Ja elämämme värit
Mikä siitä tekeekin niin normaalia, käydä kahvilla linjoilla, vain istua ja katsella ihmisiä, kun he laskeutuvat mäkeä alas, nousevat ylös, ovat kaltaisiansa ikkunani takana, joita harvoin tarvitsee tavata toisia.
Siinä pöydässä ei koskaan ole puhetta, johon istun. On omintakeisinta olla hetken omansa. Olla rauhassa. Tilanteet, joita on toisaalla, ovat tilanteita toisia. Tämä tässä on omani.
Työni on pitkälti pelkää puhetta, sanoja, lauseita ja virkkeitä. Hiljaisuus sisälläni kimaltaa kultaa; pysyy liikkumatta iholla. Monikulmaista kultaa. Käteni ei koskaa nojaa poskella, vaan pitelee toistaan, peilikuvaansa.
Tiedän paljon heidän ajatuksiaan, sillä olen keskustellut paljon, puhunut ja kuunnellut. Kuunteleminen maailmassa, joka puhuu taukoamatta, hälisee kuin katu tai seurue selkäni takana pohtimassa samoja asioita joita pohdin kiihkoissani eilen, on outoa, kiihoittavaa tai stimuloivaa.
He puhuvat päivisin. Illalla anti yltyy. Öisin he huokailevat. Aamu on kysymys siitä mikä kuppi tilanteeseen soveltuu ja mihin sopii koskea kun kaikkeen on jo koskettu. Olen avulias, mutta tarmoton. Suurin palo sisälläni sammuu savukkeena ikkunalautaan, ulkopuolelle.
Keitä he ovat? He ovat kasvoja joiden takana on mieli. Ihmistuntemukseni hioutuu teräväksi kuin keittiöveitsi. Pilkon kokonaisuudet osiin ja tarkastelen, punnitsen. Mielenkiintoisten ja monimutkaisten kokonaisuuksien takana on aina välitön valhe, eikä yksinkertaisuus kiinnosta lapsia.
Vaatimukset ovat taivaan korkeat. Ja aika, koliseva ratikka uudelleen kivetyllä Porthaninkadulla, on matkustaja. Se on vihreä ja painava mekaaninen hirviö, jota rakastan ja palvon kuin huomista. Sen sisällä ovat kaikki tarinat, kaikki maailman arvostelu, sekä omani että muiden minuun kohti suunnattu.
Juon kahvia. En juo kahvia. Katselen ajatuksissa pöytään piirtämääni nuottiavainta. Se on täydellinen muoto pesuaineen jättämässä tahmaisessa kalvossa. Ilman viivastoa tyhjä merkki, figuuri, valmius asettaa kädet koskettimille ja soittaa jonkin toisen säveltämä preludi.
Nousen ja poistun. Kylmä ilma iskee kasvoihin, kotini. Hymyilen usein ja tapaan pysähtyä toisenkin kiireessä juttelemaan. Rakastan ihmisiä, heidän jankuttavia surujaan, säädytöntä iloaan ja häpeilemättömyyttään, rehellisyyttään, inhimillistä avuttomuuttaan ja kaipuutaan toistensa luokse, pois toisistaan, kauas ehtymättömän ja antoisan uteliaisuutensa luokse.
Mikä siitä tekeekin niin normaalia, käydä kahvilla linjoilla, vain istua ja katsella ihmisiä, kun he laskeutuvat mäkeä alas, nousevat ylös, ovat kaltaisiansa ikkunani takana, joita harvoin tarvitsee tavata toisia.
Siinä pöydässä ei koskaan ole puhetta, johon istun. On omintakeisinta olla hetken omansa. Olla rauhassa. Tilanteet, joita on toisaalla, ovat tilanteita toisia. Tämä tässä on omani.
Työni on pitkälti pelkää puhetta, sanoja, lauseita ja virkkeitä. Hiljaisuus sisälläni kimaltaa kultaa; pysyy liikkumatta iholla. Monikulmaista kultaa. Käteni ei koskaa nojaa poskella, vaan pitelee toistaan, peilikuvaansa.
Tiedän paljon heidän ajatuksiaan, sillä olen keskustellut paljon, puhunut ja kuunnellut. Kuunteleminen maailmassa, joka puhuu taukoamatta, hälisee kuin katu tai seurue selkäni takana pohtimassa samoja asioita joita pohdin kiihkoissani eilen, on outoa, kiihoittavaa tai stimuloivaa.
He puhuvat päivisin. Illalla anti yltyy. Öisin he huokailevat. Aamu on kysymys siitä mikä kuppi tilanteeseen soveltuu ja mihin sopii koskea kun kaikkeen on jo koskettu. Olen avulias, mutta tarmoton. Suurin palo sisälläni sammuu savukkeena ikkunalautaan, ulkopuolelle.
Keitä he ovat? He ovat kasvoja joiden takana on mieli. Ihmistuntemukseni hioutuu teräväksi kuin keittiöveitsi. Pilkon kokonaisuudet osiin ja tarkastelen, punnitsen. Mielenkiintoisten ja monimutkaisten kokonaisuuksien takana on aina välitön valhe, eikä yksinkertaisuus kiinnosta lapsia.
Vaatimukset ovat taivaan korkeat. Ja aika, koliseva ratikka uudelleen kivetyllä Porthaninkadulla, on matkustaja. Se on vihreä ja painava mekaaninen hirviö, jota rakastan ja palvon kuin huomista. Sen sisällä ovat kaikki tarinat, kaikki maailman arvostelu, sekä omani että muiden minuun kohti suunnattu.
Juon kahvia. En juo kahvia. Katselen ajatuksissa pöytään piirtämääni nuottiavainta. Se on täydellinen muoto pesuaineen jättämässä tahmaisessa kalvossa. Ilman viivastoa tyhjä merkki, figuuri, valmius asettaa kädet koskettimille ja soittaa jonkin toisen säveltämä preludi.
Nousen ja poistun. Kylmä ilma iskee kasvoihin, kotini. Hymyilen usein ja tapaan pysähtyä toisenkin kiireessä juttelemaan. Rakastan ihmisiä, heidän jankuttavia surujaan, säädytöntä iloaan ja häpeilemättömyyttään, rehellisyyttään, inhimillistä avuttomuuttaan ja kaipuutaan toistensa luokse, pois toisistaan, kauas ehtymättömän ja antoisan uteliaisuutensa luokse.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...
Emmä mikään kirjailija ole, vaan yks joka roudaa tajuttoman painavaa kissanhiekkasäkkiä perässään pitkin mäkiä ja saa sen vettyneellä kadulla puhkeamaan. Olen siis jättänyt vanan jälkeeni jotta minut löydettäisiin, jos uuvahdan tähän soffalle enkä jaksa tehdä enää mitään.
Kiva kun oli kiva.
Ai stna nää pimeät on lähes oksettavia, jotenkin vatsaa kuristavia aikoja. Sataisi tana lunta, vaikka sateenvarjokätisiä mummoja, mut ko ei.
Usko pois mie tiedän tasan tarkkaan tuon kissanhiekkaongelman. Ja siihen vielä potenssiin kymmenen se kun koiran tassuissa tulee sitä kuraa sisälle vaikka kuinka koittaisi putsata ne... Aattele miten helppoa kun asuisi jossain missä on vaan lunta ja pakkasta :D
Mutta se oli hieno..toi siun kirjoitus..joka tapauksessa..
Ehkä mä voisin viikon tai pari pulkkailla, mutta sitten tulis paniikkihäiriö ja olis pakko nähdä valoja ja ihmisiä. Citykateissa on se hyvä puoli (ainakin omassani) että ne ei edes tajua mitä on ulkoilma. Omani vein toissa talvena ulos ja ohitse ajoi kovaääninen auto. No katti ampaisi valjaista irti muutaman parkkeeratun auton ali suoraan kivimuurin sisään että humps.
Siinä sitä sitten ronkittiin reiästä ulos aika monen pään voimin.
Vittu mikä hienostelija, tajuton snobbari, oikee säätö, mutta suloinen.
enkä voinut mitään sille, että tämä tunki mieleeni...
http://www.youtube.com/watch?v=nk8BwZD54Zo&feature=related
Terveisiä sateisesta pääkaupungista. Musalinkkisi oli jotenkin isoisämäinen, josta tietenkin tuli mieleen omani, Hagiksen starbu, jota skönäriä toisinaan kaipaan enemmän kuin merta alleni tai aurinkoa ylleni.
Kiva kun rallatus on menevä ja ikifiini. Kiitostaa.
- Flemarin ruiskukka -
-
isoisämäinen saattaa johtua siitä, että olen isoisä... ja viiveenä tuli mieleen Hector, mutta se ei - ehkä juuri näin isoisänä - olisi maistunut samalle-
En ole stadin kundi, pyörin nuoruuteni kehä kolmosen nurkilla... tosin assa ja lepakkoluola tulivat tutuiksi...
Anyway, kirjoitelmasi antoi hyvät fiilikset...