He
Minulla oli noin vuoden mittainen suhde mieskaveriini joka loppui huhtikuussa hänen päätöksestään. Taustalla oli minun ja hänen mokailuita, mutta ei kuitenkaan pettämistä tai mitään sinne päin. En olisi halunnut erota, rakastin häntä koko sydämmestään ja rakastan edelleen. Hän kuitenkin tunteettomasti jätti minut yksin kaiken sen jälkeen mitä meillä oli ollut.
Tiedän että vuosi ei ole pitkä aika monenkymmenen vuoden parisuhteisiin verrattuna. Minulle se oli pitkä aika. Pisin koskaan kokemani suhde, ainutlaatuinen. Suunnittelin tulevaisuuttamme, yhteistä kotiamme, lapsiamme. Kunnes yhdessä illassa, kaikki oli ohi.
Eron jälkeen hän lakkasi vastaamasta puheluihini, tekstareihini yms. Välillä koitin aina soittaa, jos hän vastaisi, mutta ei. Riuduin tuskissani kunnes pari viikkoa sitten eräänä kauniina iltana kohtalo johdatti meidät samoille poluille. Tapasin hänet. Juttelin hänen kanssaan (tai siis minä juttelin ja hän vain istui ilmeettömänä). Ei puhunut juurikaan. Pyysin häntä sanomaan, josko hän ei välitä minusta enää. Lupasin jättää hänet rauhaan koko loppuelämäkseen. Hän ei vastannut. Hän ei sanonut että ei välitä, mutta ei sanonut myöskään välittävänsä. Lopulta lupasin jättää hänet rauhaan, sillä sitä hän halusi.
Kysymys kuuluukin, miten ikinä pystyn jatkamaan tästä eteenpäin kun 7 kuukauden eron jälkeen joka ilta on samanlainen olo kuin iltana jolloin erosimme? Olen käynyt juttelemassa psykologilla mutta ilman tuloksia. Hän on viimeisenä mielessä illalla kun nukahdan ja ensimmäisenä aamulla kun herään.
En jaksa tätä enää. Haluaisin päästä elämässä eteenpäin kuten hänkin, mutta en pysty sillä minulla ei ole elämää ilman häntä. En halua ketään toista miestä. Olen koittanut, mutta en pysty siihen. Tiedän että surutyö vaatii aikaa mutta tämä on kohtuuttoman pitkä aika. Jopa itsemurha on käynyt mielessäni.
Minulla oli noin vuoden mittainen suhde mieskaveriini joka loppui huhtikuussa hänen päätöksestään. Taustalla oli minun ja hänen mokailuita, mutta ei kuitenkaan pettämistä tai mitään sinne päin. En olisi halunnut erota, rakastin häntä koko sydämmestään ja rakastan edelleen. Hän kuitenkin tunteettomasti jätti minut yksin kaiken sen jälkeen mitä meillä oli ollut.
Tiedän että vuosi ei ole pitkä aika monenkymmenen vuoden parisuhteisiin verrattuna. Minulle se oli pitkä aika. Pisin koskaan kokemani suhde, ainutlaatuinen. Suunnittelin tulevaisuuttamme, yhteistä kotiamme, lapsiamme. Kunnes yhdessä illassa, kaikki oli ohi.
Eron jälkeen hän lakkasi vastaamasta puheluihini, tekstareihini yms. Välillä koitin aina soittaa, jos hän vastaisi, mutta ei. Riuduin tuskissani kunnes pari viikkoa sitten eräänä kauniina iltana kohtalo johdatti meidät samoille poluille. Tapasin hänet. Juttelin hänen kanssaan (tai siis minä juttelin ja hän vain istui ilmeettömänä). Ei puhunut juurikaan. Pyysin häntä sanomaan, josko hän ei välitä minusta enää. Lupasin jättää hänet rauhaan koko loppuelämäkseen. Hän ei vastannut. Hän ei sanonut että ei välitä, mutta ei sanonut myöskään välittävänsä. Lopulta lupasin jättää hänet rauhaan, sillä sitä hän halusi.
Kysymys kuuluukin, miten ikinä pystyn jatkamaan tästä eteenpäin kun 7 kuukauden eron jälkeen joka ilta on samanlainen olo kuin iltana jolloin erosimme? Olen käynyt juttelemassa psykologilla mutta ilman tuloksia. Hän on viimeisenä mielessä illalla kun nukahdan ja ensimmäisenä aamulla kun herään.
En jaksa tätä enää. Haluaisin päästä elämässä eteenpäin kuten hänkin, mutta en pysty sillä minulla ei ole elämää ilman häntä. En halua ketään toista miestä. Olen koittanut, mutta en pysty siihen. Tiedän että surutyö vaatii aikaa mutta tämä on kohtuuttoman pitkä aika. Jopa itsemurha on käynyt mielessäni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oletko ihan pikkasen läheisriippuvainen? Aika paskoja juttuja tapahtuu aika monelle ihmisella ja niistä selviää, se että sä mietit itsaria sen takia kun joku vammanen on päässy satuttaa sua nii...no. Turhaan sä tota asiaa enää spekuloit se oli paska jätkä ja thats it. Aina parempi kun tollasista mielenvikasista pääsee eroon. On sulla kyllä tekemistä ihan oman itsesikin kanssa, että ei kannata aloittaa uutta seurustelusuhdetta ennenkun oot saanu oman pääs kondikseen. Ensin pitää pystyä rakastamaan itseään enenkun voi rakastaa muita.
En ole itse vielä eronnut koskaan. Mutta uskoisin tulevan exäni tuntevan samoin kuin sinä nyt. SItä juuri pelkäänkin eniten.
Jätän hänet useasta syystä vaikka takana on "täydelliset" 8 vuotta. Kun tutuimme yritin tehdä häneen täydellisen vaikutuksen, mutta se aiheutti sen, että aina kun olimme toistemme kanssa menin toiseen "moodiin". Eli aina kun olin hänen seurassaan valehtelin itselleni ja hänelle, että olen hyvä mies.
Itsekkin uskoin tuohon mooonta vuotta. Mutta vähän aikaa sitten tajusin, että koko suhteemme oli valetta minun osaltani. Olen hautonut eroa jo monta vuotta, mutta perunut päätökseni ja uskotellut, että olen onnellinen suhtesssani.
Uskon, että miesystäväsi jossain vaiheessa tajusi, ettei jaksa pitää roolia yllä eikä jaksa sitä enää.
Mutta entäs jos olisitte jatkanut suhdetta ja mies olisi tajunnut kuuden vuoden päästä, että te ette sovikkaan yhteen? Sitten olisi vituttanut enemmän. Kyllähän se vituttaa nyt, mutta ajattele sitten kun on lapsia.
Kerroit myös siitä, että kysyit häneltä, että onko hänellä vielä tunteita sinua kohtaan. Luulen että kyllä. Vaikka hän olisi vetänyt roolia monta vuotta, uskon hänen silti olleen myös rakastunut sinuun. Eihän hän olisi vetänyt roolia turhaan?
Kuulostaa kliseiseltä, mutta etsi mies joka rakastaa sinua oikeasti. Ei oo helppoo. Eihän rakkaus tule nappia painamalla. Mutta ihan vinkkinä: Ei kannata olla liian liimautuva. Varsinkaan yli mustasukkainen. Liiaksi sitova malli muistuttaa äidistä ja se aiheuttaa sitä, että mies alkaa taipua ja yrittää mielistellä sinua. Silloin hän valehtelee sinulle ja itselleen. Heh, yleisestu näitä miehiä kutsutaan tossun alla oleviksi.
T 8v
tuo edellinen oli viisaasti kirjoitettu! aloittajalle voimia paljon! 5kk toipunut nyt omasta erosta. 11v yhteiseloa takana. Nyt olen ymmärtänyt asiat miksi menivät niinkuin menivät.. Onni lähtee lopulta täysin itsestä, omat unelmat ja tavoitteet pitää olla selvillä. parisuhde voi olla aitoa rakkautta ja onnea kun molemmat elävät elämäänsä ja jakavat sen vaan toistensa kanssa. tiedän täysin miltä susta tuntuu! mutta anna elämän voittaa, tee tosissasi töitä oman onnesi eteen.
Kurjaa onkin tuo epäkypsä puhumattomuus (mieheltä vai onko hän poikanen) ja häipyminen sen tien, se ei olisi keneltäkään pois jos hän edes keskusteluyhteydessä olisi sinuun. Asioita voi näet puhuakin läpi. Älä nyt enää pidä liian jalustalla miestä, kun taustalla voi olla mitä vaan, vaikka on kuinka komea tahansa ja ulkokultainen.. ei voi koskaan tietää. Rakenna itsetuntosi hyväksi ja vähän omaa elämää pikku hiljaa..jotain pientäkin riittää.
Asioita voi aina miettiä mistä mikäkin johtuu ja mitä henkilön taustalla on. Ehkä saat puheyhteyden vielä, mutta sillä aikaa voit puhua muiden kanssakin. Ja mukavia harrasteita sitten kun jaksaa vaikka yksinkin..
Jotkut ihmiset paljastuu komeiksi kuoriksi ja samanlaisiksi kuin muut tai/ja sitten narsisteiksi, vaikka odottaa että henkilö on tosi erityinen, ajatteleva ja komea ja... minä olen pettynyt ainakin. Ja tutkinut näitä asioita. Ja yksin. Mutta eipä se ole ainoa ihminen maailmassa.
Olet mennyt eteenpäin surussasi, vaikka sitä et välttämättä itse huomaan. Kerrot, että olet jo väsynyt tähän suremiseen ja haluat päästä eteenpäin. Nämä ovat jo merkkejä siitä, että olet edennyt asiassa. Joku aamu heräät ja hengität syvään ja huomaat, että et ihan joka hetki ajattele häntä. Hanki nyt jotain muuta ajateltavaa, tee jotain, mitä olet aina halunnut tehdä, tai mene vaikka vapaaehtoistyöhön, tai mene sellaiseen konserttiin, johon olet aina halunnut mennä. Riko rajasi.
Kuuntele Vicky Rostin "oon voimissain".
Tsemppiä, kohta voit hengittää vapaammin. Sureminen on silta eteenpäin, rakennat sitä juuri. Kohta olet vastarannalla.
Jos tyyppi on noin ylimielinen, ettei vaivaudu edes vastaamaan sulle MITÄÄN, niin älä ihmeessä uhraa enää ajatustakaan hänelle. Sanois suoraan, ettei ole kiinnostunut ja siinä se. Ihan turha tommoista sälliä on enää yli puolen vuoden jälkeen muistella.
Ymmärrän sun surun: ekan, suhteellisen pitkän suhteen päättyminen ottaa aina koville. Taidatte olla aika nuoriakin, joten ehkä kundia rupes ahdistamaan nuo lapsenhankinta-yms. haaveilut.
Yritä muistaa tosta suhteesta vaan ne hyvät asiat, älä haikaile äläkä oo katkera. Katso eteenpäin ja pidä mieli avoimena uusille ihmisille. Teitä ei oltu tarkoitettu yhteen tuon kundin kanssa, vaan sulle on joku toinen jossain.
Ihan vaan tiedoksi, että kyllä naisetkin osaa suhteet lopettaa ikävästi. Sanaakaan sanomatta, mitään ilmoittamatta, ihan yks kaks vaan. Varsinainen pikkujoululahja oli sekin. Aivan tuntee itsensä jätteeksi joka "dumpataan" roskiin. (kihlasormus tuli postitse)(omat asunnot, n.800 metriä välissä)
Mutta ei pidä jäädä hautomaan asiaa, ystävät on sitä varten, että he lohduttavat ja voit kertoa/purkautua
heille. Ja muista, kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu.
Nimimerkille Pah, 3xpah: ensinmäinen kappale tekstistäsi on ASIAA!