Olen täällä lueskellut kirjoituksia muiden särkyneistä sydämistä, ja kyllä se auttaa. Kun tietää, että on monia muita jotka taistelevat samojen asioiden kanssa kuin itse. Täällä saa suurimmaksi osaksi ihan hyviäkin kommentteja ja vastauksia. Itse olen tilanteessa, että viiden vuoden jälkeen on suhde loppunut, tosin nyt jo useita viikkoja sitten. Miehen tunteet eivät vaan sitten sillä tasolla, millä pitäisi. Rakastaa ja välittää, mutta ei halunnut muuttaa yhteen, saati kihlautua tai puhua perheen perustamisesta. Puhuimme jo yhteenpaluusta, mutta kun en halunnut avointa suhdetta, niin erosta tuli lopullinen. En olisi kestänyt sitä, että yhdessäolosta nautitaan silloin tällöin, mutta kumpikaan ei ole toiselle vastuussa, eikä toiselle "voi" soitella samalla tavalla kuin jos oikeasti oltaisiin parisuhteessa. Toisen menemisistä ei saisi kysellä, vaikka molemminpuolinen kunnioitus onkin tähän asti ollut läsnä. Kun kysyin, ollaanko yhdessä vai erossa, hänen päätöksensä oli olla erossa, ettei satuta minua enempää. Täytyyhän sitä toki kunnioittaa. Tulin kyllä miettineeksi, sopisiko avoin suhde minulle, mutta totesin sen aika nopeasti toimimattomaksi, ihan sen tuskan ja toisen menettämisen pelon takia. Jollain keskustelupalstoilla neuvoja annettiin, että panekaa mieluummin jotakuta toista kuin sitä exää, se satuttaa liikaa. Itselläni ei ole kiinnostusta ketään muita kohtaan, joten selibaattikin tietenkin yksi mahdollisuus. Lienee ihan normaalia, ettei ole kiinnostusta tutustua kehenkään muuhun, vaikka realistisesti ymmärrän kyllä, että meressä kaloja riittää ja jokaiselle on useampia oikeita. En vain ole varma pystynkö enää avaamaan sydäntäni kellekään. Tai vaikka pystyisin, luultavasti tulisin taas kärsimään. Ei tämä ensimmäinen luottamuksen pettänyt mies ole.
Yksi särkynyt sydän
pursuitofhappyness
3570
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
mulla on kans kaikennäköstä ongelmaa...
seurustelin 10kk kosovalaisen kanssa. me rakastettiin toisiamme oikeasti, mutta kaukosuhteessa, joten ei todellakaan usein nähty. silti koko ajan hän oli mun mielessä. mutta mä jätin hänet, vaikka rakastinkin. hän ei ollut saanut enää uutta viisumia, tosin odotti taas vastausta, ja kun ei tiedä, miten hänen elämä jatkuu, kun olen vielä alaikäinen ja elämä täällä. sitten kun hänellä ei enää ollut omaa puhelinta, joten juteltiin enää kerran viikossa ja sitten suomenkieli vähän niissä tauoissa huononi, kun muutti suomeen 2 vuotta sitten, eikä missään kielikurssilla ollut, mutta silti osasi.
mutta jätin hänet mm. sen takia, kun tiesin, että voin saada paremman ajan kanssa, ja kun yksi mies oli muhun jo kiinnostunut. no, meillä oli juttua 3 kk, mutta emme ehtineet tavata kuin kerran, mutta nyt viikkoon en ole kuullut hänestä mitään ja muualta sain kuulla, ettei häntä enää kiinnosta mun seura. me oltais oltu niin samanlaisia, mutta vaikeeta tavata kun kummallakaan ei ole autokorttia ja matkaa 100km, ja bussit ei kulje ja molemmilla niin paljon töitä...
tuntuu siltä, että en halua enää koskaan jätkäkaveria, ellei tämä uudempi kerro välittävänsä musta... tekisi mieli vaan elää loppuelämä sinkkuelämää yhdenyön jutuilla, koska mä olen niin paljon kärsinyt. mä olen kova suremaan ikävää, ja se vaivaa mua paljon. joten haluaisin olla vaan sinkku, eikä mitään aitoa suhdetta enää ikinä. mutta haluisin rakastaa, sanoa iltaisin hyvää yötä kulta. ja kaikkea muuta vastaavaa. no, kai tää tästä sit joskus...
Itsekin täällä näitä viestejä lueskellut, ja kyllä se auttaa, etenkin siinä vaiheessa kun tuntuu ettei ystävillekään kehtaisi enää valittaa samaa asiaa. Oma tilanne: ero tuli parin vuoden jälkeen, poikaystävällä on jo uusi. Pitkään vielä mietti kumman valitsisi kun minä halusin palata yhteen samaan aikaan kun tuo uusi oli juuri löytynyt... Hirveää kidutusta kun sitä vain odotti ja odotti että toteutuuko kaikki toiveet vai pahin helvetti. Tässäkin tapauksessa avoin suhde olisi ollut mahdollinen, mutten pystynyt siihen. Kun oli jo tottunut olemaan se ainoa ja sitten olisikin pitänyt jakaa henkilö, jonka kuvittelin välittävän minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Minulle hän oli ensimmäinen rakkaus ja rankalta tuntuu että pitäisi vain päästä asiasta yli samalla kun joku toinen ottaa minun paikkani, ja vaikka mies väittää ettei ole itsekään onnellinen niin äkkiäkös vanha rakkaus unohtuu uuden sylissä. Pelkään etten itse pääse tästä yli koskaan ja hänelle tulen olemaan vain yksi monista, joku jonka tapaamista ehkä kadutaan muutaman vuoden päästä, kun riitojakin on ollut suhteessa yli oman tarpeen.
Ja minulle hän on luultavasti se elämän ainoa rakkaus.
Kyllä, jokaiselle on useampia oikeita, mutta sinun tapaasi minäkin pelkään etten pysty enää avaamaan sydäntäni, olen särkenyt sen niin usein tämän saman henkilön kanssa. Myös kun kaikki päättyy tällaiseen tilanteeseen, jossa itse yhä rakastaa, niin ehkä haluakaan päästä asiasta yli vaan vertaan kaikkia miehiä häneen - ja kukaan ei tietenkään pärjää siinä vertailussa.
Nimenomaan, ymmärrän täysin! Pahinta on se, kun itse rakastaa yhä vaan, vaikka on vaikeita hetkiäkin ollut, todella paljon vuosien varrella. Silti olen halunnut pysyä yhdessä koska olen ennenkaikkea luottanut tunteisiini, että tämä on se oikea (ja siis ei kyseessä ole ollut väkivaltainen suhde tms). Tänään viimeksi herätessä mietin, miten on mahdollista että itse rakastaa niin paljon ja toinen ei tunne samalla tavalla?? Vaikka se onkin ihan jokapäiväistä.. yksipuolista rakkautta. Me kuitenkin olimme vuosia yhdessä. Tiedän ettei ne tunteet ole kuolleet, mutta se satuttaa niin paljon, että kun valinta on ollako yhdessä vai erossa, hän haluaa mieluummin olla erossa. Ei se sitten ole rakkautta, vaikka välittämistä mua kohtaan tunteekin. Minun exäni ei tiettävästi ole löytänyt uutta, joten saat sympatiani, tilanne on varmasti vaikea. Minua kauhistuttaa ja oksettaa ajatuskin hänestä toisen kanssa kun itse jään varmasti yksin..