Asumme avoliitossa ja lapsiakin on. Elämme miehen ehdoilla ( viimeinen sana miehellä ). En halua perhettä hajottaa ja siksi riitoja väistämättä syntyy. Olen suhteessa onneton. Mies ei sitä ymmärrä! Aina, kun asiasta puhun, hänen mielestään valitan. Olen yrittänyt monet kerrat selittäää, ettei vika ole hänessä tai lapsissa vaan siinä, etten viihdy tilanteessa jossa elämme. Meillä ei ole tukiverkostoa ( ainoastaan miehen vanhemmat, jotka asuvat kaukana ). Miehellä ei ole ystäviä ja minulla muutama. Eniten harmittaa ympäristö, jossa meidän lapsilla ei ole ikäisiään leikkikavereita. Varsinkin toiselle lapsistamme olisi todella hyvä, kun löytyisi kaveri pihapiiristä ( siis muutakin, kuin tarhakaverit ) Mies suuttuu, kun yritän sanoa, etten ole onnellinen. Pitääkö perheen takia elää toisen pillin mukaan? Olen tullut siihen tulokseen, että pitää, sillä valittaminen tai keskustelu asiasta nostaa hirvittävän riidan.
Tänään, kun "valitus" meni liian pitkälle mies harrasti varjonyrkkeilyä ja iski nyrkin seinästä läpi. En saa ääntäni kuuluviin. Rakastan perhettäni ja olen elänyt myös erilaisessa ympäristössä onnellisena, mutta nyt ei homma toimi. Harmittaa, kun mieheni käsittää puheyritykseni valittamiseksi eikä ymmärrä, että en viihdy nykyisellä paikkakunnalla ja lapset ovat yksinäisiä.
Lapset ovat alle kouluikäisiä ja nyt jos koskaan olisi mahdollisuus möyntää virhe ja muuttaa pois maalta, mutta en saa miestä suostumaan. No niin onhan tässä itsekkyyttäkin. Olen koko elämäni asunut isommalla paikkakunnalla ja sosiaalinen verkosto on ollut suurempi ja olen tuntenut olevani kotona. Maalla asumista piti kokeilla ja tässä nyt sinnitellään...
Tänään, kun "valitus" meni liian pitkälle mies harrasti varjonyrkkeilyä ja iski nyrkin seinästä läpi. En saa ääntäni kuuluviin. Rakastan perhettäni ja olen elänyt myös erilaisessa ympäristössä onnellisena, mutta nyt ei homma toimi. Harmittaa, kun mieheni käsittää puheyritykseni valittamiseksi eikä ymmärrä, että en viihdy nykyisellä paikkakunnalla ja lapset ovat yksinäisiä.
Lapset ovat alle kouluikäisiä ja nyt jos koskaan olisi mahdollisuus möyntää virhe ja muuttaa pois maalta, mutta en saa miestä suostumaan. No niin onhan tässä itsekkyyttäkin. Olen koko elämäni asunut isommalla paikkakunnalla ja sosiaalinen verkosto on ollut suurempi ja olen tuntenut olevani kotona. Maalla asumista piti kokeilla ja tässä nyt sinnitellään...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miehillä on monesti tapana ottaa naisten esittämät ongelmat vähän liiankin henkilökohtaisesti. Ne kuvittelee helposti, että kun esität heille ongelmasi, niin HEIDÄN pitää se ratkaista ja heti. Sellaselta tuo sinunkin miehesi toimintamalli kuulostaa. "Viimenen sana miehellä" voi tarkottaa siis toimintatapaa, joka tuo tyydytyksentunteen sille miehelle, että minä teidän ja osaa eli olen ihan hyvä mies ja isä jne. Ei siihen välttämättä liity minkäänlaista tietoista tarvetta saada olla ilkeä ja alistava.
No nyt se sun "kaiken osaava ja tietävä" miehesi vaikuttaisi kokevansa olevan ajettuna seinää vasten. Hän kyllä näkee ja kuulee, että vaimo ja muksut on onnettomia, eikä hän itsekään tietenkään viihdy siinä ajatuksessa, että hänen perheensä kärsii. Hän vaikuttaa kuvailusi perusteella todella neuvottomalta, ei osaakaan enää ratkaista ongelmaa tuosta noin vaan ja tuntee varmaan siitäkin kovaa syyllisyyttä. Se ahdistus ja epäonnistumisen nostattama tyytymättömyys sitten purkautuu tuolla tavalla kuten kuvailit. Toinen osa siitä käydään siellä hänen omassa nupissaan mm. itsesyytöksinä.
Miksi hän ei nyt halua muuttaa, se syy pitäis ymmärtää ensin. Johtuuko se kenties hänen työstään, josta on vaikea lähteä kun siihen on jo tottunut tms? Haluttomuus niin suureen muutokseen kuin mitä sinä olet omassa ahdistuksessasi jo vaatimassa voi olla myös puhdasta epävarmuutta tai jopa pelkoakin, että voi ei, taasko muutto edessä... Vaihtoehtoja sille muutolle ei vaan meinaa löytyä ja sekin ahistaa. Eli meniskö teidän tapeet nyt vaan pahasti ristiin...?
Ehkä sitä hukassa olevaa miestä ja isää pitäis vähän rauhoitella, antaa ymmärtää ettei hänen tarvi ratkaista kaikkea yksin, vaan että on ihan okei olla välillä epävarmakin ja uskaltaa jopa tukeutua siihen vaimoonkin, joka haluaisi vaan kuulla hänen mielipiteitään.
Joka tapauksessa se tyyli jolla te nyt siitä elämäntilanteestanne ja ahistuksestanne "keskustelette" ei selvästikään toimi. Se ahdistaa vaan molempia entisestäänkin. Pitäis löytää joku muu asenne ja tapa setviä noin isoa vyyhteä asioita, jotka vaikuttaa väkisinkin toisiinsa. Ei se selviä sillä että syytellään vaan toisia ja alleviivataan sitä omaa ahdistusta kun kaikki kärsii.
"Ei se selviä sillä että syytellään vaan toisia ja alleviivataan sitä omaa ahdistusta kun kaikki kärsii."
Hemmetin hyvin tiivistetty.