Voiko ihminen täysin unohtaa ,niin ettei koskaan muistelisi ,tai käväisisi edes mielessä ,henkilöa johon on ollut rakastunut ja jonka kanssa on vuoden verran yhteiseloa vietetty?
Tarkoitan tällä kyssärilläni sitä,ihmisiä on niin erillaisia ja ihmiset tuntevat/kokevat asioita eritavalla.
Itse muistelen tuntemiani ihmisiä pitkienkin aikojen takaa,ja erittäin kovin mieleeni ovat jääneet henkilöt joihin olen ollut rakastunut joskus aikoinani.
Joskus sitä ajautuu epätoivoisena googlettamaan entisten rakkaiden nimillä,toiveena löytää edes joitain tiedonmurusia heidän elämästään silkasta tiedon halusta.
Kun ikää on kertynyt lähemmäksi 50v. ,ja muistoissani näen nauravan nuoren naisen katsovan minua rakastuneesti silmiini sekoittuu fakta ja muistot ,tämä nainenhan olisi tänä päivänä jo 47vuotias ,ja tuskin muistuttaisi tätä nauravaa nuorta naista ollenkaan .
Tiedän että on ihmisiä jotka pystyvät helposti deletoimaan vanhat asiat mielestään lopullisesti,mutta jättääkö oikea rakkaus sellaisenkin henkilön muistiin ja tunteisiin edes pientä murusta vanhasta ajanjaksosta jolloin kaikki oli toisin,vai voiko olla niin että sellaisetkin katoaa lopullisesti?
Tämä askarruttaa joskus mieltäni,ei minkään vanhan kaipuun vuoksi vaan ainoastaan sen muisteleeko vanha rakastettu joskus minuakin niinkuin minä häntä joskus,siis niitä vanhoja aikoja jolloin yhdessä elettiin.
Muistan vaan erään henkilön todenneen että ennen oli ennen,ja nyt on nyt ,eikä vanhat asiat mielissä enää koskaan kummittele.
Kun joskus on päässyt niin lähelle toista ihmistä,hän on ollut kuin samaa vertaa ja lihaa,mutta sitten kadonnut viereltäni ja muuttunut takaisin vieraaksi ihmiseksi, jättäen hyvin tunne pitoiset hetket mieleeni,ihanat keskustelut jne.
Vertaan kysymystäni siihen,että voiko rakkaan läheisen ihmisen koskaan unohtaa täysin,ja ne kauniit yhteiset hetket kadota mielistä koskaan pois?
Mitä olette mieltä,voiko sellaisia ihmisiä olla ?
ps.
Vanha rakkaussuhteen muisteleminen ei tarkoita samaa kuin kyseisen henkilön kaipuuta tai haikailua takaisin nykyhetkeen,ainoastaan vanhan rakkauden täyttämän ajanjakson muistelemista.
Tarkoitan tällä kyssärilläni sitä,ihmisiä on niin erillaisia ja ihmiset tuntevat/kokevat asioita eritavalla.
Itse muistelen tuntemiani ihmisiä pitkienkin aikojen takaa,ja erittäin kovin mieleeni ovat jääneet henkilöt joihin olen ollut rakastunut joskus aikoinani.
Joskus sitä ajautuu epätoivoisena googlettamaan entisten rakkaiden nimillä,toiveena löytää edes joitain tiedonmurusia heidän elämästään silkasta tiedon halusta.
Kun ikää on kertynyt lähemmäksi 50v. ,ja muistoissani näen nauravan nuoren naisen katsovan minua rakastuneesti silmiini sekoittuu fakta ja muistot ,tämä nainenhan olisi tänä päivänä jo 47vuotias ,ja tuskin muistuttaisi tätä nauravaa nuorta naista ollenkaan .
Tiedän että on ihmisiä jotka pystyvät helposti deletoimaan vanhat asiat mielestään lopullisesti,mutta jättääkö oikea rakkaus sellaisenkin henkilön muistiin ja tunteisiin edes pientä murusta vanhasta ajanjaksosta jolloin kaikki oli toisin,vai voiko olla niin että sellaisetkin katoaa lopullisesti?
Tämä askarruttaa joskus mieltäni,ei minkään vanhan kaipuun vuoksi vaan ainoastaan sen muisteleeko vanha rakastettu joskus minuakin niinkuin minä häntä joskus,siis niitä vanhoja aikoja jolloin yhdessä elettiin.
Muistan vaan erään henkilön todenneen että ennen oli ennen,ja nyt on nyt ,eikä vanhat asiat mielissä enää koskaan kummittele.
Kun joskus on päässyt niin lähelle toista ihmistä,hän on ollut kuin samaa vertaa ja lihaa,mutta sitten kadonnut viereltäni ja muuttunut takaisin vieraaksi ihmiseksi, jättäen hyvin tunne pitoiset hetket mieleeni,ihanat keskustelut jne.
Vertaan kysymystäni siihen,että voiko rakkaan läheisen ihmisen koskaan unohtaa täysin,ja ne kauniit yhteiset hetket kadota mielistä koskaan pois?
Mitä olette mieltä,voiko sellaisia ihmisiä olla ?
ps.
Vanha rakkaussuhteen muisteleminen ei tarkoita samaa kuin kyseisen henkilön kaipuuta tai haikailua takaisin nykyhetkeen,ainoastaan vanhan rakkauden täyttämän ajanjakson muistelemista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kuin sinä, ja ehkä siksi muistot teini-iästä ovat vahvasti läsnä jopa päivittäin elämässäni. Ne vain tulevat, sinkoavat mieleen kesken arkisten askareiden, ja hyvät muistot lämmittävät kummasti, ikävät taas saavat jopa kananlihalle heikkoina hetkinä. Minusta muistaminen riippuu pitkältä siitä, millainen tunneside toiseen on aikoinaan ollut. En koe muistelevani usein esimerkiksi "ensirakkauttani", vaikka monet haikailevat sen perään, koska mies ei ollut todellakaan sitä, mitä odotin suhteelta. Rakkautta, romantiikkaa, sitoutumista, hellyyttä, rehellisyyttä.
Sen sijaan saatan muistaa usein vahingossa ihmistä, joka viipyi vierellä paljon lyhyemmän, mutta intensiivisemmän hetken.
Useimmat varmasti sanovat, etteivät muistele menneitä, mutta silloin ainakin minä ajattelisin, että nämä ihmiset eivät ole merkinneet heille mitään. Jos on joskus rakastanut, muistaa kyllä.
Ei varmaan voi koskaan unohtaa. Joskus miettii, millä silmälaseilla asiaoita katselee taakse. Näin joulun alla tulee vain ne hyvät hetket mieleen ja kova kaipaus. Arkena muistaa kaiken sen, mikä ei ollutkaan niin miellyttävää, kovat sanat tai teot, jotka ajoivat pois. Sen läheisyyden, mitä oli ehkä enemmän loppujen lopuksi kokemus ja toivomus omassa mielessä, kuin toisen kanssa aidosti.
Jos on kovasti tehnyt työtä, että on päässyt asioista eteenpäin ja elämässä muutoksiin niin sisäisesti kuin ulkoisestikin elämässä, tavallaan ei haluaisi palata siihen, mikä on joskus ollut ja mitä on ollut. Itsekään en kaipaa itsessäni sitä ihmistä, joka joskus olin.
Minulle on vaikeaa kohdata vanhoja ihmisiä sen vuoksi, että en aiemmin hyväksynyt itseäni niin helposti ja olin hukassa elämäni kanssa. Ne ihmiset muistuttavat minua siitä itsestäni, joka olin aiemmin. Ajaudun helposti siihen rooliin ihmisenä, mikä silloin olin. Vaikka joihinkin aikoihin liittyi ihania ihmissuhteita, pelkään, että jos palaan niihin ihmissuhteisiin, tulen itsekin siksi ihmiseksi, mikä silloin olin. Sitä en halua, mutta jotenkin se alitajuisesti vaikuttaa.
Niihin aikoihin monesti kaipaa takaisin. Mutta niitä huonoja hetkiä ei ottaisi ja on ristiriitaiset tunteet. Sitten kun tietää itse muuttuneensa ja kasvaneensa ihmisenä paljon ja tietää, ettei ole se sama ihminen kuin ennen, ajattelee, että se ei olisi samanlaista. Mutta toisaalta muuttuuko ihminen pohjimmiltaan, vaikka kypsyisikin ja saisi lisää järkeä päähänsä? Ehkä ei. Ja se osa kaipaa entistä.
Ei voi unohtaa, yhteiset hetket pysyvät mielessä. Ex-kumppani on perustanut perheen, mutta muistoja ei voi viedä. Kaikkea hyvää hänelle nykyisyyteen, mutta menneisyys on rakas ja yhteinen. Meneisyys tekee meistä sen, mitä olemme tänään.