Isäni ilmoitti eilen, että "muutan nyt pois ja me eroamme äitisi kanssa". Tämä tuli minulle (19v) ja kolmelle pikkuveljelleni (13, 15 ja 17 v) täysin puskasta! Eikä asiaa hoidettu kovinkaan tyylikkäästi. Isäni SOITTI minulle kun olin koulussa. Äiti ei ole edes puhunut minulle asiasta, ei ole soittanut tai tullut käymään... normaalisti hän on voinut puhua minulle kaikesta... Mitä nyt on tapahtunut?
Kaverini ovat puhuneet kokemuksistaan vanhempiensa avioeroista; miten asia heille selvisi, miten reagoivat, miten selvisivät... Useimmat niistä ovat olleet tyyliin: "tiesin että se oli tulossa, ilmassa selkeitä merkkejä, se oli helpotus...". Olenko minä oikeasti niin sokea, että en ole niitä merkkejä huomannut tai halunnut huomata?
Asiaa toki hankaloittaa se, etten asu enää kotona, mutta kotona asuvat veljenikään eivät olleet huomanneet mitään merkkejä tulevasta... Miksi he salasivat tämän meiltä näin pitkään?
Olen vihainen ja pettynyt, en mitään muuta. Vaikka tiedän, että jos toista ei rakasta ja eläminen yhdessä 20 vuodenkin jälkeen tuntuu pahalta, on parasta erota, mutta en silti voi hyväksyä asiaa tai olla onnellinen siitä, että vanhempani ovat tehneet päätöksen, jotta he olisivat onnellisempia.
Perheen vanhimpana lapsena ja ainoana tyttönä, koen nyt valtavaa tarvetta huolehtia nuoremmista veljistäni, mutta olen niin väsynyt ja stressaantunut koulusta, töistä ja muista henkilökohtaisista ongelmistani, etten tiedä onko minusta veljilleni tukijaksi... Pelkään että veljeni etääntyvät minusta, jos en tue heitä tässä... Nyt tuntuu todella pahalta, enkä tiedä miten jaksan käydä tämän läpi. Miksi juuri nyt, kun elämä muutenkin potkii päähän?
Vaikka kaikki me lapset olemme jo melko vanhoja, emme tiedä, tai ainakaan minä en tiedä miten eroon tulee suhtautua tai miten SAAN reagoida? Koska olen jo täysi-ikäinen enkä asuu enää kotona, odotetaanko minulta kypsää suhtautumista tähän?
Kaverini ovat puhuneet kokemuksistaan vanhempiensa avioeroista; miten asia heille selvisi, miten reagoivat, miten selvisivät... Useimmat niistä ovat olleet tyyliin: "tiesin että se oli tulossa, ilmassa selkeitä merkkejä, se oli helpotus...". Olenko minä oikeasti niin sokea, että en ole niitä merkkejä huomannut tai halunnut huomata?
Asiaa toki hankaloittaa se, etten asu enää kotona, mutta kotona asuvat veljenikään eivät olleet huomanneet mitään merkkejä tulevasta... Miksi he salasivat tämän meiltä näin pitkään?
Olen vihainen ja pettynyt, en mitään muuta. Vaikka tiedän, että jos toista ei rakasta ja eläminen yhdessä 20 vuodenkin jälkeen tuntuu pahalta, on parasta erota, mutta en silti voi hyväksyä asiaa tai olla onnellinen siitä, että vanhempani ovat tehneet päätöksen, jotta he olisivat onnellisempia.
Perheen vanhimpana lapsena ja ainoana tyttönä, koen nyt valtavaa tarvetta huolehtia nuoremmista veljistäni, mutta olen niin väsynyt ja stressaantunut koulusta, töistä ja muista henkilökohtaisista ongelmistani, etten tiedä onko minusta veljilleni tukijaksi... Pelkään että veljeni etääntyvät minusta, jos en tue heitä tässä... Nyt tuntuu todella pahalta, enkä tiedä miten jaksan käydä tämän läpi. Miksi juuri nyt, kun elämä muutenkin potkii päähän?
Vaikka kaikki me lapset olemme jo melko vanhoja, emme tiedä, tai ainakaan minä en tiedä miten eroon tulee suhtautua tai miten SAAN reagoida? Koska olen jo täysi-ikäinen enkä asuu enää kotona, odotetaanko minulta kypsää suhtautumista tähän?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Huolehtia sisaruksistasi eikä sinun. Ei kai he suinkaan lapsistaan eroa?
Ihan sama minkä ikäisiä lapset ovat vanhempien eron aikaan, jos tekee mieli huutaa ja itkeä, niin siitä vaan. Jos tuntuu pahalta, se paha olo tulee päästää pihalle tavalla tai toisella.
ajatteles, käytännössä ne merkitsee sitä, että vanhemmat on riidelleet enemmin tai vähemmin, ovat taistelleet lasten läsnäolosta huolimatta, eikä sekään varmasti mitään herkkua ole sivusta seuraten. Tavallaan sinun vanhempasi on olleet ehkä fiksumpia, mutta toisaalta, voi olla, että ainut kuka on lähestyvästä erosta tiennyt, on ollut isäsi. Voi hyvin olla, että äidillesikin ilmoitus on tullut yhtä paljon puskista, eikä siksi nyt kykene mitenkään esimerkiksi sinun oloasi helpottamaan.
Isäsi teki hieman kömpelösti ilmoittamalla asiasta puhelimitse, mutta ehkä hänen voimavaransa ei parempaan riittäneet, ehkä hän teki näin koska se oli ainut tyyli, miten koki voivansa hoitaa tilanteen. Oli tarve kertoa, mutta ei mahdollisuutta tehdä sitä silmästä silmään. Perhekokouksen paikkahan tuo olisi ollut. Mutta, tilanne meni niinkuin meni, sitä kohtaa elämästänne ei saa enää muutettua. En tiedä perheenne tavoista toimia, mutta nyt varmasti olisi syytä istua yhden pöydän ääreen ja kuulla kaikkia. Te lapset olette jo sen verran isoja, että voitte tehdä sen jopa ilman vanhempianne, mutta jotta saisitte ne vastaukset, joita nyt olette vailla, pitäisi siinä olla myös vanhempanne. Ehdota sinä, likipitäen vaadi, vaikka omat voimasi tässä kohtaa koetuksella onkin. Pahin mitä tuossa kohtaa voi tehdä on olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Liian pitkälle tulevaisuuteen ei sinun tarvitse nyt yrittää nähdä, eikä tietää, millä kaikki edessä oleva on voitettavissa. Elämä kuitenkin kantaa, joka tapauksessa. Tyylistä ei niin aina tiedä, joskus sitä menee kaksi askelta eteen, yhden kontaten taakse, mutta pitkällä juoksulla, eteenpäin kuitenkin, vaikka vain vaivoin.
Sinun ei tarvitse varsinaisesti ottaa itsellesi nuorempiesi tukemista, jos tiedät, ettei voimistasi ole paljon jaettavaa. Tavatkaa kuitenkin pikaisesti, puhukaa edes keskenänne, jotta tiedätte toistenne tilanteen.
Ylipäätään vanhempien avioerosta selviää kyllä, vai, onko vaihtoehtoja? Se, mikä ehkä eniten haavoittaa voi olla se, ettei asioista puhuta, ja se, että sisarukset ei kykene pitämään keskenään yhteyttä. Sen voi tehdä, vaikka yksikään ei olisi niin aikuinen ja lyömätön, että kokisi olevansa kyvykäs kantamaan myös toisten taakat. Yhdessä te siitä selviätte.
Ihmettelit miksi juuri nyt. Tuollaisille uutisille ei ole parasta mahdollista aikaa. Ei ole eikä tule sitä päivää, jolloin toivottaisi tervetulleeksi esimerkiksi tiedon vanhempiensa erosta. Huono uutiset tulee silloin kun ovat tullakseen, ja useimmiten huono seuraa huonoa -periaatteella. Aikuisena, tässä tapauksessa jo lukemattomat suru-uutiset kantaneena tietää, ettei koskaan mene niin huonosti, etteikö voisi mennä vieläkin huonommin. Tämän pahempaa ei voi olla.. oikeastaan, kun elämästä on kyse, pitää hyväksyä, että toki voi olla. Vieläkin huonommin.
Tosi ikävä tilanne ja todella huonosti hoidettu vanhempiesi puolelta. Isäs taisikin vaan soittaa suutuksissaan, että no kerrotaan nyt sitten lapsillekin...!
Melkein toivon, että koko juttu olis peruttu jo tähän mennessä...
Joka tapauksessa, sä saat reagoida just niin kuin susta tuntuu, saat ikeä ja valittaa ja syyllistää vanhempasi, ja heidän tulee ottaa sekin vastaan = lastensa hätä ja pettymys.
Ja kun sä pääset sen pahimman shokin yli, voit jutella sun broidiesi kanssa. Ei kukaan odota sun kykenevän mihinkään ennen kuin olet saanut purkaa ensin omia tunteitasi johonkin.
Hae sairista duunista jollet muuten jaksa, sillä ei kaikkea tarvi todellakaan jaksaa käsitellä keralla.
Käytä työpaikkalekuria tai koulun terkkarinkin apua jos tuntuu tosi pahalta. Ne on siellä sitä varten että ne auttaa.
Kyllä vanhempien ero aina vihlaisee ja aina se on jollain tapaa yllätys vaikka merkkejä olisikin ollut ilmassa. Itse olin jo aikuinen kuten siskonikin ja elimme jo omaa elämäämme kun vanhempamme erosivat. Alkoi hirveä härdelli kun isäni ilmoitti äidilleni yht´äkkiä lähdettyään jollekin reissulle ettei sitten tulekaan enää takaisin. Äitini järkyttyi pahoin ja yksi siskoistani osasi onneksi olla hänelle tukena, itse en osannut vaan jotenkin käperryin itseeni. Se oli pahinta kun joutui katsomaan äidin tuskaa vaikka ei heillä tainnut kovin hyvin mennä enää vuosiin. Silti isäni tapa lähteä oli aika "raaka", jos he olisivat edes keskustelleet asiasta ennen olisi äidinkin ollut helpompi suhtautua siihen, mutta kun lähtö oli niin yht´äkkinen ja kaikki loppui kuin seinään ymmärrän kyllä että se oli shokki.
Kyllä se minuunkin jätti jälkensä vaikka en sitä varmaan heti olisi edes myöntänyt. Se lapsuuden idylli mikä oli aina ollut olemassa särkyi eikä se ollut mukava kokemus. Sairastuin näihin aikoihin astmaan ja uskon että stressi jonka kuitenkin erosta johtuen koin oli osasyynä siihen.
Voimia sinullekin tilanteeseesi! Muista että sinun ei pidä olla yhtään sen vahvempi kuin kukaan muukaan ja on aivan luonnollista että vanhempien ero koskettaa vaikka itse olisi minkä ikäinen tahansa. Älä ota liian suurta taakkaa harteillesi mutta voit koittaa olla tukena myös veljillesi jaksamisesi mukaan. Vanhempiesi pitäisi pystyä olemaan tukena lapsille tällaisessakin tilanteessa mutta aina se ei onnistu varsinkaan jos eroon liittyy paljon tunnemyrskyjä. Se vie puhdin pois joskus pitkäksikin aikaa.
puolisolla on harrastuksena uhkailla erolla n. viikon parin välein. Kun lapset olivat pienempiä, huusivat joskus suoraa huutoa, että ei kai tule ero. Tätä on kestänyt jo kolme vuotta. Lapset ovat jo turtuneet tähän, eivät näytä paljoa reagoivan enää erouhkauksiin. Ei ole kyllä varmaan mukavaa elää jatkuvassa eron pelossa, jos ei lie hyvä tuo teidänkään tilanne.
Olet varmaan jo keskustellut tähänmennessä äitisi kanssa ja osaat tukea häntä tavallasi. On harmi, että ihmiset eivät jaksa nykyään odottaa lasten itsenäistymistä ja kotoa lähtemistä,vaan on kiire kesken kaiken ruveta etsimään sitä omaa elämää vaikka lapset vielä tarvitsisivat turvallista kotia.
No, ole vain vihainen,sitä kestää aikansa.Ensi kesänä olet jo asian hyväksynyt ja ehkä huomaat äitissäsikin piirteitä onnellisuudesta,joita ei ole näkynytkään pitkään aikaan.
Tuskin vanhempasi ovat onnellisia olleet pitkään aikaan,ei sitä eroa helposti haeta,he ovat vain kasvaneet erilleen ja rakkaus on loppunut, eikä mitään tullut tilalle..
Ystäväni,yksinhuoltaja-äiti kuoli leikkauspöydälle jokin aika sitten ja häneltä jäi 23-vuotias ja 14-vuotias tytär.Nyt tämä vanhempi huolehtii nuoremmasta, toinen toistaan tukien. Suru on murskaava..
Kerroin tämän siksi, että sinulla kuitenkin on elävänä vanhempasi, vaikka paskaan ratkaisuun ovat päätyneetkin..Paljon pahemminkin voisi olla.
Ei se elämä kauheasti muutu, vaikka perheen pää lähtee,poishan ne ukot on muutenkin suurimman osan ajasta, kunhan pitää poikiinkin kuitenkin säännöllistä yhteyttä sinun lisäksi.
Isona siskona voisit kuitenkin pitää veljiisi enemmän yhteyttä tänä aikana ja kuunnella heidän huoliaan ja rauhoitella,ettei se ero mikään maailmanloppu ole.
Monet sanovat, että suhde lapsiin paranee eron myötä vanhempien syyllisyyden takia? voi olla niinkin
ja saa ne syyllisyyttä vähän tunteakkin..
Hyvät jatkot sinulle ja voimia! Usko vaan, että nyt tuntuu paskalta, mutta se ei ole pysyvä olotila,myöhemmin tuntuu hyvältä!
Olen kolmen lapsen äiti. Minulla ja lapsille ero tuli pari vuotta sitten täysin puuntakaa. Lapset olivat silloin 12, 15 ja 17 vuotta. Voi tosiaan olla sinunkin tapauksessasi, että äitisi ei ole tiennyt asiasta mitään. Meidän perheen isä, joka oli mielestäni se maailman paras isä, ilmoitti vain ihastuneensa toiseen naiseen ja haluavansa erota. Hirveä sokki minulle ja lapsille. Eroailmoitusta ei edeltänyt suurempia riitoja, ei raha-huolia, ei uskottomuutta, ei väkivaltaa, ei mitään. Perheemme elämä oli minun ja lasten mielestä normaalia ja hyvää perhe-elämää. Ero tuli heti ilman viivytyksiä. Kenelläkään ei ollut aikaa sopeutua tilanteeseen. Lasten oli varmasti vaikeaa katsella pahaaoloani, mutta se viha, pettymys ja suru oli vaan käytävä läpi. Sinunkaan ei tarvitse olla vahvempi kuin olet. Voit ja sinun pitääkin ilmaista vihasi ja pettymyksesi vanhemmillesi. Sinulla on siihen täysi oikeus. Ovathan he joko yhdessä tai erikseen hajoittaneet pohjan elämältäsi ja samoin veljiesi elämältä.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin exmieheni asuu perheemme yhteisessä kodissa tämän ihastuksensa kanssa. Minä ja lapset asumme muualla. Nuorin lapsista käy isällään säännöllisesti. Kaksi vanhinta ovat yhteydessä lähinnä puhelimitse. Minä olen tekemisiää exän kanssa vain, jos on täysin pakko.
Suru erosta on pikkuhiljaa helpottanut ja elämä jatkuu nyt lasten kanssa rauhallista uomaansa. Joskus on vielä ikävä sitä entistä elämää, mutta alan olla enemmän ja enemmän tyytyväinen tähän mitä nyt on. Lapseni ovat eroon sopeutuneet, vaikka eivät varmaan koskaan täysin ymmärrä tai hyväksy isänsä ratkaisua.
Anna tunteidesi nyt näkyä ja kuulua. Sinun ei tarvitse olla vahvempi kuin olet. Sinun ei myökään tarvitse ottaa vastuuta veljistäsi. Se on vanhempiesi tehtävä. Vuoden parin kulutta olosi on huomattavasti parempi kuin nyt. Kokemuksesta tiedän, että aika on paras lääke. Nyt elät tähänastisen elämäsi pahinta kriisiä. Vanhempiesi ero jättää varmasti jälkensä sinuun, mutta kyllä sinä ja veljesi siitä selviätte. Puhu ja pura tunteitasi ystävillesi, vanhemmillesi ja tarvittaessa myös ammattiauttajalle. Jos suinkin jaksat, niin keskity kouluusi, töihisi ja oman elämäsi hallintaan. Anna vanhempiesi hoitaa omat asiansa. Voimia ja halaus sinulle.