Olemme juuri eromassa poikaystäväni kanssa, ja olimme seurustelleen lähes 7 vuotta. Tunteet sanoo että pitäisi jatkaa, mutta järki sanoo että suhteen pitää loppua. No, näinhän siinä nyt käy.Syitä en nyt rupea selittämään miksi erosimme, mutta ne olivat tarpeeksia suuria. Poikaystäväni ei kylläkäään olisi halunnut erota. En vain ymmärrä miten ikinä selviä yli tästä. Tiedän että kiinnyin poikaystävääni liikaa. Tuntuu ettei minulla ole enää mitään elämässä. Onhan minulla ystäviä ja sanotaan että ajan kanssa pääsee eteenpäin. Mutta mitä minun pitäisi tehdä tai keksiä elämääni? Tämä tyhjä olo on hirveää, tuntuu että elämäni on ohi vaikka olen vasta 23. Rakastan poikaystävääni niin paljon enkä ikinä olisi halunnut erota, mutta hänen tekonsa ja hänen haluttomuutensa muuttua pakottivat minut tekemään tämän ratkaisun. En sano ettei itsessäni ole mitään vikaa, mutta pelkään että tulen aina olemaan katkera hänelle siitä, että hän antoi kaiken mennä pilalle. en usko että voin edes enää rakastua, pelkään että jään roikkumaan häneen lopullisesti. Miten tästä voi selvitä? Tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Tai yrittävät ymmärtää, mutta se ei vain lohduta tällä hetkellä että "elämä jatkuu"...auttakaa..
Miten selviän erosta?
niin peloissani
7964
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
ja kokemuksesta tiedän, että se ottaa aikansa ennenkuin pahin ahdistus ja tuska lievittää. paras lääke on keksiä jotain tekemistä, tai paremminkin pakottaa itsensä tekemään jotain missä saa edes hetkeksi ajatukset muille raiteille. tuossa mielentilassa ei vaan yleensä mikään jaksa kiinnostaa, mutta usko pois, se auttaa. pahin on se, että jää yksin kotiin märehtimään. sitten kun saa muuta ajateltavaa niin mielialakin alkaa taas hiljalleen nousta. eli "elämä voittaa" mutta sitä pitää itse vähän tuupata eteenpäin.
Moi!
Täällä vähän saman kokenut sua vanhempi nainen.
7v yhdessä..haluttomuutta..ripustuneisuutta ja loputa ero.
Kirjoitat siitä, että tuntuu, ettei sinulla ole enää mitään elämässä.
On tärkeää, että elämä on kun torni, jolla on monta jalkaa. Kun yksi jalka sortuu tai pettää alta niin
muut kannattelevat kutenkin. Jos tornissani on vain yksi jalka niin se kyllä armotta kaatuu.
Tämän koin itse varsin omakohtaisesti.
Kannatisi siis panostaa siihe, että elämässä on muutakin kuin se mies. On se sitten joku harrastus, vapaaehtoistyö, opiskelu, työ, yhdistystoiminta, pullojen kerääminen ojista.....mikä tahansa mikä tuntuu hyvälle ja antaa sisältöa elämään ja täyttää sen tyhjän olon.
Sulla on ystäviä, se on hyvä juttu ja se vaan ikävä kyllä menee niin, että "elämä jatkuu" ja "ajan kanssa pääsee eteenpäin" vaikka ne kliseiltä kuulostavatkin.
Voittehan aina katsoa ajan myötä, että auttaako erossa vietty aika, ehän sitä tiedä, josko
saatte asianne jotenin sovittua tai ehkä jokin välillänne muuttuu paremmaksi...
Typerää sanoa, mutta maailmassa on miehiä! En minäkään sitä uskonut, mutta se vaan on totta.
Uuden voi kohdata vaikka siellä lähikaupassa ja kun on itse "aktiivinen" niin tulosta tulee ja elämä maistuu kun on uusi rakas kainalossa, jos niin on tarkoitettu.....
Kaikissa meissä on vikamme, se on totta.
Voisitko siis antaa ajan kulua ja katsoa sitten vähän ajan päästä miltä tuntuu?
Voimia oikein kovasti!
Voin kertoa sulle, ettei siihen mitään lääkettä ole. Mulla kesti melkein kolme vuotta, että sain tunteeni selviksi, tai sellasiksi että ei enää kummittele haitaksi saakka. Mutta kyllä sitä elämää siitä huolimatta oli. Asioista on hyvä jutella, kyllä se aina hetkellisesti helpottaa. Mut ei menneelle rakkaudelle mitään korviketta ole, eikä kai pidäkään olla. Mulla on ikää muutama vuosi vajaa viiskymmentä, ja on ollut monenmoisia elämänkokemuksia. Uskallan väittää, että suru lähtee vain suremmalla, mutta kyllä se lähtee, usko vaan. Muistot jää, ja sinusta riippuu, haluatko ne hyvinä ja opettavaisena, vai haluatko elää katkeruudessa.
Itse en ymmärrä sitä vihaa, mitä jätetyksi tai petetyksi tulevat usein kokevat. Ei vihaaminen mihinkään johda. Ja sitäpaitsi ei voi olla vihainen toiselle siitä, jos rakkaus loppuu.
olen eronnut monesti. kerran 7 vuoden suhteesta. rankkaa oli mutta jälkikäteen olen harmitellut vain sitä että tuhlasin nuoruuteni väärään mieheen. yksinkin olin onnellisempi. olet vielä nuori.
Tuota juuri tarkotin, että en ymmärrä. "jälkikäteen olen harmitellut vain sitä että tuhlasin nuoruuteni väärään mieheen.
Miks ihmeessä olit 7 vuotta, jos se oli vain ajan tuhlausta. Rakkaus ja suhde ovat luultavasti aina jonkinasteista ´riskinottoa´. Itse olen ollut kaksi kertaa naimisissa, ekan kerran erosin itse ja toisen kerran sain potkut. Molemmat liitot olivat pitkiä ja molemmista on lapsia. Erot ei oo helppoja, tapahtui ne miten tahansa. Mut ikinä ei ole tullut meleeni, että olisin tuhlannut aikaa kyseisissä suhteissa. Kyllä itse muistelen mieluummin niitä hyviä hetkiä ja aikoja, koska sitähän se suurimmaksi osaksi oli. Ja elämä on paljon helpompaa, kun on hyvissä väleissä exien kanssa. Sivusta ja läheltä olen seurannut sitä jumalatonta tappelua, riitelyä ja kiusantekoa, mitä joillakin eronneilla pareilla on, ja useinmiten se on niin täysin lapsellista.
Onko sulla, lu lu, vaikea hyväksyä, ettet ehkä olekaan täydellinen. Sehän ei kuitenkaan ole muiden syy. Vaikka on pirun vaikeeta välillä myöntää itselleen, ettei ole paras, niin kannattaa kokeilla. On helpompi olla, kun uskaltaa olla sellanen kun on.
Et ainakaan tuolla pääse pitkälle kun jankkaat tota samaa kysymyslistaa.Mitä,miten,.....
Kaikesta pääsee yli jos ITSE vaan haluaa.Pitää vaan kovettaa itsensä ja jatkaa eteenpäin.Miksi jäädä miettimään menneitä.Pahentaa vaan oloa ja jää kaipaamaan.Ja mieti,jos jäisit siihen tilaan että jatkaisitte niin millaista se myöhemmin tulisi olemaan teidän suhteenne.Ei välttämättä hyvä.Vielä vaikeempi...Ja vaikeampaa erota.
Karkealta taitaa kuulostaa minun neuvoni.Mutta tiedän mistä kirjoitan.Tuo auttaa kun kovettaa itsensä ja ei ajattele kyseistä ihmistä.Jatkaa matkaansa ja nauttii elämästä:keskittymällä itseensä.
Olen jääsydämen kanssa täysin samaa mieltä! Ensiksi suree ja itkee niin paljon kun sielu sietää, mutta sen jälkeen täytyy vaan jatkaa eteenpäin! Se ei ole helppoa! Itse seurustelin vähän päälle 4 vuotta, se oli "ensi rakkauteni". Erosta on kohta jo vuosi ja voin kertoa ettei helppoa ole vieläkään! Mutta kukapa tahtoo tieden tahtoen pahentaa omaa oloaan katsomalla vanhoja valokuvia ja muistelemalla menneitä? Se tuo vaan tukahduttavan pahan olon ja valtavan kaipuun menettämäänsä rakkaaseen..
Edelleenkin on niitä kausia, että tekisi vaan mieli jäädä aamulla sänkyyn makaamaan ja itkeä, mutta siinä ei auta muu kun nousta ylös ja keksiä jotain kivaa tekemistä. Olen huomannut, että pahimpia ovat merkkipäivät ja juhlapyhät jotka tuovat järkyttävän määrän muistoja exästä.. Mutta niitä pitää oppia muistelemaan hymy huulilla ei itku silmässä.. Pitää olla onnellinen siitä mitä on saanut kokea ja mitä kaikkea uutta tulee jatkossa kokemaan.
Itse olin varma, että erosta en selviä koskaan ja siltä se tuntuu välillä vieläkin. Ei voi muuta sanoa kun aika parantaa haavat ja kultaa muistot!
Voimia kaikille eronneille! Elämä jatkuu!