"Suomi on eurooppalaisten avioerotilastojen kärkijoukkoa. Vähän alle puolet solmituista liitoista päätyy Suomessa eroon siitä huolimatta, että avioliittojen suosio on kääntynyt hienoiseen nousuun, vauvoja syntyy enemmän kuin vuosiin... Suomessa avioliiton keskimääräinen kesto on 11 vuotta, Helsingissä luku on seitsemän vuotta"
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Lähes puolet avioliitoista päättyy Suomessa eroon/1135250742058
Kysymys kuuluu: miksi?
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Lähes puolet avioliitoista päättyy Suomessa eroon/1135250742058
Kysymys kuuluu: miksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Suurin osa (avio)eroista tapahtuu naisten aloitteesta.
He jättävät miehen, etsivät uuden ja yllättäen ajan kanssa he kyllästyvät siihenkin. Se ei ollut sittenkään minulle se oikea... Ihastumisen tunne kun ei voi säilyä läpi elämän! Juuri tämän takia suurin osa avioeroista tapahtuu naisen aloitteesta. Miehen ei tarvitse olla alkoholisti, ei pettäjä, ei väkivaltainen eikä mikään muukaan. Mies ei vain yksinkertaisesti ole Se Oikea naiselle!!! Se on niin yksinkertaista.
:D
Kun olin alle kolmekymppinen ja vanhempani noin 50-vuotiaita, heidän tuttavapiirissään kävi kova suhina: viimeisetkin kersat oli saateltu maailmalle ja vanheneva pariskunta jäi kahden siihen liian isoon taloon mulkoilemaan toisiaan. Yksi jos toinenkin löysi uuden elämän uuden siipan kanssa.
Elin silloin itse ensimmäistä avioliittoani, joka oli jo osoittautunut katastrofiksi.
Juttelin isäni kanssa, kun hän suri ja paheksui sukulais- ja tuttavapiirinsä hajoamista. Olin sitä mieltä (oman kurjan oloni siivittämänä), että hyvä vaan, kun eivät pitkitä tyhjää liittoa vaan etsivät elmäänsä rakkautta.
Kysyin isältäni, miksi vanhempani eivät eroa, kun heidän liittonsa ei yhtään paremmassa jamassa parisuhdekatsannossa ole. Hän vastasi, että yhteisen menneisyyden vuoksi: heidän liittonsa on heidän elämänsä rakenne ja jatkumo. Hän kunnioittaa sitä ja on valmis lusimaan loppuun saakka, koska hän näkee sen jatkuvuuden tärkeämpänä kuin uuden onnen etsimisen.
En silloin voinut ymmärtää tuollaista näkemystä, vaan pidin sitä pikkuisen luuseriasenteena, pelkurimaisuutena.
Nyt kun olen itse 50-vuotias ja takana on kaksi eroon päättynyttä avioliittoa, pohdin samoja asioita, mutta näen asiat kyllä eri tavalla kuin silloin 25 vuotta sitten.
Avioliiton rooli on muuttunut, se ei ole samanlainen instituutio kuin aiemmin. Sen sosiaalista statusta tuottava rooli on pitkälti kadonnut, vaikka yksinhuoltajia jaksetaankin mollata.
Kulttuurissa on tapahtunut todellinen muutos muutamassa kymmenessä vuodessa. Individualismi ja yksilöllisen onnen etsintä on korostunut yhteisöllisyyden ja jatkuvuuden kustannuksella.
Ihmiset ajattelevat enemmän niin, että "minä olen ansainnut parempaa, kuin nykyhetki" Parisuhteet ovat tavallaan itsekkäämpiä, niitä arvioidaan saadun hyödyn kannalta. Tarkoitan emotionaalista hyöyä. Jos emtionaalinen tase näyttää miinusta, aletaan etsiä jotain joka korjaa taseen positiiviseksi. Tämähän on aivan luonnollista ja on osa seurustelusuhteiden kaarta.
Minusta koko asia on aika yksinkertainen: ennen avioliitto oli jotain pyhitettyä ja se muutti parisuhteen perusoletuksia seurustelusta instituutioksi. Nykyään avioliitto on enemmän seurustelusuhteen vahvistamistoimi. Se ei muuta parisuhteen odotustasoja samalla tavalla kuin ennen, vaan tuo seurustelusuhteen kaari jää elämään avioliiton sisään.
Molemmat avioliittoni olivat jollain tavalla heikolla pohjalla, mutta kumpaakaan en itse lopettanut: naiset päättivät että ovat ansainneet jotain parempaa. Olivat epäilemättä oikeassa molemmat. Olen itsestäni oppinut sen, että minussa selvästi elää tuo sitoutumisen ajatus kaikessa kurjuudessaan. Olen näköjään valmis lusimaan huonoakin liittoa kuten vanhempani, sietämään miinusmerkkistä taseta jatkuvuuden vuoksi. Ja olen tietysti oppinut senkin, että avioliitto nyt vaan on joku juttu, joka on naisten mielestä hirmu tärkeää solmittaessa, mutta ei jatkossa ole mikään syy institutionaaliselle jatkuvuudelle, jos se emotionaalinen tase jää miinukselle.
Jätän nyt pois vastauksestani kaikki tasa-arvo-, talous- ym. seikat vaikka tiedän niiden olevan olemassa. Halusin vain pohtia tuota jatkuvuuden ja yksilöllisen onnen suhdetta omasta näkökulmastani.
Kappas ihmettä. Me olemme päässeet kaikkien hämmästykseksi Rouva Ratikan kanssa jo keskivertorajan paremmalle puolelle.
Minä luulen, että ihmiset ihastuvat kumppanissaan ominaisuuksiin, jotka eivät ole hyväksi pidemmässä suhteessa. Eli parinvalinta on heti alussa mennyt pahemman kerran persiilleen. Sitten alkaa muutosleikit eikä ole väliä, onnistuuko ne vai ei, koska pää tulee vetävän käteen joka tapauksessa.
Niin kuin joku viisas joskus sanoi: Kivaa on olla kännissä ja kihloissa, toista se on olla kankkusessa ja naimisissa.
Sinkkuna saa laadukkaampaa seksiä ja rakkautta silloin kun sitä tarvitsee. Siinä vastaus näin tiivistettynä.
Vastauksia saatto lukee jo hesarin erinomasesta kirjotuksestaki.
Ja *itustako mä mistään mitää tiedän. Ikuna oo eronnu, enkä aijokkaa. Mies ei eroa. Mies kestää hullunkin naisen. Sellanen on mies. Se on kromosomeissa ja geeneissä.
Mielestäni yksi syy avioerojen yleistymiseen on se ettei ympäristö ja yhteisö enää tue avioliittoja samaan tapaan kuin ennen. Joskus ennen vanhaan avioliitto ei ollut vain yksityisasia, vaan myös yhteisöllinen asia. Yhteiskunta, kirkko ja lähiyhteisö kannustivat ihmisiä kestävään avioliiittoon. Tietysti kääntöpuolena oli se, että avioero oli sosiaalinen häpeä ja siksi myös tosi helvetillisissä parisuhteissa pysyttiin, joka ei sekään ollut mikään hyvä juttu. Nyt ollaan jotenkin menty toiseen ääripäähän eli jos avioliitto ei vastaa jotain epärealistista ihannekuvaa, niin lähdetään kävelemään ja vaihdetaan kumppania. Harvoin kuitenkaan vaihtamalla paranee, paitsi tilapäisesti, mutta arki se tulee ennemmin tai myöhemmin siihen uuteenkin suhteeseen. Elämä kun ei ole mitään silkkiä vaan, vaan vastoinkäymisetkin kuuluvat elämän arkeen. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta näin karkeasti yleistäen se menee jotenkin näin. Elokuvat, lehdet ja kirjat herkuttelevat näillä avioero-ja syrjähyppy-tarinoilla ja antavat niistä aika heppoisan kuvan. Todellisuus on kuitenkin raadollisempaa. Avioerot ja syrjähypyt loukkaavat ja satuttavat ihmisiä nykyään yhtä paljon kuin ennenkin eli siinä suhteessa ihminen ei ole muuttunut miksikään entiseen verrattuna. Ilmeisesti ihmisellä kuitenkin on sisimmässään jonkinlainen pysyvyyden ja turvallisuuden kaipuu, jota ihminen ei vaan välillä tunnista tässä kaikki-tänne-mulle-heti-kulttuurissa. Moni oppii sen vasta kantapään kautta.
On kuitenkin yksipuolista väittää, että vain naiset olisivat niitä itsekkäitä kumppanin vaihtajia. Kyllähän sitä harrastavat miehetkin ihan samalla tavalla. Eikö hiljattain julkaistu joku tutkimuskin, että puolison sairastuessa esim. syöpään miehet jättivät vaimonsa paljon todennnäköisemmin kuin päinvastoin. Eli kyllä molemmilla sukupuolilla on syytä katsoa peiliin ja tarkistaa omia elämänarvojaan.
Toisaalta on hyvä, että on se mahdollisuus avioeroon, ettei esim. väkivaltaa tarvitse sietää, mutta toisaalta avioerojen yleisyys ja yleinen hyväksyttävyys voi aiheuttaa sen, ettei liiton puolesta vaivauduta taistelemaan, vaan valitaan "helpompi tie" eli vaihdetaan kumppani uuteen, kun vastoinkäymisiä ilmenee. Mikään ei kuitenkaan takaa, ettei niitä ihan samoja ongelmia ilmene siellä uudessakin suhteessa ja näin usein käykin eli mennään ojasta allikkoon. Siksi kestävän liiton puolesta kannattaa kyllä taistella, vaikkei tietysti hinnalla millä hyvänsä. Ääritapaukset, esim. väkivalta, alkoholi- ja toistuvat pettämiset ovat vähän eri juttu. Ehkä olisi kuitenkin hyvä muistaa, että parisuhde on suuremmaksi osaksi tavallista arkea eikä mitään juhlahumua, mitä oli vielä seurusteluaikana ja vastanaineena. Luultavasti ihmiset ennen vanhaan tajusivat tämän paremmin kuin nykyajan ihmiset, joille kaiken pitäisi olla jännittävää ja hauskaa, jotta sillä olisi mitään arvoa. Nyt tietysti yleistän, mutta usein se tuntuu menevän näin.