Yritin etsiä tutkimuspalstaa, mutta eihän sellaista täällä ollut. Joten kysynpä täältä.
Tunteeko joku, olisiko mistään löydettävissä tutkimusta, joka olisi tutkinut, miten sairaus tekee ihmisestä sosiaalisesti riippuvaiseksi sairaudestaan?
Olen ihmetellyt potilastovereistani, tekeekö sairaus ihmisistä psyykkisesti riippuvaisia sairuksistaan, kun niin moni tosissaan ei halua päästä sairautensa niskan päälle.
Kun tarjoutui kuntoutusmahdollisuus, niin meitä yli 30 potilaan ryhmästä vain yksi ilmestyi paikalle, eli vain minä.
Kyllähän tilanne järkytti sekä sairaalaa, mutta minua vieläkin enemmän, kun muistan, miten kamala valitus ja vaikerrus ryhmän jäsenissä oli mutta kun itse olisi pitänyt jotain konkreettista tehdä, kukaan ei viitsiinyt oman itsensä tervehtymisen eteen paneutua.
Monista muistakin tilanteista käy ilmi, että ihmiset haluavat mieluiten kilvoitella kerskumalla, miten minulla on paljon lääkkeitä, niin en minä jaksa. Kun miinulla on sitä ja tätä sairautta.... Se ikäänkuin antaa hänelle oikeuden olla ja lyödä läskiksi. On ikäänkuin tarve piiloutua lääkemäärien alle, kun taistella eroon niistä niin että terveys kohentuisi ja lääketarve vähenisi. Käsittämättömän moni kieltäytyykin itsehoidollisista mahdollisuuksista. Onko pelkona se, että tauti tai vamma helpottaa, eikä enää voikkaan käyttää sitä "käsikassaranaan", piiloutua sen taakse?
Kun kotiuduin teholta, lääkemääräni oli 35 lääkepilleriä vuorokaudessa suoneen tiputettavat antibiootit, mikä sai kaikki hoitohenkilökunnan järkyttymään. Kun siirryin kuntoutusosastolle, ensimmäinen kommentti, kun osastonhoitajan tapasin, hänen tuodessaan mulle aamulääkkeet, että koko lääkekupillinen on täynnä pillereitä ja niitä tulee vielä neljästi päivässä.
Nyt tuo määrä on pudonnut 20 pilleriin päivässä. (Huom. minulla ei ole diabetestä, eikä verenpainetautia, ei kolesteroliongelmaa = sepelvaltimotautia). Pillerimäärän pudotus on lähinnä pääosin kipulääkkeiden vähentymisestä johtuvia.
Kivut olen onnistunut päihittämään melko hyvin. Lääkärit kyselevät, että saatko nukuttua, että sinulla täytyy olla hirvittävät säryt. Vaan kun ei ole leposärkyjä lainkaan, vaan liikekipuja. Leposärkyihin olen löytänyt auttavat menetelmät itsehoitomenetelmistä.
Ja sehän tässä ihmetyttääkin, kun toveripiiriin kuuluu näitä särkyihmisiä pilvin pimein, niin ikäänkuin pelätäänkin asioita, jotka voisivat tuoda apua kipuihin. Ei, vaikka kokeilu ei edes maksa mitään, saisi tuntuman, helpottaisiko?
Kun teholta ja kuntoutuksesta kotiuduin hirmukipujen kanssa, näin lehdestä luennon (kivusta) naapurikaupungissa eräässä yhdistyksessä. Menin kuulemaan, ja kun luennoitsijat tarjosivat, että kokeile, palauta viikon kuluttua. Ehdit saada tuntumaa, auttaako sinua vai ei.
Sain ratkaisevaa apua jo 1,5 vuorokaudessa, ja ne hermokivuiksi luokitellut hirvittävät polttavat tuskat taukosivat. Siitä se lähti.... nyt ei ole lainkaan leposärkyjä.
Sielläkin olin ainut, joka uskalsi ottaa kotiin kokeiltavaksi. Kipupotilaita kaikki tyyni, mutta kait siten halusivat edelleen kätkeytyä kivun tarjoaman suojakilven taakse. Ehkä se ainainen valittaminen tuo kuitenkin jonkinlaista sosiaalista suojaa = yhteenkuuluvuuttako?
En ole koskaan nähnyt tutkimuksia, jossa olisi tutkittu rehellisesti, miten sairaus aiheuttaa sosiaalista riippuvuutta sairauden aiheuttamiin ongelmiin.
Alkoholismistahan on tutkittu, että perhe sairastuu alkoholiongelmariippuvuuteen. Kun alkoholisti raitistuu, perhe on edelleen koukussa siinä alkoholismin ongemissa. Näin monasti käy vaikka ei kaikissa tapauksissa.
Olisi mielenkiintoista tosiaan päästä sen asian sisälle, miksi käyttäytyminen on niin ennakkoluuloista? Vai kasvattaako tämä ns. ilmaiskulttuuri ihmiset siihen tyyssijaan, että minä itse en ole vastussa omasta terveydentilastani, että siitä vastatkoon yhteiskunta?
Yleensähän kuulee kysymyksen, korvaako Kela? Vaikka Kelan korvaukset ovat hyttysen pieru erämaassa. Vasta kun lääkeomavastuu täyttyy, sitten se voi olla merkittävä kun kuukaudenkin lääkehoito voi maksaa 1000-3000 euroa kuten mulla. Samoin matkaomavastuun täyttymisen jälkeen.
Tunteeko joku, olisiko mistään löydettävissä tutkimusta, joka olisi tutkinut, miten sairaus tekee ihmisestä sosiaalisesti riippuvaiseksi sairaudestaan?
Olen ihmetellyt potilastovereistani, tekeekö sairaus ihmisistä psyykkisesti riippuvaisia sairuksistaan, kun niin moni tosissaan ei halua päästä sairautensa niskan päälle.
Kun tarjoutui kuntoutusmahdollisuus, niin meitä yli 30 potilaan ryhmästä vain yksi ilmestyi paikalle, eli vain minä.
Kyllähän tilanne järkytti sekä sairaalaa, mutta minua vieläkin enemmän, kun muistan, miten kamala valitus ja vaikerrus ryhmän jäsenissä oli mutta kun itse olisi pitänyt jotain konkreettista tehdä, kukaan ei viitsiinyt oman itsensä tervehtymisen eteen paneutua.
Monista muistakin tilanteista käy ilmi, että ihmiset haluavat mieluiten kilvoitella kerskumalla, miten minulla on paljon lääkkeitä, niin en minä jaksa. Kun miinulla on sitä ja tätä sairautta.... Se ikäänkuin antaa hänelle oikeuden olla ja lyödä läskiksi. On ikäänkuin tarve piiloutua lääkemäärien alle, kun taistella eroon niistä niin että terveys kohentuisi ja lääketarve vähenisi. Käsittämättömän moni kieltäytyykin itsehoidollisista mahdollisuuksista. Onko pelkona se, että tauti tai vamma helpottaa, eikä enää voikkaan käyttää sitä "käsikassaranaan", piiloutua sen taakse?
Kun kotiuduin teholta, lääkemääräni oli 35 lääkepilleriä vuorokaudessa suoneen tiputettavat antibiootit, mikä sai kaikki hoitohenkilökunnan järkyttymään. Kun siirryin kuntoutusosastolle, ensimmäinen kommentti, kun osastonhoitajan tapasin, hänen tuodessaan mulle aamulääkkeet, että koko lääkekupillinen on täynnä pillereitä ja niitä tulee vielä neljästi päivässä.
Nyt tuo määrä on pudonnut 20 pilleriin päivässä. (Huom. minulla ei ole diabetestä, eikä verenpainetautia, ei kolesteroliongelmaa = sepelvaltimotautia). Pillerimäärän pudotus on lähinnä pääosin kipulääkkeiden vähentymisestä johtuvia.
Kivut olen onnistunut päihittämään melko hyvin. Lääkärit kyselevät, että saatko nukuttua, että sinulla täytyy olla hirvittävät säryt. Vaan kun ei ole leposärkyjä lainkaan, vaan liikekipuja. Leposärkyihin olen löytänyt auttavat menetelmät itsehoitomenetelmistä.
Ja sehän tässä ihmetyttääkin, kun toveripiiriin kuuluu näitä särkyihmisiä pilvin pimein, niin ikäänkuin pelätäänkin asioita, jotka voisivat tuoda apua kipuihin. Ei, vaikka kokeilu ei edes maksa mitään, saisi tuntuman, helpottaisiko?
Kun teholta ja kuntoutuksesta kotiuduin hirmukipujen kanssa, näin lehdestä luennon (kivusta) naapurikaupungissa eräässä yhdistyksessä. Menin kuulemaan, ja kun luennoitsijat tarjosivat, että kokeile, palauta viikon kuluttua. Ehdit saada tuntumaa, auttaako sinua vai ei.
Sain ratkaisevaa apua jo 1,5 vuorokaudessa, ja ne hermokivuiksi luokitellut hirvittävät polttavat tuskat taukosivat. Siitä se lähti.... nyt ei ole lainkaan leposärkyjä.
Sielläkin olin ainut, joka uskalsi ottaa kotiin kokeiltavaksi. Kipupotilaita kaikki tyyni, mutta kait siten halusivat edelleen kätkeytyä kivun tarjoaman suojakilven taakse. Ehkä se ainainen valittaminen tuo kuitenkin jonkinlaista sosiaalista suojaa = yhteenkuuluvuuttako?
En ole koskaan nähnyt tutkimuksia, jossa olisi tutkittu rehellisesti, miten sairaus aiheuttaa sosiaalista riippuvuutta sairauden aiheuttamiin ongelmiin.
Alkoholismistahan on tutkittu, että perhe sairastuu alkoholiongelmariippuvuuteen. Kun alkoholisti raitistuu, perhe on edelleen koukussa siinä alkoholismin ongemissa. Näin monasti käy vaikka ei kaikissa tapauksissa.
Olisi mielenkiintoista tosiaan päästä sen asian sisälle, miksi käyttäytyminen on niin ennakkoluuloista? Vai kasvattaako tämä ns. ilmaiskulttuuri ihmiset siihen tyyssijaan, että minä itse en ole vastussa omasta terveydentilastani, että siitä vastatkoon yhteiskunta?
Yleensähän kuulee kysymyksen, korvaako Kela? Vaikka Kelan korvaukset ovat hyttysen pieru erämaassa. Vasta kun lääkeomavastuu täyttyy, sitten se voi olla merkittävä kun kuukaudenkin lääkehoito voi maksaa 1000-3000 euroa kuten mulla. Samoin matkaomavastuun täyttymisen jälkeen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voit olla hyvinkin oikeilla jäljillä joissain asioissa. Mutta jos asia on niin, niin nykylääketiede tukee lääkkeisiin takertumista, koska lääketiede on pääosin farmasiaa. (Lääkefirmat lahjovat lääkäreitä, ja potilaista pääsee nopeiten eroon määräämällä lääkkeitä.) Kaikkea hoidetaan pillereillä. Minusta on hyvä, että joku uskaltaa kyseenalaistaa ja uskaltaa itse kokeilla vaihtoehtoisia menetelmiä. Kun saa kipulääkkeitä vähemmiksi tai pois, niin saa samalla myös lääkkeiden sivuvaikutusriskejä vähemmiksi. Ja kun pystyy vaikuttamaan omaan oloonsa, vaikuttaa se taatusti positiivisesti minäkuvaan: ei ole vain objekti, jota hoidetaan, vaan subjekti, joka voi vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.
On kyllä niinkin, että lääkärit jakelevat liian avokätisesti lääkkeitä potilailleen, kun hoitoon ei anneta kunnan tahi valtion taholta tarpeeksi resursseja. Mutta myös niinkin, että potilaat eivät hievahdakkaan vastaanottohuoneen tuolista ennen kuin ovat saaneet reseptin ainakin yhteen uuteen lääkepurkkiin. Tämän potilasryhmän mielestä kaikki paranee lääkkeillä ja itse ei parantumisensa eteen tarvitse tehdä mitään.
Kuten alkuperäinen kirjoittaja jo pohtikin, osa sairaista voi todellakin tulla riippuvaiseksi heidän sairaudestaan. Sairaus antaa luvan laiskistua, apatisoitua ja muuttaa elämäntapoja huonompaan suuntaan. Voisikohan osalla kipupoilaista kipu olla alunperinkin somatisaation kautta tullutta? Eli esim. masennuksesta kärsivä potilas alkaa muuttua kipuherkemmäksi ja lopulta kaikki koskee. Masentuneilla potilailla kipu kroonistuu helpommin kuin ei masentuneilla. Lisäksi joitakin osoituksia on siitä, että kipu paranee paremmin kun samalla hoidetaan myös masennusta.
Alkuperäisen kirjoittajan tekstistä paistoi ihanasti läpi se, että hän ei ole vaivojensa kanssa käpertynyt kuoreensa ja muuttanut persoonallisuuttaan sairaan "identiteetille sopivaksi" vaan on jatkanut elämäänsä sairaudesta huolimatta. Jos kaikki potilaat olisivat kaltaisiasi, saataisiin tämänkin yhteiskunnan terveydenhuollon kasvavat menot kuriin kertaheitolla=)
Kiitos sinulle tästä aloituksesta.
Minulla on monia sairauksia ja yli 10 lääkettä säännöllisesti otettavana sekä siihen lisäksi joskus tilapäisesti otettavat lääkkeet. Tästä on nyt kaksi vuotta, kun sairastuin tosi pahaan niveltulehdukseen, joka on kai nivelpsoriaasi, koska ihottumaankin on. Ihottumaan on pari voidetta, mutta niveltulehdukseeen syön kolmea eri lääkettä. Kun tauti ei oikein tahtonut hellittää, minulle jo puhuttiin biologisesta täsmälääkkeestä, joka on se piikkinä otettava. Siihen aikaan yksi piikki maksoi 700 euroa, ja koko vuoden piikit olisisvat maksaneet 17 000 euroa, joten on pikkusen hintava rohto. Eihän siitä olisi tarvinnut itse maksaa kuin sen Kelan kattosumman, mutta silti. Sitä piikkiä ei kaikki voi saadakaan, Kela päättää hyväksyykö sen vai ei. Onneksi selvisin ilman sitä.
Mutta se mitä pohdit, on tuo tuleeko ihminen sosiaalisesti riippuvaiseksi sairaudestaan. Minä voin kyllä oman kokemukseni johdosta sanoa, että kyllä voi tulla. Kun minä sairastuin, huomasin varsin pian, että mulla ei muuta elämää enää ollutkaan kuin tämä sairaan rooli. Kun en pystynyt käsilläni tekemään mitään enkä päässyt kovin hyvin liikkumaan, olin hyvin suuressa määrin riippuvainen toisista ihmisistä, jotka hoitivat asiat ja kotityöt puolestani. Minun tehtäväkseni jäi terveyskeskuksessa ja sairaalassa käymiset. Minusta alkoi lopulta tuntumaan, että koko elämä pyöri vain sairauden ympärillä. Mutta ku nminä olin sairas koko ajan... huono olo jatkui, kunnes sitten todettiin astma ja eräs toinen keuhkosairaus, joihin taas on mat lääkkeensä. Nyt ihan hiljattain sitten vielä diabetes ja siihen taas lääke. Joten ei tämä kivaa ole. Tässä vaiheessa mua kyllä alkoi jo keljuttamaan se, että aina vain lisää tauteja ja lääkkeitä.
Kun on monta sairautta ja monia lääkkeitä, ei sille mahda mitään, että taudeista tulee puhuttua toisten sairaitten kanssa. Mulla on nyt neljä erikoiskorvausmerkintää kela-kortissa ja kohta niitä on viisi. Elämä pyörii aika lailla tautien maailmassa, koska mulla on niin paljon erilaisia hoitotoimenpiteitä ja käyntejä hoidoissa, että vaikka kuinka yrittäisi olla riippumaton sairauksista, se ei onnistu. Kyllä tämä rajoittaa sosiaalista elämää aika tavalla, kun en minä ainakaan voi edes mennä minne vaan, aina pitää ottaa taudit huomioon. En pääse kovin hyvin liikkumaan, joten sekin rajoitus on. Mihinkään kuntoutukseen en ole edes hakeutunut, koska en usko niistä olevan mitään apua itselleni. Toisaalta, en jaksaisi olla kahta viikkoa jossain kuntokeskuksessa kuntoutumassa, joten en tuki itseäni minnekään.
Voin myöntää kyllä sen, että itse varmaan olen sosiaalisesti riippuvainen sairauksistani, mutta miten siitä riippuvaisuudesta pääsisi eroon, kun taudit eivät parane . Kipuja varten mulla on omat lääkkeet, mutta ihan joka kipuun en tarvitse mitään, niitä olen oppinut sietämään.
"Menin kuulemaan, ja kun luennoitsijat tarjosivat, että kokeile, palauta viikon kuluttua. Ehdit saada tuntumaa, auttaako sinua vai ei."
Sairaalassa ihminen joutuu tinkimään henkilökohtaisesta reviiristään: ventovieraiden kanssa samassa huoneessa, muiden valitsema ruoka, lääkärillä on lupa satuttaa ja ronkkia kehoa ja painostaa valintoihin, joita potilas ei itse tunne. Vieraiden ihmisten armoilla oleminen silloin, kun tuntee itsensä heikoksi tai avuttomaksi, voi olla ahdistavaa. Sairaalasta palattuaan ei ehkä halua tavata niitä henkilöitä ja ilmapiirejä, joiden kanssa joutui olemaan sairaalassa 24 tuntia vuorokaudessa tai yleensä ketään muita kuin tuttuja ja luotettavia ihmisiä. Itse kammoan ajatusta, että joutuisin sairaalaan.
Sairaana ollessani venytän lääkäriin menoa mahdollisimman pitkään, ja odotan, että vaiva menisi omia aikojaan pois, ja yritän auttaa itse itseäni. Haen esim selkäkipulääkkeet vasta oloni kohennutta mahdollista seuraavaa kertaa varten. Ehkä outoa, mutta koen muut ihmiset uhkaaviksi, kun en ole täysin terve.
Vertaistuki on tietenkin hyödyllistä, mutta vertaistuki ei toimi, jos jotkut porukasta ovat liian ylivertaisia. Taistelijan roolissa esiintyvä voi mitätöidä muiden kokemuksen omasta parantumisestaan. Potilaslaumassa saattaa olla myös sellaisia, jotka leikkivät johtajakoiraa toisten matalalennon kustannuksella. Osa jälkikuntoutukseen osallistumattomista saattaisi innostua, jos tarjolla olisi etäohjattua kuntoutusta ilman rasittavia naamoja, vaikkapa netin kautta.