Kirjoitan tänne, jos joku anoppi, tai miksei miniäkin, osaisi auttaa.
Anoppini on kyllä oikein mukava, mutta jostain syystä en oikein osaa olla hänen seurassaan. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo monta vuotta, joten emme enää ole vieraita toisillemme, eikä sitäkään voi syyttää. Emme osaa höpötellä luontevasti ja tunnelma on vähän kiusaantunut, kun jäämme kahdestaan.
Olen ajatellut, että ehkä sitten olemme liian erilaisia luonteita. Anoppi on kova hössöttämään, touhottaa omia juttujaan eikä aina kuuntele, mitä muilla on sanottavana. Minulla on heikko itsetunto, olen epävarma, jalkani ovat tukevasti maassa ja ahdistun ylenpalttisesta hössöttämisestä, johon anoppi usein syyllistyy. En osaa edes touhuta anopin seurassa miehen veljen lasten kanssa, koska anoppii hönkii koko ajan vieressä, että kyllä sullekin nyt tulee vauvakuume (ja taas ahdistun). Jos olemme pelkästään miehen veljen perheen kanssa, touhuan mielelläni pienten kanssa, kun ei ole paineita. Lasten hankkiminen on meillä ehkä pian ajankohtaista, mutta se ei ole koskaan ollut minulla itsestään selvää, joten siksi ahdistun helposti näistä kommenteista ja uteluista. Vaikka eihän anoppi sillä mitään pahaa tarkoita.
Tuntuu, että anopilla on odotuksia, joita en pysty täyttämään. Toivoisin, että voisin olla hänen seurassaan vapautunut ja että meillä olisi sellaiset välit, kun veljeni vaimolla on äitiimme. He ovat keskenään hyviä kavereita, käyvät yhdessä lenkillä ja ostoksilla ja puhuvat kaikesta yms. Minulla ei tulisi mielenkään, että pyytäisin anopin ostamaan verhoja tms. kanssani ja tai toisinpäin.
Siksi kysynkin anopeilta nyt, että onko enää mitään tehtävissä? Olemme tosiaan olleet mieheni kanssa pitkään yhdessä, joten voiko suhdettamme enää korjata vai olemmeko näin jännittyneitä hamaan loppuun asti? Miten minä ja anoppi pääsisimme ns. samalle aaltopituudelle? Onko kokemuksia?
Anoppini on kyllä oikein mukava, mutta jostain syystä en oikein osaa olla hänen seurassaan. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo monta vuotta, joten emme enää ole vieraita toisillemme, eikä sitäkään voi syyttää. Emme osaa höpötellä luontevasti ja tunnelma on vähän kiusaantunut, kun jäämme kahdestaan.
Olen ajatellut, että ehkä sitten olemme liian erilaisia luonteita. Anoppi on kova hössöttämään, touhottaa omia juttujaan eikä aina kuuntele, mitä muilla on sanottavana. Minulla on heikko itsetunto, olen epävarma, jalkani ovat tukevasti maassa ja ahdistun ylenpalttisesta hössöttämisestä, johon anoppi usein syyllistyy. En osaa edes touhuta anopin seurassa miehen veljen lasten kanssa, koska anoppii hönkii koko ajan vieressä, että kyllä sullekin nyt tulee vauvakuume (ja taas ahdistun). Jos olemme pelkästään miehen veljen perheen kanssa, touhuan mielelläni pienten kanssa, kun ei ole paineita. Lasten hankkiminen on meillä ehkä pian ajankohtaista, mutta se ei ole koskaan ollut minulla itsestään selvää, joten siksi ahdistun helposti näistä kommenteista ja uteluista. Vaikka eihän anoppi sillä mitään pahaa tarkoita.
Tuntuu, että anopilla on odotuksia, joita en pysty täyttämään. Toivoisin, että voisin olla hänen seurassaan vapautunut ja että meillä olisi sellaiset välit, kun veljeni vaimolla on äitiimme. He ovat keskenään hyviä kavereita, käyvät yhdessä lenkillä ja ostoksilla ja puhuvat kaikesta yms. Minulla ei tulisi mielenkään, että pyytäisin anopin ostamaan verhoja tms. kanssani ja tai toisinpäin.
Siksi kysynkin anopeilta nyt, että onko enää mitään tehtävissä? Olemme tosiaan olleet mieheni kanssa pitkään yhdessä, joten voiko suhdettamme enää korjata vai olemmeko näin jännittyneitä hamaan loppuun asti? Miten minä ja anoppi pääsisimme ns. samalle aaltopituudelle? Onko kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lyhyt vastaus. Opi olemaan piittaamatta muiden ihmisten odotuksista. Se on taito, jota tarvitset koko elämäsi. Harjoituskappalekkin on kätevästi olemassa. Ota joka kerta itsesti kiinni kun tunnet syyllisyyttä siitä että et EHKÄ ole jollekkin ihmiselle mieliksi, ja sano itsellesi että nyt loppuu.
miniä, mutta elävästä elämästä oppinut, että moni näennäisen vaikea asia ihmissuhteissa korjaantuu sitten kun sattuu jotain vakavaa perhepiirissä. Ei välttämättä, mutta yhteinen uhka yleensä lähentää, jos yhteinen hyvä ei ole sitä tehnyt.
Eikö aikuinen ihminen voisi avata keskustelua siitä aiheesta, mikä hankalimmalta tuntuu, ihmetellä asiaa vaikka anoppinsa kanssa, että mitenkäs, kun ollaan jo näin kauan tunnettu, eikä vieläkään osata keskenään kunnolla edes puhua. Voi olla että samaa asiaa on miettinyt myös hän. Asian puheeksi ottaminen ei varmaan enää tuota tilannetta tee yhtään hankalammaksi. Vai tekeekö? Ei se ainakaan härkäsestä isommaksi voi kasvaa, uskon.
Turhia jännität, anoppisihan ei ole ilkeä ollenkaan eikä aseta sinulle tahallaan paineita, touhottaa vain luonteensa mukaisesti. Odotukset ja paineet ovat sinun päässäsi ja suurin este leppoisalle yhdessäololle. Yhdessä tekeminen tietty lähentää ja oudossa paikassa oma porukka jotenkin tiivistyy - löytyskö tämmöstä mahdollisuutta? Joku tapahtuma, joka kiinnostaa molempia - eiku sinne ihan kaksistaan, mitä enempi kommelluksia sen parempi, nauru yhdistää myös.
Olen itse anoppi ja vävylläni oli varmaan tuollainen olo pitkään, vaikka mitään syytä ei ollutkaan. Yritin olla ystävällinen ja keksiä yhteisiä puheenaiheita, mutta usein tuli semmonen pikkusen vaivautunut olo jota en saanut poistettua. Hänellä ei ollut omien vanhempiensa kanssa kokemusta iloisesta, avoimesta suhteesta ja meidän perheen lämpimät välit olivat hänelle uutta, ehkä tuli ulkopuolinen olokin kun toimintatavat oli outoja.
Nykyään jo rupatellaan niitä näitä, mutta läheisiksi ei varmaan tulla koskaan. Mutta pointti onkin se, ettei se haittaa. Ihmiset on erilaisia ja toisia pääsee lähelle, toisia ei. Tilanne kerrallaan eteenpäin ilman suuria odotuksia, kyl se siitä.
Ihan tuttu tilanne, niin meilläkin ensin vierasteltiin muutama vuosi sekä miniäen että vävyn kanssa, mutta se on mennyt ohi ja nyt jo välit ovat läheistä ja leppoisaa. Yleensä tutustuminen korjaa sellaisen ongelman.
Tutustumista puolestaan auttaa jos tapaa usein ja juttelee paljon. Siispä juttelemaan anopin kanssa, ihan mistä tahansa ja liikaa miettimättä mitä sopii puhua. Pääasia että puhutaan eikä olla hiljaa, sopii puhua vaikka kuinka tyhmiä, ihan mitä sylki suuhun tuo ja mitä päässä sattuu pyörimään. Älä ajattele että anopin kanssa pitäisi puhua vain fiksuja tai että hän arvostelee puheitasi tai että sinun pitäisi jotenkin tulla hyväksytyksi. Yleensä sellaista kevyttä rupattelua ei mitenkään mietitä jälkeenpäin ja muistetaan vain että olipa rattoisaa ja juttua riitti.
Luota siihen että sinut hyväksytään juuri sellaisena kuin olet. Ja jos ei hyväksytä niin sekään ei haittaa mitään, siltikin voi viettää aikaa yhdessä ja olla oma itsensä.