Ero tuli noin neljä ja puoli kuukautta sitten, noin kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuona aikana onnistuin romuttamaan armaani itsetunnon todella tehokkaasti. Se tapahtui tietysti sanoilla enempi kuin teoilla, joskin jotkut teotkin auttoivat asiaa. Saatoin sanoa jotain hänen ulkonäöstään... lisäksi olin ehkä hieman nettiriippuvainen ja saatoin vilkuilla muita naisia netissä antaumuksella, osoittaen hänelle vähän huomiota. Nettipornosta kiinnijääminen ei kuitenkaan vielä katkaissut kamelin selkää. Meillä meni suurimmaksi osaksi tosi hyvin, mutta kun meni huonosti, niin...
Tajusin jossain vaiheessa, luultavasti siinä, kun hän viilteli itseään, että se mitä teen, on pahoinpitelyä. Henkistä pahoinpitelyä. Niinpä usein, jos meillä oli jotain riitaa, minä olin ensimmäisenä sanomassa että pitäisi erota, koska en selvästikään tee hänelle hyvää. Siis sitten kun viimein puhuimme. Pidin yleensä mykkäkoulua, joskus lähes viikon. Enkä välttämättä lohduttanut häntä, vaikka hän itki silmiään päästä. Saatoin vain sulkea korvani. Tunsin itseni paskaksi. Mutta hän aina vastusti eroa ja sanoi ettei halua päästää minusta irti. Enkä minäkään tosissani hänestä, vaikka kuinka vihasin itseäni, ja sitä mitä tein hänelle. Koska hän sai minut aina kuitenkin tuntemaan itseni hyväksi.
Viimein, muutama päivä ennen kolmatta vuosipäiväämme, viikkoja kestäneen kyräilyn ja pahan olon jälkeen hän sitten viimein halusi eroa. Tässä kohtaa minä rupesin vastustelemaan, mikä tietysti ihmetytti häntä, koska olin aina haluamassa eroa, kun oli rankkaa. Mutta nyt en halunnut. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksensä, ja minä suostuin pitkin hampain. Sillä tiesinhän itsekin että niin oli parempi hänelle. Hän halusi keskittyä opintoihinsa ja vain tilaa itselleen. Hän oli viimein saanut tarpeekseen.
Hänellä menee nyt ihan hyvin, ei viiltoja käsivarsissa. Minulla taas menee ihan paskasti. Ei töitä, ei tyttöystävää, ei mitään. Kaipaan häntä kovasti. Olemme toki yhä kavereita, mutta se ei oikein riitä. Hän oli ensimmäinen tyttöystäväni, ja toivoin että myös viimeinen. En halua tutustua kehenkään muuhun. Haluan että me olisimme yhä yhdessä. Haluan rakastaa vain häntä.
Toisaalta en haluaisi että palaisimme yhteen, koska olen aika varma, etten ole muuttunut miksikään. Olen yhä sama tunnevammainen hirviö. En olisi hänelle yhtään parempi nyt, vaikka toisinaan haluaisin uskoa, että olisin. Enkä varmaan kenellekään muullekaan. Niin sekin. En usko että ansaitsen ketään, koska olen ihmishirviö. Tuhoaisin vain seuraavankin. Toisinaan sitä haluaisi vain kuolla. Siis kun rupeaa ajattelemaan. Minulla oli joku, joka rakasti minua niin uskomattoman paljon, ja minä pilaisin sen. Olen oikeasti hirviö. Hirviö.
Tajusin jossain vaiheessa, luultavasti siinä, kun hän viilteli itseään, että se mitä teen, on pahoinpitelyä. Henkistä pahoinpitelyä. Niinpä usein, jos meillä oli jotain riitaa, minä olin ensimmäisenä sanomassa että pitäisi erota, koska en selvästikään tee hänelle hyvää. Siis sitten kun viimein puhuimme. Pidin yleensä mykkäkoulua, joskus lähes viikon. Enkä välttämättä lohduttanut häntä, vaikka hän itki silmiään päästä. Saatoin vain sulkea korvani. Tunsin itseni paskaksi. Mutta hän aina vastusti eroa ja sanoi ettei halua päästää minusta irti. Enkä minäkään tosissani hänestä, vaikka kuinka vihasin itseäni, ja sitä mitä tein hänelle. Koska hän sai minut aina kuitenkin tuntemaan itseni hyväksi.
Viimein, muutama päivä ennen kolmatta vuosipäiväämme, viikkoja kestäneen kyräilyn ja pahan olon jälkeen hän sitten viimein halusi eroa. Tässä kohtaa minä rupesin vastustelemaan, mikä tietysti ihmetytti häntä, koska olin aina haluamassa eroa, kun oli rankkaa. Mutta nyt en halunnut. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksensä, ja minä suostuin pitkin hampain. Sillä tiesinhän itsekin että niin oli parempi hänelle. Hän halusi keskittyä opintoihinsa ja vain tilaa itselleen. Hän oli viimein saanut tarpeekseen.
Hänellä menee nyt ihan hyvin, ei viiltoja käsivarsissa. Minulla taas menee ihan paskasti. Ei töitä, ei tyttöystävää, ei mitään. Kaipaan häntä kovasti. Olemme toki yhä kavereita, mutta se ei oikein riitä. Hän oli ensimmäinen tyttöystäväni, ja toivoin että myös viimeinen. En halua tutustua kehenkään muuhun. Haluan että me olisimme yhä yhdessä. Haluan rakastaa vain häntä.
Toisaalta en haluaisi että palaisimme yhteen, koska olen aika varma, etten ole muuttunut miksikään. Olen yhä sama tunnevammainen hirviö. En olisi hänelle yhtään parempi nyt, vaikka toisinaan haluaisin uskoa, että olisin. Enkä varmaan kenellekään muullekaan. Niin sekin. En usko että ansaitsen ketään, koska olen ihmishirviö. Tuhoaisin vain seuraavankin. Toisinaan sitä haluaisi vain kuolla. Siis kun rupeaa ajattelemaan. Minulla oli joku, joka rakasti minua niin uskomattoman paljon, ja minä pilaisin sen. Olen oikeasti hirviö. Hirviö.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvå että itse ymmärrät kuinka hirveä ihminen olet ja toivottavasti et enää pilaa yhdenkään ihmisen elämää. minä olen elänyt samanlaisen ihmisen kanssa kun sinä ja minun elämä on ohi. En haluaisi muuta kuin kuolla.
Sun elämäsi ei todellakaan ole ohi, ellet itse ole niin päättänyt. Ikävää että noin on käynyt, mutta jos fiilisesi tosiaan ovat tuollaiset, eikä niistä omin voimin pääse eroon, pitää oikeasti hakeutua terapiaan. Mennyt on mennyttä, ja paljon on vielä edessä, joten ei ole mitään ideaa heittää koko omaa elämää menemään itsesäälissä kieriskelyyn.