Kun heitä ei voi kutsua VAIMOIKSI, vaan tyttöYSTÄVIKSI....
Avioliittoon mentäessä VOI kutsua VAIMOA VAIMOKSI :)
Avioliittoon mentäessä VOI kutsua VAIMOA VAIMOKSI :)
"tyttöystäviä" vituttaa
Papinaamen...
181542
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Vain "tyttöystävänä" olo kesti 18 vuotta saman poikaystävän kanssa. Aika monta vuotta enemmän kuin keskiverto avioliitot nykyään kestävät. Kolme lastakin synnytin tyttöystävänä ollessani tälle samaiselle miehelle.
Onneksi erokin hoitui kivuttomasti ainakin paperisodan osalta ja hyvää oli tietenkin se että omaisuudesta ei tarvinnut tapella kun ei oltu kumpainenkaan niin materian perään oltukaan.
Luulen että muuten erokivut ja tunteet oli ihan samanlaiset kuin olisi ollut avioliitostakin erotessa?
Ihanat muistot jäivät tästä tyttöystävänä olostani.
Nyt olen taas tyttöystävänä ollut viisi vuotta ihan ilman sormusta vieläkin. Jo nelikymppinen nainen.
Tuttavapiirissä avioliitot kariutuvat toinen toisensa perään eikä aviomiehet kutsu vaimojaan kultasiksi ja rakkaiksi. Minä olen aina saanut nauttia huomiosta enemmän kuin moni aviovaimo.
Nykyisen poikaystäväni kanssa jaamme työn ja kodin. Olemme yhdessä n. 24 tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Ajattele ja rakastellaan niistä ainakin neljänä päivänä.
Ei edes entinen poikaystäväni ollut läsnä enempää kuin tämä poikaystäväni ja tiedän monen aviovaimon kärsivän yksinäisyydestä ja tyhjyydestä. Sormus ei lämmitä kroppaa eikä paljon juttele takaisin.
Minä olen niin onnellinen tyttöystävä ettei minulla kertakaikkiaan ole mitään tarvetta sormukseen.
Vapaana tässä suhteessa omasta tahdostani rakastaen ja rakastettuna. Kiitos.
Enemmän kyllä vituttaa tuo postista tullut sähkölasku kuin "vain" tyttöystävänä oleminen.
Mä luulen että se sähkölasku vituttaa vielä enemmän kun jää perinnöttömäksi ja ilman leskeneläkettä. Tai erossa tyhjin käsin.
Poikaystävältä jää enemmän velkoja kuin rahoja. Ne olen mielelläni saamattakin.
Kun ei tarvitse mitään ei ole mitään menettävääkään.
Otan mielelläni seuraavat kymmenen (viisikin riittää) vuotta vastaan rakkautta kuin sen jälkeiset vuodet leskeneläkettä. Elämä on valintojen tekemistä eikä kukaan toinen voi sanoa mitä tietä toisen tulisi kulkea.
Siksi toivon totisesti samanlaista onnea kaikille aviovaimoillekkin kuin itselläni on näin tyttöystävänä.
P.s Minusta tyttöystävä nimitys kuullostaa muuten paljon hienommalta (ainakin näin 40vuotiaana) kuin aviovaimo.
Eihän ne perinnöt aina mieheltä tule, sitä paitsi sen tarttee ensin kuolla?
Mitäs jos sitä omaisuutta on enemmän ”tyttöystävällä” kuin sillä ”poikaystävällä”? Tai tiedänkö edes mitenkä paljon sitä leskeneläkettä tulet saamaan?
Äitini jäi leskeksi, mutta ei se lisäys ollut kovin paljoa. Onneksi pystyy säilyttämään asuntonsa.
Kun kaksi aviomiestä on vienyt minulta jo niin paljon hankkimaani omaisuutta, en enää halua luopua siitä minkä työlläni olen ansainnut. Nyt jos mies päättää lähteä, minulle jää enemmän.
Niin, jos sitä toista kerran rakastaa, juurikin luulisi haluavan turvata edes sen asumisen. Ja juuri köyhillähän tässä se tarve siihen tuleekin. Kumpi sitten lieneekään se joka ensin lähtee.
ja ei se avioliittokaan pelasta, jos jäljelle jäävällä on liian pieni eläke (tulot), on asunnosta vain luovuttava!
Meillä onneksi miehellä on oma omaisuutensa, joten ei ongelmaa...
ei ole sit vissiin omaa elämää kun tollasia kirjottelee. Onko vaimo sulle joku "mahtititteli" hah?
Okei xD Mihinkähän perustat tämän väitteen, että asia on näin?
Minäkin olen "vain" tyttöystävä, mutta enpä ole edes aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että sen pitäisi vituttaa. Tosin ei sen puoleen, ei se nyt asian ajattelunkaan jälkeen vituta. Liekö sitten johtuisi siitä, että titteli 'vaimo' ei ole minulle ainakaan mikään elämää suurempi asia eikä se tee ihmisestä mitään Jumalasta seuraavaa -ylöspäin siis.
Suhde kuin suhde, se joko kestää tai sitten ei, ei siinä titteleillä pelata, jos asiat pieleen menevät.
:D
mieluummin tyttöystävä kun vaimo, ei se vaimo ole mikään tavolteltava tittele, mieluummin haluan insinööriksi, vielä olis vuosi lukemista sitte valmistun.
olen kihloissa ja mieheni kutsuu minua välillä vaimoksi, välillä taas vaimokkeeksi, kihlatuksi, avopuolisoksi, tyttöystäväksi...
miksi suuttuisin siitä et millä nimellä hän minua puhuttelee??? mulle se on aivan sama.. kunhan ei tule sanoja muija, akka, nainen etc.. ne on mun mielestä kaikkein luokkaavimpia ja kerrankin jos kuulen jonkun noista sanoista niin tasan on että loukkaannun ja suutun...
siinä, että siippa sanoo naiseksi? Aviomieheni sanoi minua seurusteluaikana ja vielä liiton alkuaikanakin nimellä "minun naiseni" enkä siitä tykännyt yhtään huonoa. Nainen on nainen, ei akka, eukko, vosu tms. - onhan hänkin minun mieheni kaiken aikaa...
siis tottahan toki tuo "minun naiseni" on vielä sellainen minkä sulatan... mutta en tykkää siitä et vaativasti sanotaan "hei nainen, tee sitä taikka tätä" se että käytetään pelkästään sanaa nainen on mielestäni erittäin loukkaavaa minua kohtaan ja en sitä sulata...
Miksi ihmeessä tän kihlatun avopuolison mielestä on loukkaavaa, jos häntä nimitetään naiseksi?! Etkö kuitenki ole nainen?
"loukkaavuutta" haetaan, niin kyllä itselleni miehen suusta "tees muru nyt niin tai näin" on aivan samalla viivalla "naisittelun" kanssa. Eihän tuon yhden sanan muuttaminen ajatusta muuta..? Suomeksi sanottuna: ukko haluaa komennella ja kuvittelee, että muruttelu jotenkin lieventää asiaa. Pöh!
Sitten ei ehkä vituta.
Itselläni ainakin on rinnalla rakastava nainen, jota kutsun nimellä. Molempien mielestä tilanne on ok näin eikä ole mitään syytä kaivata papin aamenta. Mihin ihmeeseen kaksi aikuista ihmistä tarvitsee jotan muuta nimitystä kuin sen lapsena annetun?
Tietysti tulee joskus hellittelynimiä käytetyksi, mutta että pitäisi välttämättä pystyä kutsumaan vaimoksi? Ehei...
Itsetunto on joskus vähästä kiinni. Näköjään.
Miesystäväni ei halua koskaaan naimisiin, vaikka haluaa vanhentua rinnallani. Omaan maailmankuvaani ei mahdu ajatus itsestäni 70-kymppisesnä tyttöystävänä, joka istuu takarivissä kun sukulaiset ovat rakkaimpani lähiomaisia olipa sitten kysymys hoitopäätöksistä, hautajaisista tai mistä tahansa. Mielestäni yhteiseen elämään sitoudutaan avioliiton kautta, jolloin otetaan jonkinlainen vastuu koko liitosta ja toisesta ihmisestä. Niinpä olen tullut siihen lopputulokseen, että arvomaailmamme ovat liian erilaisia, jotta meidän kannattaisi enää jatkaa tätä suhdetta. Etsiköön itselleen jonkun muun tyttöystävän, kun ei kerran minun toiveeni ja haaveeni ole hänelle tärkeitä.