rakkaus kysely!

Mun mielestä rakkaus on ollut aina rakkautta, joo, erilaista, ja tuottanut ehkä pettymyksiä tai muuttunut jopa vihaksi, mutta silloin kun olen rakastanut, niin varmasti olen, tunne vaan ei aina kestä. Ja siis kun rakastuahan voi, mutta jaksaako rakastaa, se onkin toinen juttu.

Rakkautta on kyynikot yrittäneet vääntää kliseeksi, mutta tosiasiassa vain suurimmista romantikoista tulee suurimpia kyynikoita: koska vain isot pettymykset kyynistävät. Kun odottaa paljon ja pää on pilvissä, eikä ehkä kestäkään realismia, voi turvautua kyynisyyteen ja haukkua kliseiksi asioita, mihin on pettynyt. Rakkaus on ihmistä eteenpäin puskeva voima ja väitti kuka mitä tahansa, jokaikinen, paitsi psykopaatti, millä ei tunnerekisteriä ole, kaipaa rakkautta. Ihmisen kaksi ensimmäistä kaipausta on rakkaus ja hyväksyntä.

Mistä kukakin sitten tietää, mitä on rakkaus? Se on jokaisen vaan opeteltava tietämään ja itse määriteltävä. Rakastaminen on valintoja ja ennenkaikkea sitä, että voi nähdä toisessa ne rujotkin puolet,-ja rakastaa silti, mutta jos nyt puhutaan ihan vaan rakastumisesta, niin kukaan toinen ei voi määäritellä toisen tunteitten syvyyttä.

Mun mielestä ihmiset lian vähän ilmaisee rakkautta. Paskoja asioita saa huutaa ja vittuilua kyllä pidetään älykkyytenä, mutta jotain hyvää ja lempeää ei. Ihan täyttä sontaa on se. Ilkeä pystyy olemaan kuka tahansa ja kyynisyys ja katkeruus on oivia suojakeinoja, samoin muiden syyttely, mutta rakkaus ja tunteminen, se että uskaltaa tykätä ja olla, se onkin jotain missä itsensä laittaa alttiiksi ja haavoittuvaiseksi: se vaatii rohkeutta. Miten se on muka ei ole noloa, että toiselle voi haistattaa paskat, mutta se olisi, että sanoo jotain rakastavansa? Joten puoli vuotta on juurikin hyvä aika, ehkä jopa hieman myöhään :) Jos kerran niin tuntee aidosti ja oikeasti.

Se ei tarkoita, että pitäisi heti mennä naimisiin tai muuttaa edes yhteen, eikä rakkauden edellytyksenä ole esittää sitä muille. Eikä edes seksi. Rakastua voi ilman kaikkia näitä ja rakastaa voi ilman kaikkia näitä. Joten miksei voisi sanoa? Mitä siinä sitten tapahtuu, jos sanoo?
Senpä takia kai ne treffeille pyytämiset ja suhteen aloittamiset on niin hankalia ja uskalletaan tehdä tyyliin aina vaan kännissä, kun ei täällä ole sallittua olla muuten. Se on kyllä ihan hemmetin hölmöä.
Eikä rakkaus sokaise välttämättä, kyllä mä olen rakastannut ja tuntenut, ja säilyttänyt elämän arvoni silti. Ihan hyvin olen pystynyt tekemään (kipeitäkin) ratkaisuja, jotka olen tiennyt oikeiksi, vaikka olisin rakastunutkin.

Rakkaus on ihana asia kun osuu kohdalle, ja paska kun saa turpiin. Mutta semmoista on elämä :)

Taisin olla 19 kun rakastuin ensimmäisen kerran ja sen kyllä tuntee.En kuitenkaan seurustellut koskaan kyseisen miehen kanssa.Hän oli ainoa rakkauteni ennen nykyistä poikaystävääni, ennen tätä en ole tuntenut rakkautta suhteissa. Niitä kuitenkin ollut muutama lyhyt ja pitkäkin..Olen kuitenkin usein luullut rakastavani sen hetkistä kumppaniani vaikka tavallaan on kuitenkin tiennyt ettei näin ole. Suhde ei ole toiminut normaalisti,jotenkin sitä on kuitenkin vaan ollut siinä toisessa kiinnia ja luulossa. Yleensä olen ymmärtänyt vasta eron jälkeen, että se ei ollut rakkautta, vaikka tiesin sen alusta asti. Nyt rakastan ja olen varma siitä:)
Ei rakkaus aina yhdessä yössä synny, se voi kestää aikaa.Mutta suhteen perusasiat pitää olla kunnossa kuitenkin, että näin voisi käydä:)

kysymyksiä vastata yhdellä ainoalla oikealla tavalla nuo alun kysymykset...

Rakastuin nykyiseen mieheeni (takana 12 yhteistä vuotta) todella nopeasti: juhannuksena tavattiin, heinäkuun lopussa tiesin, että joskus mennään naimisiin... Pari kuukautta tapaamisesta mies ehdotteli "50-vuotissopimusta" ja sitä myöden asia oli selvä.

Aiempi suhteeni kesti kaikkiaan seitsemisen vuotta ; mitään roihuavaa rakastumista en kokenut, vaan sellaista pikkuhiljaa tullutta kiintymystä. Mutta kun mies oli kaikin puolin sopiva, ei ollut mitään järkevää syytä, miksi siitä ei olisi voinut tulla kestävää - paitsi että suhteen päätettyä huomasin, että en ollut häntä koskaan rakastanut.

Olin nykyisen miehen tavatessani 3-kymppinen, ensimmäisellä kerralla 10 vuotta nuorempi.

Rakkaus ei ole koskaan kliseistä. Ei sanana eikä muutenkaan.

Kestää minkä kestää, mahdotonta ennustaa.

Kertoa voi sitten kun se tuntuu oikealta, itse en ole kertonut koskaan.

Puoli vuotta ei ole aikaisin eikä myöhään, riippuu siitäkin, onko yhdessä 24/7 vai tapaileeko vain esim. viikonloppuisin.

Ei sitä mistään tiedä, sen vain tuntee.

Kuulostaa kliseeltä, siksi en sitä sanaa käytäkään.

Itse oli 22 vuotias, pari kuukautta taistelin vastaan...

Tähän mennessä 28 vuotta yhdessä, on se vieläkin sitä oikeaa...

..tai sitten en vain tajua...

Eka tosirakkaus taisi olla parinkympin tietämillä. Olihan se rakkautta, vaikka ei se toivomaani lopputulokseen johtanutkaan.

Mistä tietää, että rakastaa? Vaikea kysymys, sen tuntee ja se vaikuttaa käyttäytymiseen. Ja kyllä ne kaikki suhteet on rakkautta olleet. Mutta rakkauskin voi loppua.

Yleensä rakkautta on tunnustettu kuukauden tuntemisen jälkeen. Eihän se silloin vielä ole todellista rakkautta ollut, vaan rakastumista. Rakastuminen kypsyy rakkaudeksi minun suhteissa noin vuodessa parissa. Sen jälkeen se tunne on pohjana kaikelle.

Rakastuminen on ensihuuma, uuden ihastelua ja kokeilua. Rakastaminen on tahtotila, perusta, voimavara ja kumppanuus. Rakas on paras ystävä, rakas ymmärtää ja tukee. Ei se ole ainakaan mulle klisee, se elää nytkin suhteessani.