Nyt on pakko jonnekin purkaa...
Viime yönä mieheni nukkui vaivaiset 3 tuntia ja se varmaan johtui minusta.
Kaikki alkoi siitä, kun sain todella nuorena lapsen ensirakkauteni kanssa. Erosimme 8 vuotta sitten, kun halusin nähdä muutakin. Ensirakkauteni oli myös aika hankala kumppani, koska hän kärsi masennuksesta eikä halunnut siihen apua...Jos tiedätte millaisia pahasti masentuneet ovat niin voitte kuvitella millaista arki heidän kanssaan on eli lopulta päätin, että pärjään varmasti paremmin kokonaan ilman häntä. Ja niin pärjäsinkin, olin vauhdikas yksinhuoltaja ja sain kokeilla ja kokea. Ensirakkauteni pysyi kuvioissa koko ajan, hän rakasti poikaansa ja hoiti tätä säännöllisesti. Muutaman kerran vanha suola janotti, mutta olimme kummatkin jo niin syvällä omissa elämissämme, että emme palanneet enää yhteen. Ensirakkauteni meni kihloihin toisen kanssa enkä halunnut olla heidän välissään. Kaiken lisäksi uusi nainen tuntui parantaneen hänen masennuksensa.
4 vuotta sitten tunsin olevani valmis aitoon suhteeseen ja törmäsin sattumalta viereisen talon asukkiin. Siitä kehittyi suhde aika nopeaa ja elämä hymyili. Tuntui että olin löytänyt sen oikean, kaikki loksahti paikoilleen ja päätimme mennä naimisiin. Vähän ennen häitä huomasin odottavani lasta. Lapsi oli ehdottomasti uuden mieheni, mutta samaan aikaan olin kyllä haaveillut ensirakkaudestani (joka oli myös mennyt naimisiin) jopa siinä määrin, että olimme suunnitelleet tapaamista salaa. Tapaaminen kuitenkin jäi ja jäi ja lopulta sovimme että pysymme toisillemme sellaisina arkea piristävinä 'kaukorakastajina' (juttelemme tunteistamme ja pojastamme suunnilleen 3 kertaa vuodessa). Se oli todella turvallinen vaihtoehto, koska emme oikeasti voisi ikinä tehdä mitään mikä satuttaisi rakkaimpiamme.
Tämä järjestelmä on vain muuttunut aina vaan raskaammaksi sillä olen hyvin paljon tekemisissä ensirakkauteni vaimon kanssa. Hänet voisi luokitella jopa ystäväkseni, olen tuntenutkin hänet jo 10 vuotta. Milloin hän huomaa miehensä ja minun katseet?
Eilen kirjoittelimme taas ja vaikuttaisi siltä, että ensirakkauteni haluaisikin tavata minut oikeasti. Hän tulisi ensi kesänä moottoripyörällään. En tiedä mitä ajatella...Ja kaiken lisäksi mieheni oli ilmeisesti lukenut salaa viestit puhelimestani illalla, koska hän oli pahantuulinen tullessaan sänkyyn ja lähti hetken päästä kokonaan pois. En viitsinyt reagoida siihen, koska minuakin suututti se, että mieheni oli alentunut tutkimaan puhelintani. Se ei ole hänen tapaistaan enkä todellakaan kaipaa sellaista miestä itselleni. Hänen murjotuksensa jatkuu niin kauan kunnes saan hänet puhumaan, yritän tänä iltana...
Odotan ehkä myös toista lasta miehelleni...
Kirjoitin tämän saadakseni purkaa ajatuksia ja jos joku haluaa kertoa omista kokemuksistaan...
Viime yönä mieheni nukkui vaivaiset 3 tuntia ja se varmaan johtui minusta.
Kaikki alkoi siitä, kun sain todella nuorena lapsen ensirakkauteni kanssa. Erosimme 8 vuotta sitten, kun halusin nähdä muutakin. Ensirakkauteni oli myös aika hankala kumppani, koska hän kärsi masennuksesta eikä halunnut siihen apua...Jos tiedätte millaisia pahasti masentuneet ovat niin voitte kuvitella millaista arki heidän kanssaan on eli lopulta päätin, että pärjään varmasti paremmin kokonaan ilman häntä. Ja niin pärjäsinkin, olin vauhdikas yksinhuoltaja ja sain kokeilla ja kokea. Ensirakkauteni pysyi kuvioissa koko ajan, hän rakasti poikaansa ja hoiti tätä säännöllisesti. Muutaman kerran vanha suola janotti, mutta olimme kummatkin jo niin syvällä omissa elämissämme, että emme palanneet enää yhteen. Ensirakkauteni meni kihloihin toisen kanssa enkä halunnut olla heidän välissään. Kaiken lisäksi uusi nainen tuntui parantaneen hänen masennuksensa.
4 vuotta sitten tunsin olevani valmis aitoon suhteeseen ja törmäsin sattumalta viereisen talon asukkiin. Siitä kehittyi suhde aika nopeaa ja elämä hymyili. Tuntui että olin löytänyt sen oikean, kaikki loksahti paikoilleen ja päätimme mennä naimisiin. Vähän ennen häitä huomasin odottavani lasta. Lapsi oli ehdottomasti uuden mieheni, mutta samaan aikaan olin kyllä haaveillut ensirakkaudestani (joka oli myös mennyt naimisiin) jopa siinä määrin, että olimme suunnitelleet tapaamista salaa. Tapaaminen kuitenkin jäi ja jäi ja lopulta sovimme että pysymme toisillemme sellaisina arkea piristävinä 'kaukorakastajina' (juttelemme tunteistamme ja pojastamme suunnilleen 3 kertaa vuodessa). Se oli todella turvallinen vaihtoehto, koska emme oikeasti voisi ikinä tehdä mitään mikä satuttaisi rakkaimpiamme.
Tämä järjestelmä on vain muuttunut aina vaan raskaammaksi sillä olen hyvin paljon tekemisissä ensirakkauteni vaimon kanssa. Hänet voisi luokitella jopa ystäväkseni, olen tuntenutkin hänet jo 10 vuotta. Milloin hän huomaa miehensä ja minun katseet?
Eilen kirjoittelimme taas ja vaikuttaisi siltä, että ensirakkauteni haluaisikin tavata minut oikeasti. Hän tulisi ensi kesänä moottoripyörällään. En tiedä mitä ajatella...Ja kaiken lisäksi mieheni oli ilmeisesti lukenut salaa viestit puhelimestani illalla, koska hän oli pahantuulinen tullessaan sänkyyn ja lähti hetken päästä kokonaan pois. En viitsinyt reagoida siihen, koska minuakin suututti se, että mieheni oli alentunut tutkimaan puhelintani. Se ei ole hänen tapaistaan enkä todellakaan kaipaa sellaista miestä itselleni. Hänen murjotuksensa jatkuu niin kauan kunnes saan hänet puhumaan, yritän tänä iltana...
Odotan ehkä myös toista lasta miehelleni...
Kirjoitin tämän saadakseni purkaa ajatuksia ja jos joku haluaa kertoa omista kokemuksistaan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mun mielestä sä tarvit ehdottomasti tämän nykyisen aviomiehesi. Sä tarvit myös nähdä ja kokea sen pettymyksen jonka hän nyt sulle esittelee saatuaan (ilmeisesti) selville teidän kahden (sä ja ensirakkautesi) seläntakana tekemät suunnitelmat. Ihan sama miten hän sen sai selville ja oliko se oikein tai ei, se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että te kaksi suunnittelette tapaamista salaa.
Sellainen teko loukkaisi ilman muuta sinua itseäsikin, eikö niin?
Tämä tilanne on sinulle erittäin tarpeellinen ja opettavainen, siksi, että olet vaarassa liusua unelmiesi perässä todellisiin ongelmiin. Olis väärin teidän molempien aviopuolisojakin kohtaan, lapsia kohtaan ja ennen kaikkea teitä itseänne kohtaan, elätellä jotain epärealistisia kuvitelmia siitä, että mitään ei tule muka tapahtumaan salaisilla tapaamisilla. Miksi salaisuus? Mihin te sitä tarvitsette kun jo kerran olette todenneet millasta oli elää yhdessä. Ja kaikenlainen pettäminen aiheuttaa aina syyllisyydentunteen jonka kanssa aniharva pystyy todellisuudessa elämään. Sinulla se syyllisyys on jo nyt kaksinkertainen koska tunnet ensirakkautesi vaimonkin henk.koht.
Totta kai sinä haluaisit nyt vain päästä "kuin koira veräjästä", koska haaveilet alinomaan ensirakkaudestasi. No nyt hän olis tulossa käymään. Mutta tielle astuikin sun aviomiehesi, sun lastesi isä, sua rakastava mies kaikkine loukattuine tunteineen. Ja juuri oikealla hetkellä. Olis jo korkea aika katsoa peiliin, kantaa vastuunsa ja lopettaa se haaveileminen.
Järjellä ajateltaessa sun ensirakkaudellasi on oikeus tulla tapaamaan lastaan. Siinä kaikki.
Sinuun hänellä ei pitäis olla enää mitään oikeuksia, koska hän on tykönään aviomies ja sinäkin jo toisen miehen vaimo ja äiti tämänkin lapsille.
Järki päähän. Saa sitä jännitystä elämään muutenkin kuin pilaamalla onnellisen lapsuuden täysin syyttömältä. Anteeksi jos tämä loukkaa, mutta sekin on vain totuus.
En loukkaantunut yhtään. Kirjoitit asiaa. En kestäisi sitä, jos mieheni yrittäisi tavata jotain exäänsä selkäni takana.
Ensirakkauteni tapaa poikaamme tietenkin useammin, mutta me ei juuri jutella tapaamisien aikana sillä hänen vaimonsa hoitaa sen puolen. Se ei oikeastaan haittaa, koska onhan hän ystäväni ja toiseksi en haluakaan puhua kasvotusten ensirakkauteni kanssa. Pelkään sitä. Tähän asti 'suhteemme' on pysynyt turvallisena juuri sen takia, koska se on haave joka tuskin koskaan toteutuu.
Olit oikeassa, että tämän todennäköisesti lopettaisi se että lopettaisin haaveilun. Olen tietenkin yrittänyt, mutta kun näen ne surusilmät...Siihen tietysti auttaisi se etten näkisi häntä ollenkaan, mutta miten voisin sen välttää...
Rakastan miestäni. Hän on syy miksi hiljenen silloin, kun ystäväni haukkuvat miehiään. En osaa osallistua keskusteluun, koska ei ole mitään haukuttavaa...Hän pisti elämäni kuntoon. Niin siirappimaiselta kuin se kuulostaakin. Tämä taitaa olla ensimmäinen tulikokeemme ja aion olla rehellinen, koska eihän mulla ole mitään niin likaista salattavaa ettenkö pystyisi sitä kertomaan...
En missään nimessä jättäisi häntä ensirakkauteni takia.
Olipa kiva lukea tämä jatkoviestisi. Siinä kuului jo ihan erilailla päättäväinen ja aikuinen ääni. :)
Se "surusilmä"- ajatus vaikuttaa sääliltä enemmän kuin miltään muulta, ja se on ihan ymmärrettävä tunnekin koska mies oli, kuten kerroit, masentunut ja sillä tavalla "avuton", etkä sinä voinut häntä auttaa. Mutta ei säälistä kannata rikkoa itseään, omaa itsetuntoaan jne., tiedät mitä tarkoitan. Eikä se ensirakkauskaan sun sääliäsi mihinkään tarvitse. Se katsoo sua myös ymmärtäen, koska te olette kokenee elämän yhdessä, vaikeudet yhdessä, lapsenkin syntymän yhdessä.
Jatkakaa siis ihmeessä vaan ystävinä, niin se toimii kaikkein parhaiten.
Sillä jos oikein inhorealistisesti ajattelee, niin elämässähän tulee noita "surusilmiä" vastaan vaikka kuinka. Niiden edessä pitää vain kyetä sanomaan ei kiusauksille. Siten meistä jokainen joutuu elämään, ja nimenomaan siitä kieltäytymiskyvystä ne kestävät liitot on tehty.
Nyt sun tärkein tehtäväsi on todellakin rauhoittaa sen rakkaan aviomiehesi loukattu mieli.
Siinä on ihan tarpeeksi tekemistä teille molemmille. Pyydä häneltä anteeksi salailuntarvettasi, sillä se oli väärin ja se oli se kaikista loukkaavin juttu koko hässäkässä. Se, että sä et luottanut häneen, vaikkakin asia on tollanen "kahden välinen juttu" mutta silti. Ei pitäis olla enää "kahden välisiä juttuja" joita ei voi jakaa puolison kanssa. Te olette antaneet aviolupauksenne ja SIIHEN unelmaan kuuluu nimenomaan luottamus.
Salaisuudet herättää aina kysymyksiä ja niihin sun pitää nyt osata vastata viisaasti.
Siippa on nyt vihanen sulle niin kauan kun häneltä siihen anteeksiantamiseen menee, ja sille sä et voi mitään. Voit vain odottaa ja olla vastasuudessa rehellinen – etenkin itsellesi.
Lycka till! I mean it. :)
"olin vauhdikas yksinhuoltaja ja sain kokeilla ja kokea."
Eli olit jakorasia. Kyllä se tässä taas nähdään, että menneisyydellä ON väliä.
"Se ei ole hänen tapaistaan enkä todellakaan kaipaa sellaista miestä itselleni. "
Olen aivan varma että hänkään ei kaipaa itselleen huoraavaa vaimoa, joten varmaankin osaat vetää tästä omat johtopäätöksesi?
"Odotan ehkä myös toista lasta miehelleni..."
Kerkeät kyllä tekemään kolmannellekin miehelle lapsia.
"Se ei ole hänen tapaistaan enkä todellakaan kaipaa sellaista miestä itselleni. "
pettämätön logiikka sulla, ensin touhuat tollasta miehesi selän takana ja sitten syytät häntä? Siis tietenkin hän on varmaan käytöksestäsi huomannut jotain kummallista ja siksi alkanut epäillä ja tonkia vaikka se ei olekaan hänen tapaistaan. kukaan ei halua elää epätietoisuudessa.
Ajattelin nyt tulla tänne vielä kertomaan, että saimme keskusteltua ja sovittua =) Onneksi.
Kiitos Miramari kannustuksesta.