ja jonka elämä on vuodesta toiseen vuoristorataa. Pientä nousua ja taas alamäkeä vuodesta toiseen. Alamäki jaksat kestävät useamman kuukauden kauemmin mitä nousukaudet.
Jaksatko kantaa toisen huolia vuodesta toiseen? Kuunnella aina samat asiat uudestaan?
Jaksatko kantaa toisen huolia vuodesta toiseen? Kuunnella aina samat asiat uudestaan?
Vastaukset 14
Vanhimmat
tuossa ajassa jo saanut kaverin asiat kuntoon. Mä oon hyvä toisten auttamisessa ja toisten ongelmien selvittämisesssä kyllä, vaikken omissani. Ne ovatkin aina ihan sotkussa, mutten koskaan oo kieltäytynyt läheisiä kavereitani jeesaamasta tai tukemasta. (TU
jaksamiseni pienenee jatkuvasti, kun tuon nousukauden (seurustelun) aikana saan kuunnella puhelimessa, kuinka hienoa on, on tehty sitä ja tätä ja syöty sitä ja tätä, laskukaudella saan kuunnella humalaista valitusta siitä, kuinka huonosti kaikki asiat ovat...
Vielä olen jaksanut, aina kuitenkin vähemmän ja vähemmän...
Joista ei yksinkertaisesti pysty nousemaan teki mitä tahansa. Aina jokin kinnaa niin paljon vastaan että se tuhoaa kaiken mitä rakentaakaan.
"Kantaa kaverin murheita" on helppoa koska ne ovat jonkun muun, ne ei ole henkilökohtaisia kompastuskiviä. Mä en ymmärrä ihmisiä jotka ottavat hirveän stressin toisten ongelmista, empatia ja myötätunto... oikein hyvä. Asioille voitavan tekeminen... jep, suotavaa, kiitollisena otetaan vastaan... mutta että toisen puolesta murehtiminen? Järjetöntä. Siinä nimenomaan rajoiteetaan omaa kykyä reagoida asioihin jos toisenkin ongelmat vetää maahan lopulta itsenkin. Siinä on vääränlainen välittäminen takana, osaaottaminen - jolloin tavallaan tulee osaksi myös ongelmaa.
Minun itsekäs puoleni osaa vetää rajan omien ja kaverin ongelmien välille nimenomaan sillä tavalla että vaikka kaverin ongelma koskettaa mua se ei muodostu kuitenkaan mun taakakseni. Sen ongelman paino tai se ketä se oikeasti koskettaa ... se ei kuitenkaan tule omaksi osaksi. Silloin tilanne on lopulta se että jos ongelmat kaataa kaverin niin silloin ei ole edes väittänyt kannattelevansa sitä ongelmaa eli silloin kyse ei ole siitä että itse olisin "karannut" - vaan olen ollut vierellä, tukenut - ja pystyn olemaan siinä jatkossakin.
Tämän ymmärtäminen voi olla joskus hyvin vaikeaa. Itsellenikin autettavan roolissa ollessa on välillä kestänyt kauan hyväksyä tilanne ja se että itseasiassa oma ongelmani ei todellakaan kaada sitä auttajaa, ongelma on minun ja vain minun vaikka haluaisinkin jakaa sen ongelman. Sellainen hetki on aika hätkähdyttävä kun läkähtyy sinne taakan alle täysin ja vaikka on kuinka kiven alla niin se kaveri ei ole moksiskaan vaan jatkaa elämistä ja sitä empatisoimistaan sopivassa määrässä ja tilassa. Siinä on välillä suhtautuminen hiukan hankalaa, mutta kun tajuaa systeemin voi hiljalleen ymmärtää että tää ihminen on itseasiassa ihan loistava. Mä saankin olla ongelmineni olemassa hänelle ja hänen itseisyytensä ja vaikka sitten suoranainen itsekkyytensä suojelee itseasiassa sitä suhdetta - ja se pitää tuollaisen ihmisen lähellä jokatapauksessa - Joka on valtava asia; joku jonka pysyvyyteen voikin luottaa myös oingelmien hetkellä vaikka hänellä rajallinen kapasiteetti onkin.
Eipä ole tapana "kantaa" edes hyvän ystävän huolia, puhumattakaan "vuodesta toiseen".
Kuunnella jaksan hyvää ystävää ihan eri asenteella kuin jotain "kaveria".
mäkin kantaisin niitä huonosti ja välillä ote saattaisi lipsuakin. Kuuntelen ja sitä kautta autan, mikäli apua otetaan vastaan. Johtuisko siitä, että omiakaan kuormia en toisille ole vierittänyt.
Minusta ihminen, jolla on kyky vuoristoratareissuun ympäri vuoden, on rikas. Itsensä kannalta pieni tasoitus aika ajoin voi olla hengissäselviämisasia.
Mulla on kaveri, joka aina, ihan aina valittaa jostain, vaikka oikeasti hän on syntynyt hopealusikka suussa ja ne valituksen aiheet on ihan pikkujuttuja. Sellaiset 16 vuotta olen kiltisti kuunnellut. Sitten YHDEN kerran itse valitin jostain, en mistään suuresta jutusta, mutta oli huono päivä, niin tyyppi sanoi mulle, että kuule häpeä vähän, tuolla on sentään ihmisiä, joilla ei ole kotia, eikä ruokaa eikä mitään... Sen jälkeen en ole ollut kovin innostunut kuuntelemaan ja olemaan myötätuntoinen.
joo justiin tuo, ite sais aina olla se kuunteleva osapuoli tahtomattaanki ja sitte ku kerranki haluais jostain ite valittaa niin heti ollaan että kuule mitä sääki siinä valitat, ei jaksa kuulla tms. raivostuttavaa. tosi kaveri joo.
Joo ja kun mä vielä valitin siitä, että oli rahat tosi tiukalla, kun koirani sairasteli ja siitä ei ollut kuukauttakaan, kun tämä ihan törkeän rikkaan perheen ainoa penska oli valittanut mulle jostain perseelleen menneestä sijoituksesta... Mutta minähän se pinnallinen ja kiittämätön olen.
Kyllä minä ihan mielelläni kuuntelen ja autan, jos vain voin, mutta hänen kohdallaan olen kuunnellut 13-vuotiaasta saakka valitusta siitä, miten epäreilu opettaja oli, kun ei päästänyt häntä tentistä läpi, vaikka hän lukemisen sijaan oli pelaamassa jalkapalloa ja miten tyttöystävä ei suostu kasvattamaan pitkiä hiuksia ja miten yksityisyrittäjän(hänen isänsä) elämä on niin kituuttamista, että hyvä kun pystyy upouuteen mersuun bensoja ostamaan matkalla lentokentälle viiden viikon luksuslomalle...
Se on sinällään aika kiinnostava ilmiö, että on ne ns. valittajat ja ne jotka kuuntelee, mutta aika harvassa tuntuu olevan ne ihmiset, jotka osaisi vuoroin antaa ja ottaa. Ja ainakin mun kohdalla se on mennyt niin, että kun kerran on joskus yrittänyt puhua, eikä ole kuunneltu, niin sitten vain tyytyy osaansa, eikä enää edes yritä.
niin että on kuuntelevinaan. Kamala kun mä oon ilee ihminen. =(
kehottaisin tekemään jotain, ettei enimmäkseen tule turpiin.
tanan urputtaja.Mun massii ne on kantalu "huolta" ja vitut musta
....mua sietäneet :)
hyvin heikosti :(
menneiltä vuosilta yksi duunikaveri. Naispuolinen sellainen... Sillä oli aina kaikki huonosti. Ei ollut riittävästi rahaa(mut asioida piti aina stokkan herkussa), huono palkka(muilla ympärillä yhtä huono)... Noh. Harvemmin kuuli mitään positiivista sen suusta. Rasittavaa, sanoisin...