olin reilu vuoden sisään kahdessa(melkein kolmessa)auto kolarissa,jossa loukkaannuin jonkin verran,nyt en uskalla lähteä enään mihinkään kun koko ajan poden huonoa oloa ja tuntuu ettei vaan uskalla mennä ihmisten ilmoille ja se miltä näyttää ja miten muut suhtautuu.mieheni ei tunnu ymmärtävävän ollenkaan miten vaikea kynnys asia minulle on?tänäänkin hän ehdotti että lähdettäis illalla ulos huvittelemaan,mutta en uskalla(hän vaan nauraa eikä ota vakavasti..)onko ketään kohtalo toveria jolla on samankaltaisia ongelmia?
autossa pelkään koko ajan että joku taas ajaa päälle..ei jaksa tällaista.olen miettinyt josko eroaisin miehestäni jotta hänen ei tarvitse "kärsiä" kanssani.
en tiedä mitä tehdä!
autossa pelkään koko ajan että joku taas ajaa päälle..ei jaksa tällaista.olen miettinyt josko eroaisin miehestäni jotta hänen ei tarvitse "kärsiä" kanssani.
en tiedä mitä tehdä!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eroaminen tuskin auttaa, mutta voisit käydy psykologin tms. kanssa juttelemassa, sitähän varten ne ovat olemassa. Tai sitten voit kylmästi mennä ihmisten ilmoille ja opetella olemaan välittämättä muista.
Ikävät tapahtumat jättävät jälkensä, mutta turha niistä on loppuelämäänsä kärsiä. Apua löytyy kyllä.
Jos menet ulos, ajavat autot ylitsesi - jos jäät sisään, kuolet tulipalossa.
Onnettomuuksia sattuu, eikä se katso aikaa eikä paikkaa sen enempää kuin uhriakaan. Turha sen takia siis ruveta elämistä rajoittamaan.
Hei!
Mitään neuvoja en osaa antaa, mutta oma "tarinani" on tälläinen.
Olin itsekin viitisen vuotta sitten rajussa liikenneonnettomuudessa, jossa loukkaannuin. Ensimmäiset kuukaudet olin aivan "maassa". Pelotti lähteä ulos asunnosta ja tavata ihmisiä. Ruhjoutuneet kasvot ja heikentynyt liikuntakyky aiheuttivat sen, että kuvittelin, ettei poikaystäväni voisi olla kiinnostunut minusta. Silloin tällöin lähdin "pakottamalla" kaveriporukassa sekä poikaystäväni kanssa kaupungille. Niillä reissuilla olin varsin ikävää seuraa. Murjotin ja olin vainoharhaisen mustasukkainen poikaystävästäni. Harkitsin myös, samoin kuin sinä, eroamista hänestä. Hänet pidin elämässäni, mutta pariin ystävääni katkaisin välit. Se harmittaa todella vieläkin.
Itse kävin pari kertaa psykologilla vammojani hoitaneen lääkärin ehdotuksesta, mutta sieltä en kokenut apua saaneeni. Muutenkin koin olleeni aika yksin. (Eikä mikään ihme, kun käyttäytymistäni seurassa miettii!)
Toipuminen oli hidasta. Kesti vuoden, ennen kuin kiinnostuin taas lähtemään "ulos", mutta siitä se paraneminen alkoi. Pari vuotta sitten tehtiin viimeinen leikkaus ja sen jälkeen päätin, että tapahtuneen murehtiminen saa riittää. Toki edelleenkin autoillessa tulee kylmä hiki otsalle, kun tulee tietynlainen tilanne eteen. Eli tapahtunut ei ole unohtunut, mutta enää se ei rajoita elämääni.
NINA,
Kuten otsikko(kin) sanoo: Vammauduin työtapaturmassa vaikeasti kun päälleni ajoi hyvin raskaasti lastattu kuorma-auto mun omalla työpaikallani.
Se turma sai minuun valtavan pelon liikenteessä yleensä ja en uskalla olla toisen kyydissä en sitten millään tavalla.
Vaimoni ei ymmärrä tilannettani, mutta hyvin moni muu nainen tajuaa tilanteeni.
Ois kiva jutella kanssasi joskus jossain, mutta epätietoisuus painaa päälle missä asustelet.
yritä löytää joku sellainen ihminen joka oikeasti kuulntelee murheitasi ja ei naura kuten miehesi..kyllä aika parntaa haavat...usko pois..!!!!hyvää jatkoa!!!
kiitos kun "jaksoitte lukea" mun stoorin ja sulle "vaikeasti" pistä vaik sun sp.os.ni voin yrittää ehtiä vaik kirjottaa?