Olen seurustellut avomieheni kanssa nyt 2 vuotta, joista 1½ vuotta asuttu yhdessä.
Nyt ongelmaksi on muodostunut erilaiset hellyydentarpeemme ja -tottumuksemme. Suhteen alussa tämä ei tietty ollut ongelma, kun seksiäkin oli vähintään kerran päivässä ja tietysti muutakin koskettelua ja hellintää, mutta nyt on mennyt huonompaan suuntaan.
Mies ei ole mikään lääppijätyyppi, sen kyllä olen tiennyt alusta asti. Vei kauan opettaa hänet kävelemään käsi kädessä, ei ollut ikinä ennen tehnyt sitä (nyt jo tekee automaattisesti ja sanoo tykkäävänsäkin). Nyt koskettelu ja hellintä on kuitenkin vähentynyt niin vähäiseksi etten minä hellyydenkipeänä ihmisenä enää pärjää! Tykkään istua telkkaria katsellessa sylikkäin tai toisen kainalossa, pussailla pitää mielestäni vähintään kotiin tullessa ja illalla ennen nukkumaanmenoa ym. Kaipaan kovasti fyysistä kontaktia. Seksiäkin on minulle liian vähän.
Mies taas ilmeisesti kokee jatkuvat hellyydenosoitukset ahdistavina ja haluaisi töistä tullessaan "vain hengähtää hetken" ja olla rauhassa. Minun on vaikea ymmärtää tätä... Erot johtuvat tietysti jo kotikasvatuksesta, meidän perheessä halailtiin ja pussailtiin päivittäin ja moneen kertaan plus sanottiin harva se päivä että rakastetaan toisiamme. Miehen perheessä ei kumpaakaan tehdä KOSKAAN, ehkä hyvällä tuurilla äitienpäivänä voidaan äitiä halata, mutta mitään rakkaudentunnustuksia ei todellakaan lauota.
Tämäkin häiritsee minua, sillä suhteemme alkuaikoina mies aina kehui minua, sanoi jatkuvasti rakastavansa, lähetti suloisia tekstareita ym, mutta enää ei oma-aloitteisesti sano edes rakastavansa. Väittää sen kyllä olevan edelleen totta. Tiedän kyllä, että parisuhde muuttuu ajan kanssa arkisemmaksi ja tylsemmäksi, mutta mielestäni 2 vuoden kohdalla pitäisi vielä jaksaa harrastaa seksiä ja sanoa tykkäävänsä toisesta... Ja itse ainakin yritän saada kipinää säilymään, mies tuntuu jotenkin luovuttaneen sen suhteen ja antaa arjen tulla vaan.
Mitä tässä nyt oikein pitäis tehdä? Kompromissi kai, mutta miten molemmat voisivat olla edes jotenkuten tyytyväisiä? Vai eikö tällaista ongelmaa voi koskaan ratkaista? Kokemuksia?
Nyt ongelmaksi on muodostunut erilaiset hellyydentarpeemme ja -tottumuksemme. Suhteen alussa tämä ei tietty ollut ongelma, kun seksiäkin oli vähintään kerran päivässä ja tietysti muutakin koskettelua ja hellintää, mutta nyt on mennyt huonompaan suuntaan.
Mies ei ole mikään lääppijätyyppi, sen kyllä olen tiennyt alusta asti. Vei kauan opettaa hänet kävelemään käsi kädessä, ei ollut ikinä ennen tehnyt sitä (nyt jo tekee automaattisesti ja sanoo tykkäävänsäkin). Nyt koskettelu ja hellintä on kuitenkin vähentynyt niin vähäiseksi etten minä hellyydenkipeänä ihmisenä enää pärjää! Tykkään istua telkkaria katsellessa sylikkäin tai toisen kainalossa, pussailla pitää mielestäni vähintään kotiin tullessa ja illalla ennen nukkumaanmenoa ym. Kaipaan kovasti fyysistä kontaktia. Seksiäkin on minulle liian vähän.
Mies taas ilmeisesti kokee jatkuvat hellyydenosoitukset ahdistavina ja haluaisi töistä tullessaan "vain hengähtää hetken" ja olla rauhassa. Minun on vaikea ymmärtää tätä... Erot johtuvat tietysti jo kotikasvatuksesta, meidän perheessä halailtiin ja pussailtiin päivittäin ja moneen kertaan plus sanottiin harva se päivä että rakastetaan toisiamme. Miehen perheessä ei kumpaakaan tehdä KOSKAAN, ehkä hyvällä tuurilla äitienpäivänä voidaan äitiä halata, mutta mitään rakkaudentunnustuksia ei todellakaan lauota.
Tämäkin häiritsee minua, sillä suhteemme alkuaikoina mies aina kehui minua, sanoi jatkuvasti rakastavansa, lähetti suloisia tekstareita ym, mutta enää ei oma-aloitteisesti sano edes rakastavansa. Väittää sen kyllä olevan edelleen totta. Tiedän kyllä, että parisuhde muuttuu ajan kanssa arkisemmaksi ja tylsemmäksi, mutta mielestäni 2 vuoden kohdalla pitäisi vielä jaksaa harrastaa seksiä ja sanoa tykkäävänsä toisesta... Ja itse ainakin yritän saada kipinää säilymään, mies tuntuu jotenkin luovuttaneen sen suhteen ja antaa arjen tulla vaan.
Mitä tässä nyt oikein pitäis tehdä? Kompromissi kai, mutta miten molemmat voisivat olla edes jotenkuten tyytyväisiä? Vai eikö tällaista ongelmaa voi koskaan ratkaista? Kokemuksia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin, oikeastaan kysymys on vaan siitä, että mitä olet valmis kestämään. Itse voin miehesi kaltaisena sanoa, että kun sinä et hellyyden kipeänä kestä sitä etäisyyttä, niin tälläinen ihminen ei kestä sitä iän ikuista helllyyden kipeyttä. Se on ahdistavaa ja rasittavaa ja sinä mietit, että miten muuttaa miestäsi. Mitäpä jos miettisit, voitko muuttaa itseäsi? Miestäsi et voi muuttaa, eikä ongelma ole siinä että vain sinä kärsisit: mietitkö miten paljon se ahdistuva kärsii: seksikään ei huvita, kun pitäisi olla aina lääppimässä ja käpertymässä ja pussailemassa, koko ajan roikutaan kaulassa ja jatkuvallla syötöllä pitäisi olla hokemassa rakkauttaan. Niin, nyt ajattelet, että onpas törkeää, mutta tältä se tuntuu. Sori vaan.
"Vei kauan opettaa hänet kävelemään käsi kädessä, ei ollut ikinä ennen tehnyt sitä (nyt jo tekee automaattisesti ja sanoo tykkäävänsäkin)"
Mikä tarve sinulla on kuvitella että juuri sinun mallisi olisi se, mihin täytyy opettaa?
Seksiä saat enemmän kun alat suhtautua siihen seksinä, itselläni ainakin mies ei saanut enää, koska oli ihan suoraan sanoen liian lässy: turha mua hipelöidä on jos seksiä haluaa, mua alkaa nukuttaa. Joten halua seksiä. Seksinä. Lopeta se tunnustusten kerjääminen.
Yritä nähdä se toisenkin pärjääminen. Jos te pystytte asiasta puhumaan, sinä tajuat lopettaa omien tapojesi tyrkyttämisen, saatatte päästä kompromissiin, missä miehesi sietää läheisyyttä enemmän ja sinä siedät ilman olemista.
Teidän pitäisi löytää teidän tapanne rakastaa ja sinun pitäisi enemmänkin tajuta miehesi tapaa rakastaa. Hän todennäköisesti osoittaa sitä arkisin teoin tai muulla ja se valuu kuin vesi hanhen selästä, kun sinä haluat vaan hipelöintiä... Oletkos sitä miettinyt?
Niin, me emme päässeet, vaan jätin miehen, koska hän ei tajunnut millään, ettei se hänen ihanan ihana tiensä ole ainoa oikea tapa rakastaa.
Todennäköisesti tekin tulette eroamaan, jos suhtautumisenne on noin hemmetin kaukana toisistaan, koska sä et voi elää ilman jatkuvaa hellyyttä ja hänet se kuristaa hengiltä.
Olen kyllä miettinyt voisinko muuttaa itseäni. Olen yrittänytkin muuttua, olen vongannut vähemmän seksiä, olen yrittänyt tulla toimeen sillä yhdellä pusulla päivässä, jota olen itse käynyt mieheltä pyytämässä. Tajuan kyllä että jonkunnäköinen kompromissi olisi tehtävä, ja olen itse omalta osaltani yrittänyt tyytyä vähempään hellyyteen.
Meidän seksi on kyllä ihan seksiä eikä todellakaan mitään pelkkää hipelöintiä, pannessa ei paljon pussailla vaan keskitytään ihan itse asiaan (tai ehkä senkin takia kaipaan muuten sitä hellyyttä niin paljon, kun seksi ei meillä tarkoita hellyyttä).
No, kaipa se mies omalla tavallaan osoittaa rakkauttaan arkisesti teoin tai muulla - hänestä se on rakkaudenosoitus, että hän edelleen asuu minun kanssani eikä ole pois lähtenyt. Minusta se ei riitä rakkaudenosoitukseksi, että asuu saman katon alla, kun välillä on niin kämppäkaverifiilis tästä asumisesta muutenkin.
Eniten hämää se, että ennen niitä kauniita tekstareita sateli, ulkonäköä kehuttiin päivittäin ja mies sanoi joka päivä vähintään kerran rakastavansa mua. Joskus muinoin on siis sellaiseenkin ollut "taipumusta", en minä siihen ole pakottanut! Voiko sitä rakkaudenosoitustapaa kesken kaiken vain vaihtaa? Miten minä sitten tajuan, että ahaa, ennen se sanoi rakastavansa, mutta nyt on lopettanut sen ja rakkaudenosoitukseksi pitäisikin katsoa se kun se tyhjentää tiskikoneen?!
Tunnen itseni jotenkin huijatuksi, kun olin silloin niin onneni kukkuloilla kun mies huomioi ja rakasti, helli ja paijasi, oli unelmamies ja täydellinen. Ja nyt onkin sen lopettanut. Olisi sitten alusta asti sanonut, ettei hellyys ole hänen juttunsa? Ainoa, mistä se kävi ilmi, oli se ettei hän julkisilla paikoilla kehdannut kävellä käsi kädessä. Kotona kahden kesken oli hellyyttä ja siirappia riittämiin asti.
Kun alkuhuuma on ohi ja miehen hormoonit tasottuu, lakkaa hellyyden osoitukset.
Toi on normaalia. Itse tunnistan saman asian itsessäni vaikka olenkin tosi hellyydenkipeä ja hellyyttä oli kotonakin. Miehen kuin miehen tulisi ymmärtää naisen tarve ja vastata siihen. Miehistä löytyy sitä laskennallista ja loogista päättelykykyä ja järjestelmällisyyttä, joten sillä tavalla voi varmistaa sen, että vaimo saa päivittäin sen mitä tarvitsee.
Asiasta pitää keskustella. Ei ne tarpeet itsestään tyydyty.
Okei, no jos se ei edes ole sanonut, niin joo, voihan siinä tulla sellanen olo. Ehkä se ittekin kuvittelei ittensä muutavansa. Mutta kuule, et sä itteäskään pysty loputtomiin muuttaan, ja jos se ei ole hellyyskavereita, niin teillä on todella tiukat paikat edessä.
Teoista, no, katsos, alussa sitä hoetaan ja varmistellaan. Varma merkki, että mies rakastaa sua (tässä tapauksessa siis tod.näk) on just se, että se rentoutuu, ja on oma ittensä. Se luottaa suhun ja rakastaa sua, joten tiskikoneen tyhjennys=rakastan.
Tän mä ymmärrän ihan helposti. Voithan sä sille yrittää sanoa just tuota, että sä ehkä haluaisit enemmän sitä sanomista, ettei se pelkkä "tiskikoneen tyhjennys" tee sitä,-ja toivottavasti se ymmärtää.
Mä luulen, että se vaan on niin rauhallinen tässä suhteessa, sille se seksi sillon tällön tarkottaa hellyyttä ja rakkautta, ne arkiset teot ja se, että se asuu siinä... Tietkö, mä vähän luulen, että teillä on kyllä neuvottelun paikka, mutta voip olla niinkin, että hankaluuksia tulee...
Se on se ensihuuma hämännyt ja nyt on arki. Toisaalta sanoit että "Mies ei ole mikään lääppijätyyppi, sen kyllä olen tiennyt alusta asti." joten olethan sä sen tiennyt, ei sitä niin siirappiin saakka ole voinut sitä läheisyyttä olla. Mutta ymmärrän, se vituttaa.
Mutta, kun sä myös tiedät, miten hän on aina ollut ja miten sä, niin eihän siinä auta. Tottahan sen pitäs vähän tulla vastaan, mutta mä vähän luulen ettei se kovin paljon tule. Se jos ei sellanen ole.
Mitäs jos se miehesi luonne on vaan erilainen kuin sinun? Sä olet fyysinen tunnetyyppi ja hän ehkä enemmänkin ajattelija ja järki-ihminen. Sellainen järki-ihminen osoittaa tykkäämisenkin hieman erilailla kuin tunneihminen. Hänelle rakastaminen on esimerkiksi tekoja ja ratkaisuja joista on hyötyä molemmille, mm. hyvin hoidetut taloudelliset asiat voi olla sellaiselle ihmiselle hyvinkin tärkeitä sen hyvän olon takaamiseksi jne.
Eikä se ole väärin ettei hänen lapsuudessaan ole ehkä pussailtu ja halittu niin kuin sun kotona, se on vaan erilaista tykkäämistä.
Olis tärkeää opetella näkemään ja hyväksymään se toisen erilaisuus, ne teot jotka hän tekee ja jotka tuntuu hyvältä ja luo turvallisen ilmapiirin sinne teidän kotiinne, ne sanat joita hän käyttää ilmaistessaan että on iloinen ja onnellinen jne. Pikku hiljaa te vaikutatte toisiinne joka tapauksessa, ja sen sijaan että syyllistäisit hänet hänen erilaisuudestaan, opettele tuntemaan hänet ja ne hänen tapansa osoittaa hellyyttä ja huolenpitoa.
Ei rakkaussuhdekaan muutu ajan mittaan yhtään "arkiseksi ja tylsemmäksi" ellei itse koko ajan valitse sitä tyytymättömyyden tunnetta ja näe vain ongelmia ympärillään. Elämä tapahtuu arjessa, joten on väärin itseäänkin kohtaan vaatia, että jonkin alkuhuuman tulee jatkua loputtomiin. Se ei ole realismia.
Tuohon osaan sanoa, että mie sanoo, heti töitten jälkeen vaan hengättää.
Itselläkin on näitä, että ei vaan jotenkin jaksais naista helliä, vaan haluaa vaan itse olla kaikessa rauhassa.
Tämä on minun mielestä sitä omaa aikaa, mitä mies haluaa. Ja hän haluaa vain olla. Se ei tarkoita sitä, että hän ei rakasta sinua, vaan se on vaan, se oma aika, missä hän on ihan, että ei tarvitse tehdä mitään ja jos tekee, niin tekee sitä mihin ei liity ketään muuta. :)
Kyllä hän rakastaa sinua, mutta se on vaan tämä oma rauhallinen aika mitä miehesi tarvitsee.
Komppaan kokolailla muiden kommentteja. Kompromissi olisi tuossa tilanteessa paras keino, eli löytää se yhteinen kultainen keskitie.
Jos miehelle on tärkeää saada omaa rauhaa ja tilaa kun tulee kotiin, anna se hänelle. Tee omia juttujasi silloin, käy kävelyllä, tee kotitöitä, harrasta, mene moikkaamaan kaveriasi, käy kaupassa jne. Vastapainoksi ehkä voisit sitten illemmasta käpertyä miehen kainaloon sohvalle telkkaria katsomaan ja ottaa kädestä kiinni. Mutta näistä pitää ihan juttelemalla sopia. Ei voi olettaa, että toinen huomaa miten annat hänelle omaa rauhaa ja että tämän myötä olet automaattisesti tervetullut kainaloon.
Mutta jos tosiaan et osaa etkä halua tyytyä vähempään kuin sinun mielikuvasi, niin silloinhan mies ei ole sinulle oikea. Omaa tilaa arvostavasta miehestä et saa halipusikaulassaroikkujaa tehtyä, ellei hän sitten jostain omituisesta oman pään sisäisestä muutoksesta siihen päädy. Hyvin epätodennäköistä. Sen sijaan läheisyyttä arvostavia miehiä on olemassa. Kotoani löytyy yksi sellainen. Voisin ehkä itsekin hellyydenkipeänä ihmisenä tyytyä johonkin vähempään, mutta olempahan vain hemmetin tyytyväinen ettei tarvitse. :)