En ole tänne ennen kirjoitellut ja harvoin käynyt juttuja lukemassa, joten ymmärrätte että tämä alkaa olla viimeisiä avun lähteitä mitä löydän... Tahtoisi kuulla jonkun ulkopuolisen mielipiteen asiaan joka on muodostunut jo häpeilyn aiheeksi, eikä enää tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Tarinan voin kertoa ainoastaan omalta kantiltani mutta koettakaa jätää rivien välistä pursuava katkeruus pois. Paljon voisi kertoa enemmän mutta jotain taustoja antaakseni:
Aikoinaan kun aloimme seurustelemaan tyttöystäväni kanssa josta jo parin kuukauden jälkeen tuli avovaimoni, rakastimme toisiamme palavasti, ja todella tarkoitan ettei kumpikaan meistä ollut sellaista ennen kokenut. Ehkäpä olimmekin liian samanlaisia, koska kun riitelimme, se oli tosiaan tappelua. Silti rakkaus kukoisti ja tämän seurauksena päätimme että jos lapsi on meille tullakseen, se saa myöskin tulla, josta tuli myöhemmin sanailmiö "tahallinen vahinko". Lapsen, ja yleensäkkin prheen saaminen ovat minulle ainoat unelmat elämässä, jonka takia odotus ja lapsen syntymä olivat hienointa aikaa, vaikka riitojakin väliin mahtui.
Kuitenkin kun arki tasaantui lapsen kanssa, niin arjesta todella tuli arkea, vaikkei se toisaalta minua haitannut. Olihan minulla lähtö "pakopaikkaan", eli töihin joka aamu, vaikka hoitovaapaalla ehdin itsekkin olla muutamia kuukausia. Avovaimolleni alkoi kai riittää lapsen ollessa alle vuoden ikäinen. Baareissa juokseminen joka viikonloppu oli kestettävä, pitihän hänen päästä tuulettumaan, vaikken siitä hyvilläni ollutkaan ja ilmaisin sen asian selkeästi. Ensimmäisen kerran sain tietää viattomasta kontaktista muihiin miehiin lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Oli kuulemma hakenut vain pientä flirttiä, tanssiseuraa, josta oli päätynyt numeroiden vaihtoon, viattomaksi uskominen oli vaikeata koska kihlasormksemme ei ollut sormessaan silloinkaan kun numeronvaihto oli tapahtunut. Päätin siis purkaa kihlauksemme ja "harrastusten", eli baareissa juoksemisen oli vaihduttava.
Olimme päättäneet pitää perheen koossa ja muutamien kuukausia jälkeen menimme takaisin kihloihin ja sitten edessä muutto isompaan asuntoon. Baariharrastukset jatkuivat silti kaiken tapahtuneen jälkeen sillä mitään muuta harrastustakaan ei ollut. Hieman muuton jälkeen sain tietää että avovaimoni seurustelee edelleen kihlauksiemme purun syyn kanssa. Tästä keskustelu ei onnistunut heti, johtuen pitkälti shokkitilastani, joten he päättivät alkaa avoimeen seurustelusuhteeseen. Jonkin aikaa tämän jatkuttua he muuttivat lapsemme mukanaan toisaalle, johtuen lähinnä siitä etten hyväksynyt heidän seurusteluaan saman katoa alla. Kuinka ollakkaan he erosivat tuosta hetkestä muutamien viikkojen päästä ja me aloimme suunnitella yhteenpalaamista. Olimme ehtineet viettämään viikonlopun yhdessä kun sain hänen puhelimestaan lukea viestejä toiselle miehelle, kuinka kaipaa ja ajattelee häntä viimeiseksi iltaisin. Lapseni äiti oli ehtinyt aloittaa jo seuraavan seurustelusuhteen, eikä ollut aikomustakaan kertoa siitä. Kun viimekertaisesta tapauksestakaan ei ehtinyt kulua paljoakaan aikaa, koin viisaammaksi tuolloin väistyä valehtelun tieltä ja lopettaa leikin.
Nyt kun aikaa on kulunut taas muutamia kuukausia, on molemmilla kai vaihteleva halua palata yhteen, en vain oikein tiedä mitä ajatella. Lapseni äiti on edelleen seurustelusuhteessa tämän seuraavan miehen kanssa mutta sanoo ettei se ole sitä mitä elämältään haluaa, vaan minut ja ehjän perheen. Hän vannoo vieläkin rakkauttaan, siksikin vaikea käsittää miksi kaikki asiat sitten päässyt tähän pisteeseen. Silti en voikuvitella rakastavani ketään muuta niin, kuin häntä.
Ja kaikkien näiden tapahtumien keskellä on elämäni tärkein henkilö, lapseni.
Olenko taas se väliaikainen korvike kunnes jotain parempaa osuu silmään ja haluaa kokeilla? Saako tällaisesta sekamelskasta enää ehjää perhettä jossa on luottamusta ja rakkautta? Tietääkö ketään vastaavanlaista tarinaa josta voisi ottaa oppia?
...tai edes uutta näkökulmaa...

Vastaukset 7
Vanhimmat
Mieheni halusi palavasti perhettä kanssani. Se ei ollut helppoa, saimme keskenmenoja, mutta lopulta viiden yhteisen vuoden jälkeen syntyi ihana tyttäremme.
Tyttäremme oli vain kuukauden ikäinen (kuulin jälkeenpäin) kun hän aloitti yhdenillanjuttujen jahtaamisen. Siitä homma levisi suhteisiin työkaverien kanssa ja lopulta yhteisten kaveriemme kanssa. Hän ei tosin halunnut seurustella heidän kanssaan, enempi olivat seksisuhteita. Mutta niitä oli paljon, ja vaihe kesti vuosia. Kuulin tästä kaikesta häneltä vasta jälkeenpäin.
Lopulta halusin eroa miehen fyysisen ja henkisen poissaolon vuoksi. Muutaman kuukauden eron jälkeen pääsimme keskusteluväleihin ja siitä varovaiseen seurusteluun. Tässä vaiheessa, koska halusimme jo molemmat uutta - mutta toisenlaista kuin ensimmäinen - suhdetta, hän kertoi minulle kaiken.
Keskusteluja on käyty pitkään ja hartaasti. Suhteemme on nykyään onnellinen ja mieheni vaikuttaa siihen täysin sitoutuneelta.
Hän kertoi minulle, että lapsen saaminen laukaisi hänessä paniikin - vaikka hän itse oli sitä halunnut. Hänestä tuntui, että hän on vain isäukkeli, tylsä ja harmaa, koska hänellä on perhe "riippanaan". Tätä ankeutta sisällään hän sitten paranteli kaikenlaisten naisten huomiolla ja seksillä.
En tiedä, onko minun tarinani yhtään sama kuin sinun. On se ainakin mahdollista, että naisesi tuntee kahta ristiriitaista tunnetta yhtäaikaa: haluaa olla nuori nainen, joka seurustelee miesten kanssa ilman sitoumuksia ja samanaikaisesti haluaa olla äiti ja vaimo, joka rakastaa perhettään.
En usko, että voin sinua neuvoa. Mutta luulen, että sinä et voi paljon muuta kuin elää elämääsi ja katsoa, tokeneeko hän tuosta. Minun mieheni heräsi vasta, kun menetti perheensä kertaalleen.
...mutta pystytkö vielä luottamaan samalla lailla mieheesi tai edes niin paljon ettet mieti asiaa koko ajan?
jossain vaiheessa sitä vain päättää uskoa. Tilannehan ei loppujen lopuksi ole minulla yhtään erilainen kuin muillakaan ihmisillä, toiseen luottaminen on aina riski.
Kun tapaa uuden ihmisen ja lähtee hänen kanssaan suhteeseen, häneen luottaa. Sitten myöhemmin käy ilmi, onko tuo ihminen luottamuksen arvoinen vai ei. Ei sitä voi etukäteen tietää.
Ihan samalla tavalla minun on luotettava mieheeni. Jos hän ei ole luottamuksen arvoinen, se nähdään myöhemmin. Mutta jos ei ole, se ei minun maailmaani enää kaada.
Jos jotain petetyksi tulemisesta oppii, niin sen, että se ei ole maailman suurin asia ja elämä todellakin jatkuu sen jälkeenkin.
Valittavanasi on haluatko olla naisen jojo vai et.
On toinenkin tapa hoitaa asia: Ota yhteyttä lakiasiantuntijaan ja tee kaikkesi että saat lapsen itsellesi. Palkkaa äitisi tai isäsi olemaan lapsen kanssa tyossäoloaikanasi, kenties voit olla viikonloput toissä jolloin on helpompi saada lapsenhoitoapua jne jne. Voisitko tehdä lyhennettyä tyoviikkoa joka varmistaisi sinun kykenevän hoitamaan itse lapsesi? Todista sosiaaliviranomaisille että pystyt hoitamaan ja huolentimaan lapsestasi paremmin kuin kapakassa laukkaava ja huoran elämää viettävä nainen joka on synnyttänyt lapsesi.
Lapsen kannalta on parempi saada vanhemmakseen selväpäinen ja vastuuntuntoinen aikuinen. Sinä ilmeisesti ole se. Nyt puhutaan 18 vuoden investoinnista josta kerään loistavat korot tai sitten mennään itkien ennenaikaiseen hautaan.
Ole varma ettet anna paräksi vaan saat lapsen itsellesi ja vartioudut vierailut lapsesi synnyttäjältä. (sana "äiti" tuossa tapauksessa on aitikuvan häpäisemistä.
"Olenko taas se väliaikainen korvike kunnes jotain parempaa osuu silmään ja haluaa kokeilla? "
Kyllä, nimenomaan. Miten edes ajattelet ottavasi tuollaista despoottia elämääsi takaisin?
Kyllähän se vähän siltä kuulostaa, että nainen etsii seuraavan valmiiksi ennen kuin jättää edellisen, ei ehkä pysty olla yhtään yksin. Nyt on kyllästynyt poikaystäväänsä muttei uusiakaan ole vastaan tullut, ajatteli että sinun luoksesi voi aina palata.
Kun rakastaa jotain ihmistä, niin varmasti tuntuu silloin siltä, ettei muita tule koskaan samalla tavalla rakastamaan. Mutta ei kai asia sinunkaan kohdallasi niin ole. Voi tietty käydä niin ettet koskaan muuta löydä, mutta yhtä hyvin voi olla että löydät jonkun kenen kanssa oikeasti tajuat millainen on hyvä parisuhde, ja ihmettelet miten jaksoit sitä entistä valehtelevaa ja itsekästä naistasi.
Oletteko minkä ikäisiä? Jos kovinkin nuoria,niin ehkä se menoikä lapsesi äitiä vielä vie..
Olet nyt kuitenkin joutunut aisankannattajan rooliin,eikä se ole mukavaa..Lapsesi äiti ei osaa ottaa vielä vastuuta elämästään ja roikkuu sinussa paremman puutteessa..
On vähän niinkuin teini,mahdoton teini..Se nuoruus pitäisi osata ensin elää poikakavereineen,eikä ruveta penskoina pentuja tekeen..No,jälkiviisas on helppo olla. Sinä vaikutat kuitenkin järkevältä kaverilta ja olet vielä häneen rakastunutkin,mutta usko kokenutta tätiä,minä olen rakastanut elämässäni 3 miestä ja tätä viimeistä rakastan edelleen! Joten älä luule,ettetkö sinäkin löytäisi vielä tyttöä,joka on rakkautesi arvoinen..
Tämä ei sitä ole,leikkii vaan kanssasi. Pane tyttö menemään,kasvamaan aikuiseksi ilman sinua ja hoida lastasi parhaasi mukaan.
Mielenterveytesi ei tule kestämään jatkuvaa pettämistä ja uskollinen hän ei osaa olla,,on niin viettien vietävissä.Sinun pitää olla nyt se aikuinen! Sulla on elämä edessäsi,tyttöjä kyllä riittää ja usko vaan,ihmettelet vielä joku päivä,mitä ihmettä siinä tytössä näit!