Nyt toivoa tällekin palstalle kaikille sydämmensä särkeneille. Olisi kiva kuulla tarinanne kaikilta teiltä, jotka olette särkeneet sydämenne, mutta sitten kaikki onkin kääntynyt paremmaksi elämässänne, olette esimerkiksi löytäneet uuden onnen, tai tuhoon tuomittu suhde onkin alkanut toimia, tai muuten vaan olette päässeet yli tunteistanne ja elämä on alkanut maistua taas eikä suru enää paina mieltä. Pointti olisi siis tässä se, että teidän tarinanne antaisivat toivoa paremmasta sydänsuruisille, ehkä se auttaa jaksamaan paremmin, kun tietää että kaikesta voi selvitä ja surun jälkeen voi löytää uuden onnen.
Mielenkiinnolla lukisin, ja varmasti moni muukin täällä joka toistaiseksi on menettänyt toivonsa onnellisesta elämästä!
Mielenkiinnolla lukisin, ja varmasti moni muukin täällä joka toistaiseksi on menettänyt toivonsa onnellisesta elämästä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voisin kertoa myös omani, joka lohduttaa minua sydänsuruissani ainakin hitusen.
Olin aikoinani korviani myöten rakastunut erääseen mieheen, joka oli aluksi kovasti perässäni ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Sitten mies vain yllättäen ryhtyi välttelemään minua, ei halunnut tavata tai liiemmin jutella. En uskaltanut kysyä suoraan mistä hänen käytöksensä johtui, pelkäsin vaikuttavani liian epätoivoiselta perässä roikkujalta (olimme vasta muutaman viikon tunteneet toisemme paremmin). Sitten kuitenkin rohkaistuin, ja laitoin miehelle sähköpostia. Vastaus oli tylyäkin tylympi: "Ole kiltti ja jätä minut rauhaan. En ole kiinnostunut susta enkä koskaan voisi seurustella sun kanssasi!". Sydämmeni särkyi pahoin, eikä edes miehen moukkamainen käytös saanut tunteitani katoamaan häntä kohtaan. Ehkä olisin päässyt helpommin yli, ellei mies jostain kumman syystä kuitenkin pitänyt minuun silloin tällöin yhteyttä, tuli esimerkiksi mesessä moikkaamaan ja kertoilemaan että on tulossa paikkakunnalleni käymään (asuimme eri kaupungeissa), ja minähän ajattelin hänen sittenkin edelleen pitävän minusta kun hän suurinpiirtein vihjaili josko voisimme tavata. Kuitenkaan en uskaltanut enää edelliskerran jälkeen kysyä miehen tunteista suoraan, vaan noin vuoden päivät kiduin epätietoisuudessa haikaillen hänen peräänsä, olin hämmentynyt hänen ailahtelevasta käytöksestään minua kohtaan, mutta tilanne ei kuitenkaan koskaan kehittynyt mihinkään suuntaan, mies ei koskaan suoraan ehdottanut tapaamisia tai muuta. Olin koko vuoden enemmän tai vähemmän suruissani, ja hän tuntui olevan jatkuvasti mielessäni.
Lopulta huomasin reilun vuoden kuluttua yhtäkkiä, että tunteeni miestä kohtaan olivat yksinkertaisesti kadonneet, niin ihmeellistä kuin se olikin, en tuntenut enää mitään häntä kohtaan. Kai minulle oli tullut joku raja vastaan suremisessa ja haikailussa, yhtäkkiä en vaan tuntenut mitään vetoa miestä kohtaan. Silmäni alkoivat aueta muille miehille, huomasin, että maailmahan on täynnä miehiä. Ja jo muutaman kuukauden kuluttua päädyin onnelliseen, useamman vuoden kestäneeseen parisuhteeseen, joka kyllä sittemmin päättyi, mutta sopuisissa merkeissä, ja minä olin se osapuoli joka halusi suhteen lopettaa.
Nyt vuosia myöhemmin, tuo mies on joskus tullut mua vastaan kaupungilla, ja edelleenkään ei sydän tykytä kovemmin edes hänet nähdessäni. Jos hän nyt ihan itse tulisi perässäni roikkumaan ja ehdottelisi vaikkapa seurustelusuhdetta, en ryhtyisi sellaiseen, koska en pidä miestä millään tavalla puoleensa vetävänä. Joskus ihan naurattaa että mitä ihmettä hänessä oikein näin.