Pahoitteluni sekavasta viestistä. Pyydän myös anteeksi yleistyksestä ja mikäli tämän lukevat miehet kokevat tulevansa loukatuksi.
Milloin miehet kasvavat aikuiseksi? Aikuisella tarkoitan tasapainoista, itsensä kanssa sujut olevaa määrätietoista ihmistä. Minkä ikäisenä ruvetaan tietämään mitä elämältä halutaan? Joojoo, kaikki ovat yksilöitä, mutta tapahtuuko tämä keskimäärin esim. kolme- vai nelikymppisenä?
Tämä on viestini pointti, jonka toivoisin herättävän yleistä keskustelua. Oma stoorini on vain oheistarina, johon tietysti toivon saavani ohjeistusta.
Seurustelen 24v. pojan kanssa. Rakastan häntä yli kaiken ja olen valmis tekemään kaikkeni suhteemme toimivuuden kannalta. Hänkin kertoo usein rakastavansa minua ja kuinka ei ole ikinä ollut yhtä "kiinni" toisessa. Siltikin olen sitoutumishalukkaampi osapuoli. "No tottakai olet, kaikkihan sen nyt näkee kilometrien päähän, että haluat sitoutua enemmän, kuin minä!".
Vaikka olenkin vasta 20v. tytöntyllerö olen aina ollut hyvin määrätietoinen ja tiennyt mitä elämältäni haluan. Tämä tekee minusta tietysti etuoikeutetun. Olen kokenut ikääni nähden hyvin paljon, esim olen lukenunut itselleni jo kaksi ammattia, tehnyt 14 kesäisesti jatkuvasti töitä ja parisen vuotta sitten muutin ventovieraalle paikkakunnalle aloittaakseni "uuden elämän". Olen siis nähnyt, tullut ja mennyt. En tietenkään ole kokenut kaikkea elämässäni ja nähnyt yhtä paljon kuin keskiverto nelikymppinen, mutta esimerkeilläni tarkoitin vain, etten ole kasvanut pumpulissa.
Poikaystäväni on myös kokenut ikäisekseen. Silti hän ei tunnu tietävän mitä haluaa eikä ole määrätietoinen elämänsä suhteen, eteenkään mitä meidän suhteeseen tulee. En tietenkään tarkoita, että elämä pitäisi suunnitella loppun asti. Tuntuu vain siltä kuin hän haluaisi pitää vaihtoedot avoimena. Ja en voi puhua suhteemme mahdollisesta tulevaisuudesta ilman ettei hänen naamansa väänny heti norsun vitulle, anteeksi karkea kielikuva. Hän on siis epävarma olenko "se oikea", mikäli hän sellaiseen uskookaan.
Suhteemme menee muutenkin täysin hänen ehdoillaan, nähdään kun häntä huvittaa, harrastetaan seksiä silloin kun hän haluaa, jne. Kompromissejä ei tässä suhteessa tehdä, se on joko his way or no way.
Tuntuu siis, etten saa suhteesta tällä hetkellä muuta kuin harmaita hiuksia. Itse olisin valmis sitoutumaan jo hiukan vakavemmin, esimerkiksi muuttamalla yhteen. Hän ei siihen luonnollisestikaan suostuisi. Onko tämä sitoutumiskammoisuutta vai mitä?
En oikein jaksa tällaista enää pitkää. Haluaisin aikuisen miehen joka voisi jo sitoutua ilman kammoja, tietäisi mitä elämältään haluaa. Pitäisikö minun hylätä rakkain ihmiseni ja ruveta katselemaan 10/ 20v vanhempia miehiä. Jospa he olisivat valmiimpia?
Milloin miehet kasvavat aikuiseksi? Aikuisella tarkoitan tasapainoista, itsensä kanssa sujut olevaa määrätietoista ihmistä. Minkä ikäisenä ruvetaan tietämään mitä elämältä halutaan? Joojoo, kaikki ovat yksilöitä, mutta tapahtuuko tämä keskimäärin esim. kolme- vai nelikymppisenä?
Tämä on viestini pointti, jonka toivoisin herättävän yleistä keskustelua. Oma stoorini on vain oheistarina, johon tietysti toivon saavani ohjeistusta.
Seurustelen 24v. pojan kanssa. Rakastan häntä yli kaiken ja olen valmis tekemään kaikkeni suhteemme toimivuuden kannalta. Hänkin kertoo usein rakastavansa minua ja kuinka ei ole ikinä ollut yhtä "kiinni" toisessa. Siltikin olen sitoutumishalukkaampi osapuoli. "No tottakai olet, kaikkihan sen nyt näkee kilometrien päähän, että haluat sitoutua enemmän, kuin minä!".
Vaikka olenkin vasta 20v. tytöntyllerö olen aina ollut hyvin määrätietoinen ja tiennyt mitä elämältäni haluan. Tämä tekee minusta tietysti etuoikeutetun. Olen kokenut ikääni nähden hyvin paljon, esim olen lukenunut itselleni jo kaksi ammattia, tehnyt 14 kesäisesti jatkuvasti töitä ja parisen vuotta sitten muutin ventovieraalle paikkakunnalle aloittaakseni "uuden elämän". Olen siis nähnyt, tullut ja mennyt. En tietenkään ole kokenut kaikkea elämässäni ja nähnyt yhtä paljon kuin keskiverto nelikymppinen, mutta esimerkeilläni tarkoitin vain, etten ole kasvanut pumpulissa.
Poikaystäväni on myös kokenut ikäisekseen. Silti hän ei tunnu tietävän mitä haluaa eikä ole määrätietoinen elämänsä suhteen, eteenkään mitä meidän suhteeseen tulee. En tietenkään tarkoita, että elämä pitäisi suunnitella loppun asti. Tuntuu vain siltä kuin hän haluaisi pitää vaihtoedot avoimena. Ja en voi puhua suhteemme mahdollisesta tulevaisuudesta ilman ettei hänen naamansa väänny heti norsun vitulle, anteeksi karkea kielikuva. Hän on siis epävarma olenko "se oikea", mikäli hän sellaiseen uskookaan.
Suhteemme menee muutenkin täysin hänen ehdoillaan, nähdään kun häntä huvittaa, harrastetaan seksiä silloin kun hän haluaa, jne. Kompromissejä ei tässä suhteessa tehdä, se on joko his way or no way.
Tuntuu siis, etten saa suhteesta tällä hetkellä muuta kuin harmaita hiuksia. Itse olisin valmis sitoutumaan jo hiukan vakavemmin, esimerkiksi muuttamalla yhteen. Hän ei siihen luonnollisestikaan suostuisi. Onko tämä sitoutumiskammoisuutta vai mitä?
En oikein jaksa tällaista enää pitkää. Haluaisin aikuisen miehen joka voisi jo sitoutua ilman kammoja, tietäisi mitä elämältään haluaa. Pitäisikö minun hylätä rakkain ihmiseni ja ruveta katselemaan 10/ 20v vanhempia miehiä. Jospa he olisivat valmiimpia?
Vastaukset 20
Vanhimmat
..ei aina tuo määrätietoisuutta.
Ja se jos sulla on kaikki selvää häittenne istumajärjestystä myöden, ni on epäreilua syyllistää miestäsi siitä ettei hän ole samalla viivalla.
Enkä usko tämän olevan ikäkysymys. Tai edes sukupuolikysymys...
Ja mitä enemmän koitat miehellesi puhua aiheesta, ni sen kauemmas häntä työnnät pois!
"aikuisuus" ei ole aina yhtä kuin määrätietoisuus.
mielestäni sinulla on vääristynyt kuva tästä "aikuistumisesta". se ettei ole valmist sitoutumaan ei tarkoita sitä, etteikö olisi tarpeeksi aikuinen. olette kuitenkin vielä nuoria ja se, että epäilyttää tuossa vaiheessa ei tarkoita sitä etteikö olisi aikuistunut, ei, vaan silloin ei olla varmoja siitä, halutaanko päästää irti siitä sinkkuudesta ja tehdä isompia askeleita. mikä kiire sinulla edes on? se että kiiruhdetaan muuttamaan yhteen ja sitten kihloihin jnejnejne ei todellakaan tarkoita mitään aikuistumista.
myöskin sinun on ymmärrettävä, että naiset ja miehet monesti näkevät maailman täysin eri tavalla. miehet ajattelevat enemmän järjellä, kun taas naiset tunnetasolla ja tässä en tarkoita sitä, ettäkö naiset menisi vaan tunnetasolla, mutta kuitenkin...
olet siis vain näitä naisia jotka tahtoisi että suhde 'syvenee' jnejne ja että syventyminen ei voi olla mitään muuta kuin muuttaminen yhteen/kihlat/häät/lapsen tulo.
Annahan poikakaverisi nauttia nuoruudesta! Vaikuttaa täysin NORMAALILTA nuorelta mieheltä!
Hyvä,että on selkärankaa sanoa asiat suoraan sulle! Monet miehet "ajautuu" yksiin päättäväisten naisten kans ja katuvat myöhemmin,kun eivät saaneet sitä turpaa ajoissa auki!
Mitä sitten tulee tuohon sun vanhempien ukkojen katteluun,niin varaudu siihen,että ne jo tietää mitä haluu ja ne haluu nuorelta naiselta seksiä ja paljon.. Huomaat olevasi ennenpitkää pelkkä pano niille ja ne oottaa sulta nöyryyttä suhteessa..Sehän on ukkojen lempiaihe,ne nuoret SEKSIKKÄÄT pimut..älyä ne ei arvosta tuonikäsessä,tissit vaan kiinnostaa ja nuoren pimpan tuoksu..niin se vaan karuudessaan on..
Sama kuin omalla veljellä kävi. 21-vuotiaana alkoi seurustelemaan itseään nuoremman tytön (18) kanssa ja 22-vuotiaana olikin isä. Tyttökaverin mielestä oli hyvä idea hankkia muksu.
Vasta 28-vuotiaana pääsi irti naisesta kun tunsi, että ei enää ajatusmaailma vain kohtaa. Mutta edelleen harmittelee, että lähti mukaan koko juttuun. Lapsikin oli harkitsematon teko ja katuu sitä, mutta joka tapauksessa pitää lapsen joka toinen viikonloppu luonaan. Ei se lapsen vika ollut vaan vanhempien. Äidin, joka sanoi milloin mennään ja miten sekä veljeni, joka ei uskaltanut avata suutaan.
Sori mutta ei ole sukupuolikysymys.
Usein alle 25 naisetkaan eivät tiedä mitä haluat. Päälle 25 vuotiaat taas tietävät liiankin hyvin mitä haluavat mutteivät tajua etteivät voi saada sitä. 30 vuotiaat naiset saivat mitä halusivat mutta huomasivat ettei se ollut sitä mitä he oikeasti halusivat. 35 vuotiaana nainen alkaa sitten tyytyä siihen mitä saa ja 40 vuotiaana nainen lopulta on valuistumassa.
Tämä noin suurin piirtein.
Yksilöjen välillä on eroa. Minusta tuo sinun miehesi on se "normaalimpi" kun ei 24-vuotiaana tiedä oletko sinä se "Oikea" ja sinä olet se epänormaali joka on jo mielestään kypsä mihin tahansa.
Mutta todellinen ongelmanne on tämä olipa ikänne mikä hyvänsä:
"Suhteemme menee muutenkin täysin hänen ehdoillaan, nähdään kun häntä huvittaa, harrastetaan seksiä silloin kun hän haluaa, jne. Kompromissejä ei tässä suhteessa tehdä, se on joko his way or no way."
Tämä ei kuulosta terveeltä parisuhteelta.
Sinun ei tarvitse etsiä 10 miehiä että he olisivat valmiita tuohon mitä sinä esität mutta jos tuo mitä sanoit pitää paikkansa olette täysin sopimattomai toisillenne.
Minua aina kummastuttaa tämä parikymppisten asenne siitä, että kun ollaan kokeneita ja itsenäisesti jo kauan eletty ja muuta, niin ollaan kypsiä, määrätietoisia aikuisia. Minusta tässä mennään metsään heti alussa, kun lähdetään vertailemaan sitä omaa kehitystä sen toisen kehitykseen, ja lähes poikkeuksetta se oma kehitys nähdään "tuloksekkaampana". Hyvin usein, vaikka nämä ihmiset eivät välttämättä itse sitä näe ja vaikka se ei olisi heidän tarkoituksensa, he kuulostavat siltä että he korostavat itseään ja väheksyvät muita.
Mietin miksi pitää keskittyä siihen koska joku aikuistuu? Eikö olennaisempaa olisi pohtia syitä siihen miksi poikaystävä ei mahdollisesti halua vielä sitoutua kuin miettiä että koskahan se viitsisi aikuistua? Onko sitoutuminen edellytys aikuistumiselle?
Jokainen määrittelee aikuistumisen omalla tavallaan. Minulle aikuisuus on itsensä ja muiden hyväksymistä sellaisena kuin he ovat polkematta muita ja suostumatta itse poljettavaksi. Aikuisuus on huolehtimista niin itsestä kuin muistakin kunkin tunteet ja tarpeet huomioon ottaen. Kokemus ei tuo aikuisuutta, eikä määrätietoisuus oikeuta vaatimaan muita mukautumaan omiin tarpeisiin.
Pohdin kovasti kauanko aloittaja on seurustellut tämän miehen kanssa?
Luettuani viestin ymmärrän itsekin miksi minua nyt ymmärretiin hiukan väärin, kirjoitin vähän tyhmästi.
En missään nimessä tarkoita että olisin itse henkisesti maailman kypsin, aivan kuten tuossa vertasinkin; "En tietenkään ole kokenut kaikkea elämässäni ja nähnyt yhtä paljon kuin keskiverto nelikymppinen, mutta esimerkeilläni tarkoitin vain, etten ole kasvanut pumpulissa.".
Enkä liioin tarkoita, että poikaystäväni on epäkypsä, koska ei halua sitoutua yhtä vakavasti kuin minä, vaan tuo oli lähinnä osa ongelmaa. Olisi pitänyt kirjoittaa hiukan selkeämmin.
Hän on jumittunut samaan duuniin useiksi vuosiksi, jota vihaa yli kaiken, mutta ei viitsi tehdä asialle mitään koska hänen todistuksillaan ei muuta tehdä kuin pyyhitä perse. Hän istuu illat kotona koneen äärellä tai lukee aku ankkaa, eikä ole oikeastaan kiinnostunut mistään. Toisinaan hän on myös hyvin saamaton. Tällaisten asioiden vuoksi joskus tuntuu, ettei hänellä ole mitään päänmäärää elämässään, joka tuntuu minusta hassulle. Ehkä juuri siksi, koska itselläni on aina ollut selvät sävelet.
Kun ihminen joskus aikuistuu niin usein silloin halutaan myös sitoutua. Esimerkiksi miehen tullessa keski-ikäiseksi haluaa hänkin mahdollisesti perustaa perheen jne. Eli yleensä aloilleen asettuminen on osa aikuistumista, eikä aloilleen asettuminen, sitoutuminen, perheen perustaminen ym ole sama kuin aikuistuminen. Se oli pointtini.
Ja tästä halusin herättää keskustelua.
no ei todellakaan ole yhä osa aikuistumista. kuules on monta ihmistä jotka eivät halua asettua aloilleen ja perustaa perhettä edes aikuisena, se ei ole todellakaan tarkoitettu kaikille. mutta eiköhän sinun ikäisesi sitten vanhempana ymmärrä eron lisääntymisen halulle sekä aikuistumiselle.
jos sinun haave on juuri mennä naimisiin ja perustaa perhe, niin ei se ole kaikkien muiden haave. se ei tee muista yhtään vähemmän aikuista kuin sinusta. minusta ainakin sinun on hyvä kasvaa aika paljonkin vielä, ennenkuin voit itseäsi sanoa aikuiseksi. ainakin henkisellä tasolla.
perheitä voi perustaa vaikka 16 vuotiaanakin, eikä se tarkoita, ettäkö oltaisi aikuisia. alan ehkä ymmärtää miksi poikaystäväsi ei ole vielä valmis sinuun pysyvästi sitoutua.
et muuten vastannu tuonne yhteen kysymykseen että kauan olette seurustellut.
tälläisen laman/laman jälkeisenä aikana ei ole mikään kauhean hyvä idea lopettaa töitään vaikka sitä kuinka vihaisikin. työkokemus kuitenkin katotaan paljon parempana, kuin kotona istuminen. ehkä poikaystäväsi ajattelee järjellä asiaa? varsinkin jos on huonot paperit, niin ei sitä ihan helpolla päästä edes uudelleen opiskelemaan ja uudenkin ammatin opiskelu tuottaa aina aikaa ja ehkä ihminen enää jaksa uudelleen sitä tehdä, tai ainakaan tällä hetkellä.
tekstissäsi kuitenkin vähättelet erittäin paljon poikaystävääsi. miksi olet edes hänen kanssaan, kun tuolla tavalla kirjoitat hänestä?
Ihmiset vaan tuppaavat olemaan yksilöitä ja omia itsiään, vaikka niitä yrittäisi kuinka muovailla mieleisiksiin. Itse tunnen Aikuisen Miehen, joka on 39-vuotias, silti asuu yksin, eikä hänellä ole lapsia. Eikä hän edes halua parisuhdetta, eikä lapsia. En usko, että hän on ainoa. Tykkää vaan niin paljon vapaudestaan, ettei halua sitä menettää.
Oma mieheni taas on ihan päinvastainen luonne, hän on halunnut sitoutua jo nuorena pitkään parisuhteeseen ja yhdessä asumiseen.
"Kun ihminen joskus aikuistuu niin usein silloin halutaan myös sitoutua. Esimerkiksi miehen tullessa keski-ikäiseksi haluaa hänkin mahdollisesti perustaa perheen jne. Eli yleensä aloilleen asettuminen on osa aikuistumista, eikä aloilleen asettuminen, sitoutuminen, perheen perustaminen ym ole sama kuin aikuistuminen. Se oli pointtini."
Sekoitat ulkopuoliset "aikuisuuden merkit ja symbolit" sisäiseen kypsymisprosessiin.
On todennäköisempää toki että ikää tullessa lisää alkaa haluta perhettä jne. paikoilleen asettumista mutta lopulta yleensä yhteisö odottaa että yksilö "aikuistuu" eli toisin sanoen hankkii nämä "aikuisuuden merkit".
Sisäisesti moni perhe-elämää viettävä ei ole kovinkaan kypsä varsinkaan parikymppisenä eikä välttämättä myöhemmälläkään iällä. Todennäköisyys sille että on sisäisesti aikuistunut eli osaa huolehtia itsestään ja muista sekä kantaa vastuunsa, pohtien tekojensa seurauksia on olemassa.
Sinulla on aika paljon opittavaa tuosta termistä "aikuinen" ja sen lisäksi suotta sotket tuota tuohon käymääsi keskusteluun parisuhteestanne.
"Hän on jumittunut samaan duuniin useiksi vuosiksi, jota vihaa yli kaiken, mutta ei viitsi tehdä asialle mitään koska hänen todistuksillaan ei muuta tehdä kuin pyyhitä perse. Hän istuu illat kotona koneen äärellä tai lukee aku ankkaa, eikä ole oikeastaan kiinnostunut mistään. Toisinaan hän on myös hyvin saamaton. Tällaisten asioiden vuoksi joskus tuntuu, ettei hänellä ole mitään päänmäärää elämässään, joka tuntuu minusta hassulle. Ehkä juuri siksi, koska itselläni on aina ollut selvät sävelet."
Mitä se sitoutuminen sitten tuossa muuttaisi? Edelleen tämä mies tekisi noita samoja asioita kuin ennenkin.
Se ongelma mikä häntä vaivaa ei ole sitoutumiskyvyttömyys (koska päinvastoin nuo kertovat että hän on sitoutunut aika omituisiin asioihin) vaan se että hän on jumittunut joihinkin asioihin ehkäpä jopa tahtomattaan kykenemättä itse tekemään asialle mitään.
Kirjoitat loistavasti ongelmasta, josta et tule pääsemään eroon ainakaan tuon kyseisen miehen kanssa. Toisaalta tuskastelen samanlaisten "oman elämänsä ajelehtijoiden" keskellä, jotka eivät ole valmiita ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja tekemään jotakin sen eteen. Lähelläni olen nähnyt 35-vuotiaita "opiskelijapoikia", jotka roikkuvat suojatyöpaikoissa opiskeltuaan ainakin viimeiset kymmenen vuotta tekemättä lopputyötään jotta voisivat hakea kunnon töitä. Lisäksi he eivät tee minkäänlaisia päätöksiä itsenäisesti, jotta joutuisivat itse ottamaan vastuun omista päätöksistään. Muiden ihmisten hyvän olon ajattelu on mahdotonta; toki jos joku haluaa uhrata itsensä ruoka- ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ne otetaan vastaan irrottamatta katsetta tietokoneen ruudusta tms. ajanhukasta.
Pettämiseen ajaudutaan, koska nämä miehet ajattelevat vain omaa hetkellistä nautintoaan eivätkä pysty eläytymään toisen petetyn osaan. Empatianpuutteen huomaa kaikissa käänteissä. Jätä se mies, mutta tee selväksi mitä sinä olisit suhteelta halunnut, jotta hän saa vähän ajattelemisen aihetta ja mahdollisia kasvun eväitä.
Olen itse tapaillut hollantilaista miestä ja seurustellut itävaltalaisen kanssa. Keski-Euroopassa miesten kulttuuri on aivan toisenlainen kuin Suomessa. Siellä mies on ensisijainen perheen elättäjä ja vastuunkantoon orientoidutaan jo nuorena. Keskustelin juuri luennolla kansantaloustieteen professorin kanssa, ja hän sanoikin että Suomen miehillä on varaa olla vastuuton "Wagner-sika", koska Suomen naiset hoitavat kaikki asiat niin topakasti että miehillä on varaa satsata turhuuksiin, eikä oma elämä vaadi ryhdistäytymistä. Jos ei nainen tätä hoida, niin yhteiskunta hoitaa vähimmäiselintason.
Voit joko itse luoda uraasi ja vetää tahdotonta vässykkää pulkkana perässäsi tai nauttia elämästäsi itsenäisenä naisena odottaen kohtaavasti kaltaisesi. Itse olen valinnut jälkimmäisen.
Lykkyä elämällesi ja leuka pystyyn negatiivisista ja alentuvista kommenteista huolimatta! :)
"Voit joko itse luoda uraasi ja vetää tahdotonta vässykkää pulkkana perässäsi tai nauttia elämästäsi itsenäisenä naisena odottaen kohtaavasti kaltaisesi. Itse olen valinnut jälkimmäisen."
Minulla on ihan samat ajatukset Suomen naisista.
Ei minkäänlaista vastuunkantoa ja valmiutta perhe-elämään joten voivat helposti olla niitä Viivi-horoja jotka arvostelevat sitä sikaa joka on samanlainen lopulta kuin he itse.
Miksi miehen pitäisi olla perheen elättäjä? Miksi naisen pitäisi olla perheen elättäjä?
Eikö se pitäisi olla tasapuolista eikä kasata hommaa toiselle? Sama se miten keskiaikaisesti Euroopassa tehdään asiat. Nykyaikana haetaan tasa-arvoa ihan syystäkin. Se tasa-arvo meinaa myös sitä, että yhdessä kannetaan vastuu eikä syydetä sitä vain toisen niskaan.
Aikuistuminen on oman toteamukseni mukaan sitä, että otetaan vastuu omasta elämästä ja omista tekemisistä ja kannetaan vastuu seuraamuksista. Sitä onko se perheen perustamista ja uraputkea, boheemia taiteilijaelämää vai päämäärätöntä reissaamista; sillä ei ole mitään väliä. Jokaisella on oma määritelmänsä ja niistä on turha väitellä. Jokainen näkee maailman omien silmiensä kautta joiden luulee kattavan koko näkymän vaikka se on vain pieni osa.
Miesten ja naisten ahdistumisesta parisuhteessa täältä: http://kaikentakanaonnainen.blogspot.fi/
Sitoutumiskammoinen? Kyllä. Olin sellainen.
Vaimoni oli kotonaan kasvanut 19-vuotinen aloittaessamme seurustelun.
Olin itse 25-vuotias, 5-vuotta levotonta poikamiselämää eri paikkakunnilla ml. Sölvesborg ja Södertälje viettänyt.
21-vuotisena, erään aamuyhdynnän jälkeen vaimoni ilmoitti, että hänen mielestään meidän tulisi mennä kihloihin.
Juu, juu.
Vaimo hoiti kaikki valmistelut ja järjestelyt kunnioittaen reunaehtoani, etten astu kirkkoon enkä suostu minkään vierasjoukon pelleksi.Pian 44-vuotta olen vastannut perheen kaikkinaisesta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ottaen huomioon myös vaimoni leskeytymismahdollisuuden.
En pidä itseäni flegmaattisena vastuuta väistelevänä mutta avoitumisen kynnys oli korkealla.
En osaa neuvoa. Kerroin vain yhden parin kohtalon.
Ei tuo vielä mitään, ystävä hyvä, minulla oli sama juttu, mutta nelikymppisen miehen kanssa! Vuodenkaan seurustelun jälkeen ei tiennyt mitä haluaa, ja piti vain "katsella" miten asiat menee, lapset, yhteenmuuttamiset, saatikka naimisiinmeno nyt ei tullut kysymykseenkään! Ei niistä voinut edes asiallisesti keskustella. Eikä hän ollut kenenkään muunkaan kanssa siihen kyennyt. Ja tämä siis ulkokohtaisesti menestyneen miehen kanssa.
Vapautin takaisin sinkkumarkkinoille. Kannattaisi varoa, hän jo varmasti etsii seuraavaa vedätettävää (kunnes sekin keksii odottaa jotakin häneltä).
Siksi kehotan naisia kuuntelemaan itseään ja painamaan kytkintä jos varoitusmerkkejä ilmaantuu. Tällainen mies ei muutu, koskaan. Ehkä joskus sitten vuosien saatossa menee naimisiin ns pakosta, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympi, mutta oikeasti hän ei muutu, ja vaimonsa on luultavasti onneton nainen jonka mies pettää, on etäinen tms.
Mä ymmärrän hyvin ettei oo valmis vuoden seurustelun jälkeen tekemään mitään kovin isoja päätöksiä. Yhteen voi muuttaa, jos siltä tuntuu, mutta ite en henkilökohtaisesti menis kihloihin, enkä ees suunnittelis lapsen tekoa noin lyhyen seurustelun jälkeen. Toinen pitää tuntea kunnolla ennenku tekee hätiköityjä päätöksiä ja vuodessa ei todellakaan vielä tunne niin hyvin. Sillon kaikki ärsyttävät piirteet kestää, mutta 2-3 vuoden jälkeen tietää jo vähä enemmän.
Joo, mutta nämä ihmiset joilla kaikki pitää olla suunnitelmallista ja kontrollissa yleensä jääkin sin kuiksi, koska kaikissa ihmisissä on ärsyttäviä piirteitä, yhdessä toista, toisessa toista.
Kuvittelevat että täydellisyys tulee joskus vastaan, ei se tule, parisuhde on kompromisseja ja kärsivällisyyttä.
Ei oo kyse sitoutumiskammosta, vaan siitä, että ihminen nyt näköjään on tuon luontonen, ikävä kyllä... Älä tuhlaa aikaasi enempää, etsi semmonen mies joka on omasta mielestäsi sopivan ikäinen ja "kehittynyt" ;) löytyy paljon alta 25v, enemmän alta 30v, mutta eniten sitä vanhempia. Itte en "kelpuuttanut" yli 30v, ja nyt on 24 vuotias miesystävä, ja on päinvastanen kun sun kuvailemas henkilö.
jos tämän tarinan poika on kerta sitoutumiskammoinen niin tuo tyttö on puolestaan sairaalloinen takertuja