Selailin tätä palstaa pitkästä aikaa, ja samantyylisiä keskusteluja täällä nähtävästi edelleen käyvän.. Tappeluja "ykkösten" ja "kakkosten" välillä. Minua kuitenkin kiinnostaa tietää, mitä petetyille vaimoille/ avovaimoille tapahtuu, kun he pääsevät yli katkeruudestaan ja vihastaan? Mikäli tätä palstaa lukee vielä joku, joka on tullut petetyksi vuosia sitten, haluaisin kuulla sinun tarinasi ja vinkit siitä, kuinka oppia rakastamaan jälleen..
Oma ex-mieheni petti minua muutama vuosi sitten ja vaikka olen täysin päässyt yli hänestä ja erosta, koen tapahtuneen jättäneen pysyvän jäljen itseeni.
Ennen tapahtunutta olin erittäin naivi ja katselin elämää ja suhdettamme ruusunpunaisten lasien läpi. Nykyään näen petosta kaikkialla enkä itse kykene kunnolliseen parisuhteeseen. Kun eron jälkeen kohtasin uuden kiinnostavan mieheen, torjun hänet mielessäni ja vähättelin tunteitani. Vuosi sitten luulin vihdoin, että olisin jälleen kykenevä rakastamaan toista ihmistä koko sydämmestäni. Tapasin miehen, jonka uskon olevan luottamukseni ja rakkauteni arvoinen. Hän on herkin ja ihanin mies, johon olen elämäni aikana tutustunut. Kun annoin periksi tälle rakaudelle, se teki todella kipeää. Tuntui, että teen itseni jälleen haavoittuvaksi ja heikoksi. Kaikki aiemmat tuskat palasivat kirkkaina mieleeni. Hetken aikaa tuntui, että kykenisin siitä huolimatta rakastamaan jälleen. Aika ajoin kuitenkin "nykyinen kyyninen minäni" astuu esiin, ja työnnän häntä tiedostaen tai tiedostamatta luotani. Olen jopa pettänyt nykyistä seurustelukumppaniani ollessani pidemmän aikaa erossa hänestä. Jotain mitä en uskonut ikinä tekeväni! En edelleenkään ymmärrä, mikä sai minut toimimaan niin kuin toimin.. En tunne enää itseäni. Olen likainen ja menettänyt kaikki periaatteet, joihin uskoin.
Tuntuu, että nykyinen mieheni saa kärsiä entisen virheistä.. Minun aiemmat kokemukseni ovat tehneet minusta niin tunneköyhän ihmisen, etten kykene antamaan tälle miehelle, mitä hän ansaitsee. Tiedän, että teen väärin, enkä siis kaipaa kommentteja typerästä toiminnastani. Haluaisin pystyä rakastamaan tätä miestä yhtä voimakkaasti kuin aikaisempaa ensi-rakkauttani, sillä tämä mies sen todella ansaitsisi. Tunnen itseni vajavaiseksi ja kylmäksi ihmiseksi. Miksi en anna itseni olla onnellinen? Miksi pilaan kaiken ennenkuin se on kunnolla alkanutkaan?
Onko siis mahdollista saada noita ruusunpunaisia laseja takaisin? Myydäänkö niitä jossain? Vai jääkö ainoa puhtaan, ehdottoman ja aidon rakkauden tunne nuoruuteen, jossa kaikki oli valoisaa ja mahdollista? Osaako joku saman kokenut kertoa, kuinka kauan aikaa tarvitaan, että uskaltaa taas rakastaa?
Oma ex-mieheni petti minua muutama vuosi sitten ja vaikka olen täysin päässyt yli hänestä ja erosta, koen tapahtuneen jättäneen pysyvän jäljen itseeni.
Ennen tapahtunutta olin erittäin naivi ja katselin elämää ja suhdettamme ruusunpunaisten lasien läpi. Nykyään näen petosta kaikkialla enkä itse kykene kunnolliseen parisuhteeseen. Kun eron jälkeen kohtasin uuden kiinnostavan mieheen, torjun hänet mielessäni ja vähättelin tunteitani. Vuosi sitten luulin vihdoin, että olisin jälleen kykenevä rakastamaan toista ihmistä koko sydämmestäni. Tapasin miehen, jonka uskon olevan luottamukseni ja rakkauteni arvoinen. Hän on herkin ja ihanin mies, johon olen elämäni aikana tutustunut. Kun annoin periksi tälle rakaudelle, se teki todella kipeää. Tuntui, että teen itseni jälleen haavoittuvaksi ja heikoksi. Kaikki aiemmat tuskat palasivat kirkkaina mieleeni. Hetken aikaa tuntui, että kykenisin siitä huolimatta rakastamaan jälleen. Aika ajoin kuitenkin "nykyinen kyyninen minäni" astuu esiin, ja työnnän häntä tiedostaen tai tiedostamatta luotani. Olen jopa pettänyt nykyistä seurustelukumppaniani ollessani pidemmän aikaa erossa hänestä. Jotain mitä en uskonut ikinä tekeväni! En edelleenkään ymmärrä, mikä sai minut toimimaan niin kuin toimin.. En tunne enää itseäni. Olen likainen ja menettänyt kaikki periaatteet, joihin uskoin.
Tuntuu, että nykyinen mieheni saa kärsiä entisen virheistä.. Minun aiemmat kokemukseni ovat tehneet minusta niin tunneköyhän ihmisen, etten kykene antamaan tälle miehelle, mitä hän ansaitsee. Tiedän, että teen väärin, enkä siis kaipaa kommentteja typerästä toiminnastani. Haluaisin pystyä rakastamaan tätä miestä yhtä voimakkaasti kuin aikaisempaa ensi-rakkauttani, sillä tämä mies sen todella ansaitsisi. Tunnen itseni vajavaiseksi ja kylmäksi ihmiseksi. Miksi en anna itseni olla onnellinen? Miksi pilaan kaiken ennenkuin se on kunnolla alkanutkaan?
Onko siis mahdollista saada noita ruusunpunaisia laseja takaisin? Myydäänkö niitä jossain? Vai jääkö ainoa puhtaan, ehdottoman ja aidon rakkauden tunne nuoruuteen, jossa kaikki oli valoisaa ja mahdollista? Osaako joku saman kokenut kertoa, kuinka kauan aikaa tarvitaan, että uskaltaa taas rakastaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ihminen vastaamaan tähän, mutta yritän.
En tiedä mitä on olla ”vaaleanpunaiset lasit” silmillä, mutta siitä on kokemusta kuinka rakentaa luottamusta maailmaan ja ihmisiin.
Jos ajattelet nuoruuttasi, ehkä koko maailmankuvasi oli erilainen? Riippuen siitä millainen kasvuympäristösi oli ja kasvatuksesi, on sinulle muodostunut ilmeisesti kuva hyvästä ja kauniista maailmasta sekä vain hyvistä ihmisistä. Eihän siinä ole sinänsä mitään vikaa, mutta todellinen maailma ei ole niin ihanteellinen.
Se on yksi virstanpylväs kun nuori astuu ”maailmaan” ja törmää realiteetteihin. Törmäys on sitä isompi, mitä suurempi kontrasti muodostuu. Sitä vaikeampi sitä on kestää mitä vähemmän on oppinut käsittelemään mm. takaiskuja, pettymyksiä tai surua.
Sinulle tuo törmäys tuli ikävä kyllä ”suuren rakkauden” eli toisen ihmisen kautta. Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja pahaa, eikä ole niin pahaa ettei hänessä olisi jotain hyvääkin. Riippuu nyt sinusta, kuinka haluat nähdä nuo!
Täytyy vain opetella rakentamaan ensin pieniä luottamuksen portaita muihin. Oppia erottamaan se, mihin toisissa voi luottaa ja mihin ei. Ihmiset ovat erilaisia joten nuo luottamuksen kohteetkin ovat eri kohteita. Aikuisuus on sitä että ymmärtää, ettei kehenkään voi luottaa täydellisesti, koska täydellistä ihmistä ei ole.
Aluksi sinun kuitenkin pitää rakentaa luottamus omaan itseesi. Kerroit että et tällä hetkellä voi luottaa edes itseesi – kuinka silloin voit luottaa kehenkään muuhunkaan? Jos huomaat että et itsekkään voi toimia niin kuin uskoit, niin samoin voivat toisetkin toimia yhtä epäluotettavasti.
Eli et ole nyt valmis mihinkään suhteeseen. Ensin sinun tulee ymmärtää itseäsi ja löytää ne puolet joihin sinussa voi luottaa ja mihin ei. Näin voit oppia tunnistamaan niitä muissakin ihmisissä.
Se vanha tapa oli lapsen tapa rakastaa ja nyt sinun tulisi löytää aikuisen tapa rakastaa. Se on sitä voimaa joka on sinussa itsessäsi ja jota annat muille. Rakastat vaikka toinen onkin epätäydellinen ja hänessä on vikoja ja virheitä.
Vaihtoehto on sekin että kieltäytyy kasvamasta ja katkeroituu. Syyttelee lopun ikäänsä muita omasta pahasta olostaan. ”Olisin onnellinen ja minun olisi hyvä olla kun muut ihmiset vain olisivat täydellisempiä eivätkä tekisi virheitä”.
No, kasvaminen ei tapahdu kerralla eikä viikossa tai kahdessakaan. Se on elämäniän kestävä prosessi. Eikä sitä ulkopuolinen voi sanoa kuinka kauan menee kun alat ymmärtää olevasi se, joka sen onnellisuuden sinun elämääsi luo.
Kiitos viestistäsi! Tuon juuri olen ymmärtänyt, ettei kukaan ole täydellinen, edes minä :). Ja kuten kerroin, en tunne exääni kohtaan enää vihaa enkä katkeruutta. Eroprosessissa olen päässyt niin pitkälle, että toivon kaverille aidosti vain hyvää ja olen hyväksynyt ja antanut anteeksi hänen tekonsa. Omista teoistani en vielä tiedä.
Ennen kuin aloitin nykyisen suhteeni opin olemaan onnellinen yksin. Se oli mahtava tunne, kun tajusi pärjäävänsä jopa paremmin itsekseen. Sen tähden olin aluksi vastahakoinen uuden suhteen aloittamiseen, koska en tahtonut ketään sotkemaan omaa tilannettani. Nyt huomaan, etten päästä poikaystävääni niin lähelle, että hän kykenisikään satuttamaan minua samoin kuin edellinen. Minulla on oma elämä ja seison omilla jaloillani, vaikka suhde kaatuisi.
Sitä tarkoitin tuolla kysymyksellä, kuinka antaa itseni olla onnellinen, että kuinka sallisin itseni olla onnellinen suhteessa. Ja tällä onnellisuudella tarkoitan ilmeisesti pääsyä tuohon "lapsenrakkauden" tilaan, jossa toista palvotaan ja ihaillaan ja elämä on muutenkin ruusuilla tanssimista. Olen siis etsiskellyt itsestäni samankaltasia tunteita kuin ollessani ensimmäistä kertaa rakastunut. Sen juuri tahdoin kuulla, ettei ensirakkauden kaltaisia tunteita enää kuulukkaan syttyä. Minussa ei siis ehkä ole mitään vikaa? Vaan nyt olisi siis tavoiteltava sitä aikuisen rakkautta, mitä se sitten ikinä onkaan. Se toiseksi paras vaihtoehto? :)
luottamuksesta ja ruusunpunaisista laseista kuitenkin kyse...
Ensimmäinen aviomieheni paljastui aikoinaan narsistiksi - no tosin siitä on aikaa jo 15 vuotta, jolloin narsismi oli käsitteenä ainakin minulle tuntematon eli vasta jälkeenpäin tajusin, mistä oli kyse. Joka tapauksessa tuo kaikkiaan kuusi vuotta kestänyt suhde vei minulta ensin uskon omaan itseeni ihmisenä ja naisena, ja sen lisäksi vielä luottamuksen miehiin... Ensimmäiset seurusteluyritykset noin pari vuotta eron jälkeen olivat surkeaa räpiköimistä ja huomasin koko ajan epäileväni toista siitä, että onko hän oikeasti sellainen kuin on vai "lukeeko jossain pienellä ISO mutta"... Epäilyni pilasivat kaiken, joten päätin, etten sitten yritäkään mitään. Monta vuotta siinä meni, että uskalsi vihdoin oppia luottamaan, ettei parisuhteessa saa siipeensä... Hain vikaa itsestäni - että minussa on pakko olla jokin synnynnäinen "valuvika", kun olen koko ajan varuillani ja epäilen pahinta... Mutta ajan myötä, kyllä se siitä sitten... Pala palalta sain itseäni koottua uudelleen ; ei minusta entistä, luottavaista ihmistä tule koskaan enää, mutta ainakin osaan pitää pelkoni kurissa ja uskoa, että hyvääkin voi tapahtua. Ei se varmasti ole helppoa kaikin ajoin ollut nykyiselle kumppanillenikaan, mutta yhdessä on nyt taivalta taitettu viitisen vuotta ja tarkoitus on eläkepäivillä kiikkua vierekkäin keinutuoleissa. Kaipa tämä sitä aikuisen rakkautta on... :-)
pelkäsinkin, tein siis vähän liian hätäisiä johtopäätöksiä.
Olet jo edennytkin pitkän matkaa edemmäs kuin luulin. Hieno juttu.
Muistelen lukeneeni että joku jossain kerran sanoi:” Rakastumisen tunteessa etsimme epätoivoisesti sitä samaa olotilaa, missä vietimme elämämme alun – äidin kohdussa. Tuota autuaallista ja kokonaisvaltaista olotilaa jossa ei vielä ollut minää”.
Minusta se tuo on aika hyvin sanottu. Sitähän me rakastumisessa haetaan, eroa rasittavasta tietoisuudesta siitä, että olemme erillisiä ihmisiä ja yksin. Haluamme sulautua johonkin toiseen elävään olentoon.
Niin, ehkä aikuisen rakkaus on ”toinen” vaihtoehto”. Kuten sanoin en ole kokenut tuollaista ”sulautumisrakkautta” koskaan, joten en osaa vertailla. Sanoisin että kun kohtaa ja näkee toisessa ihmisen hänen sisimpänsä ja hän kohtaa sinut, se on hyvä rakkauden alku.
Luottamuksen rakentuminen on hidasta hommaa. Kohta kohdalta, vaikka ensin siitä että ”hei, tuo toinen pitää lupauksensa ja tuli juuri oikeana aikana paikalle ” : ). Lainatakseni jälleen jotain, jonka nimeä en muista. "Ei se ole vielä rakkautta jota ei ole koeteltu." Vasta vastoinkäymisten jälkeen voi tietää oliko välillä todellista rakkautta vai ei.
Ehkä tarvitset vielä vain aikaa? Maailmassa on monia ihania ihmisiä (miehiä) ja heitä tulee aina uusia. Älä kiinnity liian aikaisin vain siksi että itse kaipaat rakkautta ja läheisyyttä. Vasta sitten kun uskallat ottaa sen riskin. Sitähän se on elämä, riskien ottamista siitä että epäonnistuu tai käy huonosti. Tai että on onnellinen ja onnistuu odottamattoman hyvin.
Joku päivä olet valmis hyppäämään ja rakastumaan - itsestäsi se on kiinni uskallako antaa onnen tulla. Et vain voi olla tekemättä sitä. Olet selvinnyt jo hyvin kolhuistasi ja olet vahvempi niistä kohtaa kuin ennen.
Niin, ehkä sinun on mietittävä sitä, että onko tämä mies rakkautesi kohde vain pyritkö ehkä tyydyttämään jotain muita tarpeita hänen avullaan? Monesti se ensimmäinen eron jälkeinen suhde on ”laastari” jonka avulla me kasaamme itsemme vähän ehjemmiksi ennen sitä todellista koitosta.