Itseaiheuttamansa riidan jälkeen mies haluaa lopettaa tilanteen omalta kannaltaan mahdollisimman vaivattomasti ja nopeasti eli pyytää anteeksi. Hän olettaa, että tilanne paranee sillä välittömästi vaikka hän ei edes koskaan kerro mitä pyytää anteeksi. Mielestäni se olisi tärkeää, jotta asiassa päästäisiin eteenpäin. Jos haluan puhua asiasta, hän hermostuu ja tiuskii, että koita nyt jo päästä yli siitä! Ei tätä asiaa tarvitse pahentaa jauhamalla siitä! Eli hän alkaa taas tiuskia minulle, josta pahoitan mieleni. Mies ei "jaksa" sellaista ja olettaa että tuolla yhdellä taikasanalla kaikki unohtuu. "Minähän pyysin jo anteeksi, mitä sinä vielä haluat?!"
Olenko mielestänne liian vaativa ja hankala ihminen, kun mielestäni anteeksipyytämiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkä sana "anteeksi"? Joskus hän jopa peruu anteeksipyyntönsä! Mielestäni anteeksipyytämiseen kuuluu nimenomaan katumus omasta väärästä teosta, eikä se, että jollain sanalla vain pyritään pyyhkäisemään asia pois päiväjärjestyksestä niinkuin delete nappulalla.
Miehen pitäisi saada laukoa ilkeyksiä ja raivota minulle (ehkä omaa pahaa oloaan) mutta hän ei kestä sitä, että kerron miltä minusta hänen käytöksensä tuntuu. Onko tämä reilua?
Olenko mielestänne liian vaativa ja hankala ihminen, kun mielestäni anteeksipyytämiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkä sana "anteeksi"? Joskus hän jopa peruu anteeksipyyntönsä! Mielestäni anteeksipyytämiseen kuuluu nimenomaan katumus omasta väärästä teosta, eikä se, että jollain sanalla vain pyritään pyyhkäisemään asia pois päiväjärjestyksestä niinkuin delete nappulalla.
Miehen pitäisi saada laukoa ilkeyksiä ja raivota minulle (ehkä omaa pahaa oloaan) mutta hän ei kestä sitä, että kerron miltä minusta hänen käytöksensä tuntuu. Onko tämä reilua?
Vastaukset 16
Vanhimmat
En ota kantaa muuten, kuin että teillä on aika perustavaa laatua oleva ongelma suhteessa. Kehotan puhumaan asiasta. Siis juttelemaan ihan rauhallisesti siitä, kuinka riitelette ja erilaisista arvolatauksistanne anteeksipyyntöön. Jos ette pysty juttelemaan ja avaamaan toisillenne ajatus- ja toimintamallejanne niin en usko että tuosta hyvää seuraa, anteeksi nyt vain. Minäkään en katselis miestä joka aloittaa riidan, haukkuu ja heittelee sitten mitäänsanomattomia anteeksipyyntöjä. Toisaalta riitaan tarvitaan aina kaksi ja toisen jankkaaminen esim anteeksipyynnöstä voi sitten ärsyttää niin, että se tulee vedettyä pois... Eli en usko, että ongelma on oikeasti vain miehessä... Mutta palstaneuvoilla tilanne ei ratkea, asiat ratkeavat vain keskustelemalla. Ei riidan lomassa eikä päätteeksi, vaan ihan omana keskustelunaan. Jollette siihen pysty niin vaikeaksi menee. Sinuna miettisin sitä, miten tuot asiat keskusteluun. Jos samoin kuin tuon viestisi, niin tulee olo, että syytät ja ahdistelet kohtuuttomasti ja pidät itseäsi melkein pyhimyksenä joka hakee vain oikeutta. Älyttömän ärsyttävä lähestymistapa :) Mun mielestä eräs parhaimpia neuvoja on: asiat riitelevät, ei ihmiset. Kuulostaa naivilta, mutta jos saat itsesi ja miehesi käymään keskustelua oikeasta ASIASTA sen sijaan että jankkaatte toisianne ärsyttäen riitaa toisen puhuessa aidasta ja toisen aidan seipäästä, niin huonostihan siinä käy. Eli opetelkaa keskustelemaan uusilla tavoilla te molemmat.
Kiitos vastauksista. Ja kiitos jos jaksatte lukea tämänkin loppuun, tuli aika pitkä taustaselostus. :)
Onneksi joku muukin oli kanssani samaa mieltä kanssani tästä asiasta. Ihmettelin jo mielessäni ovatko muutkin todella sitä mieltä, että esim. asiaton yksipuolinen murjotus, huutaminen tai ilkeyksien lateleminen ihan yllättäen pitää vain sietää, jos toinen popsauttaa sanan anteeksi, ja loukkaukset pitäisi unohtaa sen jälkeen? Varsinkin kun näitä "kohtauksia" tulee aina vain uudelleen, joskus pidemmällä, joskus lyhyemmällä välillä, vaikka toinen toista lupaa. "En halua olla ilkeä, parannan tapani." Kunnes taas seuraava kerta tulee.
Puhuin nyt nimenomaan toisen aloittamasta, turhasta riidasta. Ymmärrän, että jos olen tehnyt jotain, joka aiheuttaa riitelyä niin silloin käytetään tuota "kaksi tappelee"-korttia. Mutta kun joskus tilanne vain on se, että joillakin ihmisillä joskus vain on se pää siellä p**seessä ja sitten puretaan omaa pahaa oloa syyttömiin sivullisiin. En kai voi olla ainoa, joka on nähnyt tällaista käytöstä? Jos toinen käyttäytyy kuin moukka, niin ei kai se AINA voi olla sen toisen syy?
Olen pyytänyt, että toinen kertoisi aina heti mikä on vialla ja että rakentavasti keskusteltaisiin niistä mieltä painavista asioista, mutta yleensä vastaus on, että ei tarvitse keskustella, ei minua mikään vaivaa. Stressiä on töissä jne. mutta muuten on mennyt ihan ok. Kuitenkin joku asia on saattanut ärsyttää, josta ei ole ollut puhetta ja sitten tällaisen riidan aikana otetaan esille näitä aikaisempia asioita ja millä draamalla! Jos sitten huutamisen ja anteeksipyynnön jälkeen haluan palata asiaan, tulee näitä kommentteja, että älä sinä nyt enää jatka! Meni ohi jo! Eli asiaa ei hänen mielestään saisi käsitellä pois päiväjärjestyksestä molempien osalta.
Ihmetyttää se, että jos kiukutteluun ei ole oikeaa aihetta eikä mies suostu kertomaan mikä varsinaisesti kiukun puuskan aiheutti, miksi hän ei tajua aiheuttamaansa mielipahaa? Pyytääkö hän "anteeksi" vain saadakseen rauhan maahan?
Perheessä heillä on malli äidistä, jolle saa kiukutella, ja joka ei yleensä omia negatiivisia tuntemuksiaan tuo julki, vaan on oikea perinteinen vanhan kansan kiltti tyttö. Kaikki käy. Ainakaan minun nähteni hän ei ole koskaan ojentanut poikaansa siitä, että hänelle huudetaan, mikä on mielestäni uskomatonta. Kyllä äitiään pitäisi sen verran kunnioittaa ettei asioita hoideta huutamalla, ja äidin pitäisi vaatia kunnioittavaa kohtelua itselleen. Auta armias, jos asiasta miehelle huomauttaa, että en ole samanlainen likasanko kuin äitisi, jolle voi kipata kaikki kuonat ja sitten jatkaa taas niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. (Tiedän ettei miehelle saisi äitiä arvostella, mutta pakko on asia ollut ottaa esille.) Varsinkin perheen äiti haluaa miellyttää kaikkia eikä huomioi itseään riittävästi ja sitten perheessä puretaankin pahaa oloa puolin ja toisin huutamalla. Joskus mies on asiaa hieman keskustellessamme myötäillytkin, mutta eipä hänessä itsessään sitä samaa ominaisuutta tietenkään ole! Ja muutenkin minusta tulee sitten yleensä ylianalysoija tms. jos huomautan näistä perheperinteistä, jotka mielestäni vaikuttavat taustalla.
Olen sanonut, että jos seurani aiheuttaa pahaa oloa eikä tekemäni ponnistelut parantaakseni omia huonoja tapojani kohtaan riitä, niin sitten kai pitäisi miettiä onko järkeä jatkaa enää. Erota mies ei kai kuitenkaan tosissaan halua vaikka välillä sitä uhkaa ajattelevansa. Olen ymmälläni ja epävarma miehen todellisista tunteista, koska kuitenkin hän sanoo rakastavansa minua.
Jos olette nähneet Adam Sandlerin Anger Management niin mieheni muistuttaa hieman tätä tyyppiä (tosin ei ole niin ällö ja nössö). Eli hiukan mietityttää, että koska poksahtaa kun hän ei pysty käsittelemään negatiivisia asioita rauhallisesti vaan joko vain kieltää ne -tai sitten huutaa ja dramatisoi asian ja siirtää vastuun muille.
Elikkä sinä olet se roskis johon voi kaataa oman pahan olon ja sitten tyhjentää se anteeksipyynnöllä, onpas hienoa... Anteekispyyntö nimen omaan tarkoittaa sitä että katuu tekojaan/sanojaan ja pitää sitten huolen siitä, ETTEI SE TOISTU. Samaa asiaa ei voi mielestäni pyytää anteeksi kuin kerran, muuten anteeksipyyntö menettää merkityksensä. Reilua miehen käytös ei ole. Sinä itse päätät siitä miten sinua kohdellaan, ja miten sinulle puhutaan. kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi.
Jos mies ei mielestäsi pyydä anteeksi oikealla tavalla, niin kerro konkreettisesti, mitä häneltä tarvitsisit. Monet miehet, etenkin jos eivät ole kotona oppineet argumentoivia keskustelutaitoja, helposti ärsyyntyvät naisten jankkaamiseen. Ja naiset ei välttämättä tajua sitä, etteivät ikinä oikeasti kerro mitä he tarvitsisivat vaan jatkavat vain sen hokemista et ei toi nyt riitä. Eli ensin pohdi, mitä teistä kumpikin ihan oikeasti tekee riidan aikana. Ja sitten tosiaan puhu sen miehesi kanssa asiasta. Ja mistä riidat muuten alkaa? Seuraavallla kerralla yritä estää riidan syntyminen eli ota ttime out kun tunteet kuumenee ja sitten palaa keskustelemaan asiasta rauhallisesti ja järkevästi.
Olen pyrkinyt kertomaan täsmällisesti mitä haluan eikä mielestäni se olekaan ongelma. Melkein sanoisin, että meillä on sikäli sukupuoliroolit menneet päinvastoin, että minä kerron toiveistani ja haluistani mutta hän ei. Hänen mielestään "pitäisi nyt jotain itsekin tajuta", kun olen sanonut etten ole ajatustenlukija. Eli esimerkiksi jos miehelläni on nälkä, hän kysyy minulta haluanko ruokaa. Jos vastaan että en, hän saattaa olla puhumatta asiasta mitään ja voi jopa kärttyillä, kunnes tajuan kysyä, että onko hänellä nälkä. Miksi aikuinen ihminen ei sitten voi heti sanoa: minulla on nälkä! Tekisikö jompi kumpi ruokaa vai mentäisiinkö syömään yhdessä?
Miten sitten estää riidan syntyminen jos toinen kiukuttelee? Jos vastaan takaisin, "menen mukaan riitaan" eikö niin? Jos taas annan olla ja palaan asiaan vasta myöhemmin, kommentti on juuri tuo että on todellä älytöntä jatkaa "riitaa" ja pahentaa asiaa olemalla niin negatiivinen ja vellomalla menneitä.. Eli miehen mielestä ainoa tapa "olla riitelemättä" ilmeisesti on, että antaa asian olla ja vain unohtaa. En vain voi hyväksyä sitä, että toinen joutuu loputtomasti nielemään pahaa oloa. Vaikka kuinka hän olisi ihana riidan jälkeen, niin ei niitä loukkaavia sanoja poiskaan saa pyyhittyä. Sitä miettii vain, että koska se seuraava kerta taas mahtaa tulla. Tuntuu ettei minua arvosteta riittävästi, sen verran että toinen harkitsisi käyttäytymistään ja sanomisiaan. Eihän hän muille kuin perheelleen ja minulle tuolla tavoin käyttäydy eli ei ole kyse itsehillinnän totaalisesta puutoksesta.
Minun perheessäni veljeni hoitaa asioita samalla tavalla huutamalla. Kuitenkin vieraille hän on ystävällinen ja osaa käyttäytyä mutta esim. minulle saattaa yhtäkkiä vaikka kesken puhelun tuskastua johonkin ja alkaa huutamaan. Silloin ei auta muu kuin yrittää lopettaa puhelu mahdollisimman pian sillä mikään sanominen puolin tai toisin ei johda mihinkään. Myöhemmin jos kysyn että mikä hänelle tuli niin siitä ei keskustella ja se on mennyttä. Tuntuu siltä että hän on jotenkin häpeissään eikä siksi tahdo avautua. Kaikki kipeät asiat hän pitää sisällään ja saattaa myöhemmin tuoda jonkin asian esille mutta ei silloin kun jotain olisi tehtävissä ja on sitten katkera näistä asioista.
Asumme kaukana toisistamme emmekä ole paljon tekemisissä. Hän osaa käyttäytyä silloin kun nähdään vain pikaisesti mutta jos jostain syystä olemme tekemisissä enemmän en ehkä tunnu enää vieraalta ja alkaa tämä huutaminen. Tämä huutaminen kohdistuu myös siskooni ja äitiini.
Aikaisemmin kotona asuessani tämä oli jokapäiväistä ja siihen oli tottunut. Kun muutin omilleni olin helpottunut. Tuntui kuin olisi päässyt pois hullujenhuoneelta. Nyt tuo käytös järkyttää minua ja yleensä hänkin huomaa järkytykseni ja se vähän hillitsee häntä. Olenkin huomannut että ainoa ”tyyli” häntä käsitellä on olla mahdollisimman vieras hänelle ja yrittää omalta osaltaan lopettaa tilanne. Puhelimessa tämä on helppoa mutta sitten kun nähdään se on hankalampaa.
Veljelläni ei vielä ole ollut vakavaa parisuhdetta mutta on kyllä mietityttänyt tulevan kumppanin puolesta…
En tiedä mistä tämmöinen käytös johtuu. Johtuuko siitä ettei osaa kertoa toiveistaan ja huolistaan ja avata suutaan ja sitten turhautuu toiseen. Vai onko jostain opittu tällainen malli lytätä toinen henkisesti kun itsellä on paha olla. Saako siitä sitten taas voimaa vai mitä? Onko se sitä että kun ei saa lyödä nyrkeillä niin sitten sanoilla? Mistä johtuu että hillitsee itsensä ulkopuolisten kanssa mutta omalle perheelle ja rakkaimmilleen saa olla kuinka ilkeä tahansa? Niinhän toisaalta fyysistä väkivaltaa käyttävät tekevät myös… Tietävät että se on väärin ja siksi sitä ei muille näytetä.
Näitä minä olen vuosien mittaan mietiskellyt. Toivottavasti joku pirttihirmu löytää veljeni ja pistää tossunsa alle ja opettaa tavoille.
Tämä on kyllä hieman kaukaa haettu, mutta koska omakohtaisesti kärsin tästä niin tuli mieleeni... Eli olisiko mahdollista, että veljelläsi olisi ADHD? Suuri osa ADHDsta ei ole mitään levottomia höseltäjiä fyysisesti, vaikka sellaiseksi heidät yleensä kuvitellaan. Suurella osalla se levottomuus on vain päänsisäistä. Itse kärsin juuri tuosta, että hermostun ja suutun ja olen muutenkin lyhytpinnainen, etenkin tuttujen kanssa. Eli tuttujen kanssa sitä valitettavasti on enemmän oma itsensä... Impulssikontrollin vaikeus tekee tuota mulle. Itseäni auttoi paljon ADHD lääkitys, huomattavampia eroja syntyi juuri tuossa, että pinna on nyt suht normaali ja keskittymiskyky parani myös ja elämä helpotti paljon...
Kiitos vastauksesta.
Mietin että miten itse huomasit hakeutua hoitoon? Huomasitko itse vai sanoiko joku muu jotain?
Olen ehdottanut veljelleni joskus terapiaa tai muuta koska hän tuntuu niin kovasti kärsivän menneistä asioista jotka ovat jäänet häntä kaivelemaan. Vastaus aina on ollut ehdoton ei ja raivostuminen. En kylläkään ole ehdottanut terapiaa tai muuta tähän raivoamiseen. Taidan kokeilla vaikka sieltä huudot tulisikin.
Mutta niin, olisi kiva tietää kuinka itse sait hoitoa. En ole ajatellutkaan tuota vaihtoehtoa vaikka se käy vähän järkeenkin sillä veljeni on aina ollut tuollainen.
..miehesi. En tiedä oletko vaimokkeeni vai et, mutta se selviää sillä, että luet otsikon "Rakas HULLU naiseni" ja jos tunnistat itsesi siitä niin sitten tästä tulee mielenkiintoista.
Nuo kuvauksesi miehestäsi vastaa melkein kuin omaa käytöstäni suhteessani. Osaltani yritän perustella sen seuraavasti, mutta ota kuitenkin huomioon, että tämä ei ole perusteltu syy vaan tunne-elämän asia joka tarvitsee hoitoa tai se pahenee. Ja ota huomioon myös se, että henkisen väkivallan uhri pyrkii syyttämään aina sitä toista ellei tiedosta itse ongelmiaan kuten minä ennen kuin hain apua.
Käyttäydytkö itse niin, että kiukuttelet tai mökötät jos toinen ei sillä hetkellä ota huomioon tarpeitasi kun itse odotat? Tosin ääneen et pyydä..odotat vain.. Meillä suomalaisilla miehillä on sellainen ongelma että me ei osata lukea naisemme ajatuksia.
Esim joskus riidan jälkeen aloin syömään niin naiseni repi leivät edestäni, koska tein sen muka ärsyttääkseni, koska en kysynyt häneltä onko nälkä. Olin kysynyt, että onko soveliasta nyt käydä syömään ja sain vastaukseksi, että "Tee mitä teet"" (perus). Joten tuollaisesta tulee pidemmän päälle sellaista, että alitajuisesti yrittää olla toiselle mieleen ja sit kysyy, että haluatko syödä ja jos toinen ei niin sit tekee karhunpalvelusta itselleen ja jättää syömättä, siitä johtuu se, että asia jää vaivaamaan ja vituttamaan. Sitten kun vastaavanlaisia asioita on paljon eikä niistä keskustele niin "säkki" tulee täyteen ja ne purkautuu muun riidan yhteydessä. Itselläni on juuri tuollainen ongelma, että pitää kotona jopa kysyä, että voinko käydä vessassa jne.. ja toinen taas elää normaalia elämää niin se käy kanssa ahdistamaan kun toinen muka kontrolloi minua ja itse elää normaalisti. Eli miehesi täytyy opetella puhumaan asioista ennen kuin niitä asioita on liikaa ja silloin sitä puhumista pyrkii välttelemään. Kun puhuu asiallisesti pienenkin asian kerralla niin elämä helpottuu kummasti.
Sinun roolisi tulisi olla kuuntelijana ja älä syyllisty toisen kontrollointiin ja käskemiseen. Ja ole kärsivällinen! Miehelläsi on ongelma joka täytyy purkaa.. Hänellä todennäköisesti on paljon asioita jotka painavat mieltä. Välttämättä sinä et ole paras vaihtoehto jolle voi purkaa, mutta toivottavasti miehelläsi on joku kaveri jolle sitä säkkiä voi tyhjentää. Jos ei muuten niin joku psygologi tms, jonne kannattaa hakeutua ns.matalalla kynnyksellä, sillä psyykkisillä asioilla ei kannata leikkiä.
Eli ole kärsivällinen. Jos tiedät että pystyt puhumaan miehesi kanssa siten, ettet provosoi tai kontrolloi niin varaa aikaa etukäteen kahden keskiseen keskusteluhetkeen, jossa kummankin toiveet otetaan huomioon. Jos et pysty, niin seuraavaksi paras lääke on se, että miehesi menee keskustelemaan hyvän kaverinsa kanssa esim. oluelle tai saunomaan jne..hyvä olisi jos ko. kaveri on kokenut jotain samanlaista. Seuraavaksi menette parisuhdeterapeutille yhdessä tai mies yksinään.
Älkää antako asian vaan olla, sillä teillä kummallakin on paha olla!!
Kerron tämän kaiken kokemuksesta, jossa puhumattomuus teki itseni hulluksi. En pystynyt järkeviin ratkaisuihin, koska aivoni olivat mössöä, vihasin/vihaan ja rakastan puolisoani, viina vie voiton ja lopullinen niitti oli, että käyttäydyin väkivaltaisesti naistani kohtaan. Tämän johdosta hakeuduin hoitoon ja tällä hetkellä teen töitä itseni kanssa.. Ja sitä työtä on paljon!
Rukousasentoon perse sinuunpäin ? vai selälleen eteiseen.. HÄ ?
Vai että on fakiirin hommaa miehille käyttäytyä kohteliaasti ja kunnioittavasti, niinkö? Nimenomaan en halua, että mies menee solmuun, vaan että kertoisi mikä oikeasti mättää, jos hänen mielestään on suuttumisen aihetta. Jos on pakko nillittää, niin keskustelisi edes niistä asioista, mistä kenkä puristaa. Jos ei voi keskustella niin olkoon sitten mölyämättä turhista. Mutta kun ei, pakko on vaan räyhätä välillä. Mies olettaa, että niin voi toiselle kunhan lausuu taikasanan ja sitten kaikki on taas hyvin.
Käänteinen esimerkki:
Nainen on kiukkuinen miehelle siitä, että mies ei ole tarpeeksi kotona, mutta ääneen kritisoi vaikka tämän seksitaitoja tai "sen" kokoa, niin pystyisikö mies unohtamaan, jos nainen vain jälkikäteen kevyesti kuittaa: anteeks hei, emmä yhtään tarkottanu. Anteeksi voi antaa, mutta loukkauksia on vaikea unohtaa. (Meillä ei sitten ole kritisoitu fyysisisä ominaisuuksia kummankaan puolelta, kunhan käytin tuota esimerkkinä.)
Mies olettaa, että hän voi vapaasti laukoa mitä sylki suuhun tuo ja taikasana sitten puhdistaa muistin, minkä jälkeen tilanne on sama kuin ennen "kohtausta" eikä asiasta saa enää puhua. Jos se, etten tätä hyväksy, tekee minusta omituisen akan, niin todellakin olen sitä!
sinulla ! Hellitä hetkeksi.........
Meidän riidat on aina lakaistu maton alle, ei olla koskaan keskusteltu niistä jälkikäteen, ja seuraus on nyt tämä että lähdemme eri suuntiin. Rakastan miestäni, mutta emme vaan ole löytäneet keinoja miten ratkaista pahaa oloamme. Olemme molemmat kokeneet kovia elämässämme ja tietenkin osa siitä on seurannut mukaan tähän suhteeseen. Täytyisi aina muistaa, että suurin osa pahasta olosta on heijastusta vanhoista traumoista jotka tulevat pintaan kun riitelee, kaikilla meillä on enemmän tai vähemmän traumoja jotka emme ole käsitelleet, ja ne möröt pääsevät riidan aikana pinnalle. Ehkä olisimme onnistuneet tässä suhteessa, jos olisimme ajoissa hakeneet ammattiapua, koska emme kerta kaikkea voi jutella asioista, olen yrittänyt avata keskustelun näistä asioista, mutta aina jompi kumpi kokee, että häntä syytetään ja rupeaa puolustamaan itseään ja tekojaan. Ammattiauttaja olisi ehkä voinut olla se, joka olisi pitänyt ohjaimet käsissä, ja ohjannut keskustelun, ettei syyttämistä tai syyttämisen tunnetta olisi tullut. Myös se että molemmat olisivat saanneet erikseen, eli yksilöterapiassa, purkaa omat traumat ja pahat olot jotka ovat tulleet elämän tiellä, eikä johdu puolison teoista tai sanoista vaikka hän joutuu pahan olon kohteeksi, ei ole tarkoitus että puolisot ovat toistensa terapeutteja, siihen tarvitaan ulkopuolista henkilöä. Ja se vaan on näin, että samat asiat tulevat pinnalle niin kauan kunnes itse on käsitellyt ne omat traumansa, sen jälkeen ei enään tarvitse käyttää toista roskakorina. Olen lukenut tutkimuksen, jossa sanottiin että noin 10 % on sen hetken aiheuttamista asioista mistä riitelee ja loput on vanhaa paskaa. Mene ja tiedä onko se näin. Yksi nyrkkisääntö hän on myös se, että pitäisi katsoa itseensä peilistä jos toisen sanat tai teot loukkaavat niin paljon että siitä itselleen syntyy hillitön raivo ja jos ei asioista voi missään vaiheessa puhua tai ratkoa, silloin on itsetutkiskelun paikka, raivo on keino suojata sisintä ja omia traumojaan jotka ovat niin suuria ettei niitä vielä pysty käsittelemään, ja usein niistä ei itse edes ole tietoinen tai niistä ei hlua olla tietoinen. Tehkää asiallenne ja suhteellenne jotain ennen kuin se on liian myöhäistä, meillä juna meni jo ja olen haavoittunut ja surullinen, en olisi halunnut luopua tästä sylistä ja rakkaudesta, mutta me tuohoamme toisemme näissä oloissa, ja suhteemme on nyt niin lukkiutunut että katsomme että tämä on paras ratkaisu. Mutta, itseään ei voi koskaan paeta, vaikka pakenemme tästä suhteesta, niin jos emme opi rakastamaan ja hyväksymään itseämme ja käymme itsemme läpi, niin paha olo seuraa mukana kun varjo missä tahansa liikumme ja kenen kanssa tahansa. Toivotan teille onnea. Kuulisin mielelläni pareista jotka ovat onnistuneet parisuhdeterapian kautta saamaan suhteensä kuntoon. Onko siinä toivoa.
Toivoisin todella, että mies nostaisi häntä vaivaavat asiat esille ja käsittelyyn niin kuin mies, eli ottaisi ohjat käsiinsä. Olisin siitä todella tyytyväinen. Harmittaahan se, että miehestä ei tunnu löytyvän selkärankaa puuttua asioihin silloin, kun sitä tarvittaisiin ja sitten taas kun pitäisi osata olla rauhallinen, hermo ei kestä.
En siis todellakaan ole kotrollifriikki vaan joustan ja venyn liikaakin. Mutta kai se sitten joillekin on liian kova pala, jos nainen alkaa heräilemään siihen ettei kannata kestää mitä tahansa loputtomiin.
.
Viestissäsi oli paljon hyviä kommentteja ja ajatuksia. Itselleni kolahti tuo kohta "en haluaisi luopua tästä sylistä ja rakkaudesta". Tunnen juuri samoin. Rakastan miestäni todella paljon, mutta toisinaan tuntuu, että hajoan itse muru muruselta aina enemmän näiden huutamisien jälkeen. Miten voin uskoa hänen todella rakastavan minua, kun hän kuitenkin käyttäytyy välillä niin loukkaavasti?
Olen miettinyt, että ehkä mies on oppinut äidiltään tuon liiallisen joustamisen ja omien tarpeiden kieltämisen. Ehkä hän ei osaa tavalliseen tapaan pitää huolta siitä, että myös hän itse tulee riittävästi kuulluksi. Hän toivoo, että muut huomaisivat (=lukisivat ajatuksia) hänen toiveensa ja tarpeensa ja kun sitten näin ei käy, hän pettyy ja purkaa turhautumistaan jossain aivan muussa yhteydessä, pääasiassa minuun ja vanhempiinsa.
Suhteen alussa olin aivan myyty, kun hän osasi mieheksi niin hyvin huomioida minua (varsinkin kun edellisessä suhteessa mies oli todella itsekäs), mutta jonkin ajan päästä minua alkoi ihmetyttää, ettemme saaneet edes sanaharkkaa mistään aikaiseksi. Mies oli aina samaa mieltä kanssani tai sysäsi päätöksenteon asiasta kuin asiasta minulle: "minulle sopii mitä sinä haluat". Yritin aikani selittää hänelle, että on todella turhauttavaa, koska haluaisin tasapuolisuuden nimissä tehdä joskus niin kuin hän haluaa, mutta se on vaikeaa, koska en tosiaan ole ajatuksenlukija. Luulen, että se johtui siitä, että hän halusi niin kovasti miellyttää minua emmekä olleet vielä riittävän läheisiä toisillemme, että hän olisi uskaltanut kertoa omia toiveitaan tai olla "vapaasti".
Lopulta olen jo ehkä luovuttanutkin tässä asiassa, koska mielestäni aikuisen ihmisen pitäisi osata kertoa mielipiteitään ja jos ei kerro, niin se on sitten oma häpeä. Pikkuhiljaa tilanne on luisunut siihen, että näitä purkauksia ryöpsähtelee aina silloin tällöin, enkä voi käsittää mistä ne kulloinkin aiheutuvat tai jos aihetta onkin, reaktio on suhteeton asiaan nähden.
Miehen vanhemmatkin nälvivät ja morkkaavat toisiaan vähän väliä, mikä selvisi kun olismme seurustelleet jonkin aikaa. Aluksi he olivat hyvin hyväntuulisia jne. mutta tutustuttuamme heilläkin alkoi kuori pettää. Aina se toinen tekee jotain huonosti ja vähän väliä on toiseen tai hänen tapoihinsa liittyvää naputtamista. Tuntuu että heiltäkin puuttuisi avoin keskusteluyhteys, tai ainakin tabuja aiheita on, joista ei voida puhua asian kääntymättä riitelyksi ja morkkaamiseksi.
Olen itse miettinyt omia kipupisteitäni ja yrittänyt olla itselleni raadollisen rehellinen. Terapiaan haluaisin kyllä mennä, vaikka yksinkin, mutta kyse on myös rahasta. Mies on sanonut ettei hän halua ulkopuoliselle asioitaan tai meidän asioitamme kertoa, eikä kuulemma meidän suhteemme ole siinä jamassa, että mitään terapiaa tarvittaisiin.
ei sulle edes viitsi......ehkä miehesi ajattelee samoin.........