syvästi loukkaantunut koska en lukenut asiasta kirjallisuutta niinkuin hän. Hän oletti että jos luen niin saatan muuttaa mieleni ja haluankin sitä niinkuin hän. (Myöhemmin hän kertoi että hän itki iltaisin koska tiesi että hänen unelmansa ei kävisi koskaan toteen (minun takia)).
No minua ei koko ajatus kiinnostanut enkä siis pahemmin lukenut kirjallisuuttakaan, ja se turhautti häntä toden teolla, ja meillä oli aika kovia yhteenottojakin sen takia. En ole koskaan ollut mikään lukutoukka, ja vielä vähemmän kiinnostaa lukea jostain aiheesta joka ei millään tavalla nappaa. Yritin kertoa hänelle että meidän pitäisi keksiä joku kompromissi jossa voimme olla molemmat tyytyväisiä. Meillä voisi olla vene ja moottoripyörätkin molemmille (meillä oli kyllä yksi pyörä) ja voisimme tehdä pitkiäkin retkiä niillä, mutta en haluaisi asua ja elää veneessä. Se ei riittänyt hänelle. Emme sen jälkeen puhuneet ko. asiasta vaan annoimme sen olla koska emme päässeet yhteisymmärrykseen.
(Jatkuu...)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.