Olen seurustellut poikaystäväni kanssa (molemmat 22v) kolme vuotta. Ihan nuoresta siis, ja ensimmäinen kunnon suhde tämä meille myös on. :) Mutta kun mikään ei vain tunnu enää miltään... Seksi ei suju, en ole koskaan saanut orgasmia hänen kanssaan (tästä on puhuttu, mutta en vain saa siitä hänen kanssaan mitään irti, seksi on vain hänen tarpeittensa täyttämistä), harrastuksemme ovat ihan erilaiset, ajatusmaailmamme myös. Kuitenkin hän rakastaa minua enemmän kuin mitään, on ujo ja kaikin puolin kiltti nuorimies.. Siihen kiltteyteen kai alun perin rakastuin.
Mitä voin tehdä, kun puhumisen ja kaiken jälkeen ei vain tunnu miltään. Olen ehdottomasti pitkän suhteen kannattaja, en hyppää sylistä toiseen. Olen myös yrittänyt uskoa että kaikkeen sopeutuu ja ehkä hioudumme paremmin yhteensopiviksi... Asumme omillamme, en ole tahtonut yhteiseen asuntoon vaikka mies on pyydellyt, tuntuu että sitoudun tavallaan liikaa nyt kun en tulevasta tiedä. Toki rakastan häntä myös, ja olen ajatellut että tunteen väljähtyminen kuuluu asiaan, mutta nykyisin vain haluaisin enemmän vältellä hänen kanssaan oloa. Pelkään omia tunteita ja sitä totuutta että olo ei enää ole hyvä... Pelkään jättämistä ihan kuollakseni: joskus nuorempana erään pojan kanssa sukset meni ristiin ja koska en halunnut seurustelusuhdetta hänen kanssaan, riitelimme verisesti vuosikausia. Niin pienenä kuin 17-vuotiaana. :( En halua sellaista enää!
Asiaa ei ainakaan auta se, että poikaystäväni kaverit kohtelevat minua törkeästi, eikä myöskään poikaystäväni hyväksy sitä että minulla on paljon hyviä miespuolisia kavereita. Tämä sattuu tosi paljon. Olen ollut ehdottomasti luotettava... Pelkään eroa koska poikaystäväni vanhemmat ovat aivan ihastuttavat ja pitävät minua kuin omana tyttärenään. Eniten pelkään tämän miehekkeeni reaktiota jos päättäisin erota, tavallaan ilman syytä, ei kai "ei tunnu miltään" ole syy? :( Ja ajatus yksinäisyydestä tuntuu tosi kurjalta, seurustellessamme omat kaverini ovat muuttaneet eri puolille Suomea ja seurustelevat monet tahoillaan, enkä ole kovin hyvin saanut uusia ystäviä joista tukea saisin. Olisin TODELLA yksin.
Enkä kestä nähdä tämän pojan itkevän, en vain kestä. :S Olen liian kiltti ja niin on hänkin, riippuu minussa kuin takiainen mutta silti rakastaa eikä varmastikaan halua uskoa että edes harkitsen eroa vaikka näkeekin ettei ole hyvä olla.
Seurustelu tuntuu pakkopullalta... Voi kun avun saisikin tälleen netistä vaan kun ei. Muiden kokemuksia olisi tietysti kiva kuulla.
Mitä voin tehdä, kun puhumisen ja kaiken jälkeen ei vain tunnu miltään. Olen ehdottomasti pitkän suhteen kannattaja, en hyppää sylistä toiseen. Olen myös yrittänyt uskoa että kaikkeen sopeutuu ja ehkä hioudumme paremmin yhteensopiviksi... Asumme omillamme, en ole tahtonut yhteiseen asuntoon vaikka mies on pyydellyt, tuntuu että sitoudun tavallaan liikaa nyt kun en tulevasta tiedä. Toki rakastan häntä myös, ja olen ajatellut että tunteen väljähtyminen kuuluu asiaan, mutta nykyisin vain haluaisin enemmän vältellä hänen kanssaan oloa. Pelkään omia tunteita ja sitä totuutta että olo ei enää ole hyvä... Pelkään jättämistä ihan kuollakseni: joskus nuorempana erään pojan kanssa sukset meni ristiin ja koska en halunnut seurustelusuhdetta hänen kanssaan, riitelimme verisesti vuosikausia. Niin pienenä kuin 17-vuotiaana. :( En halua sellaista enää!
Asiaa ei ainakaan auta se, että poikaystäväni kaverit kohtelevat minua törkeästi, eikä myöskään poikaystäväni hyväksy sitä että minulla on paljon hyviä miespuolisia kavereita. Tämä sattuu tosi paljon. Olen ollut ehdottomasti luotettava... Pelkään eroa koska poikaystäväni vanhemmat ovat aivan ihastuttavat ja pitävät minua kuin omana tyttärenään. Eniten pelkään tämän miehekkeeni reaktiota jos päättäisin erota, tavallaan ilman syytä, ei kai "ei tunnu miltään" ole syy? :( Ja ajatus yksinäisyydestä tuntuu tosi kurjalta, seurustellessamme omat kaverini ovat muuttaneet eri puolille Suomea ja seurustelevat monet tahoillaan, enkä ole kovin hyvin saanut uusia ystäviä joista tukea saisin. Olisin TODELLA yksin.
Enkä kestä nähdä tämän pojan itkevän, en vain kestä. :S Olen liian kiltti ja niin on hänkin, riippuu minussa kuin takiainen mutta silti rakastaa eikä varmastikaan halua uskoa että edes harkitsen eroa vaikka näkeekin ettei ole hyvä olla.
Seurustelu tuntuu pakkopullalta... Voi kun avun saisikin tälleen netistä vaan kun ei. Muiden kokemuksia olisi tietysti kiva kuulla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Muuten ihana poikakaveri, vanhempiaan myöden, mutta intiimissä kanssakäymisessä hän ei vaan osaa sytyttää sinua saatikka tyydyttää sinua... Olisko siinä ongelmansi ydin? Että siksi "mikään ei enää tunnu miltään", koska intohimo ei syty. No sen sytyttämiseen tarvitaan aina kaksi, ja sullahan on jo käytettävissä se tuttu ja tykkäämäsi nuorimies...
Kokemuksesta tiedän kertoa, että vaatii (läpi elämän) hieman työtä ja harjoittelua, jotta saadaan kummankin tarpeet aina tyydytettyä. Samalla vanhalla kaavalla ei voi edetä kovin montaa vuotta putkeen ilman, että jompikumpi kyllästyy. Siis olipa aihe seksi tai aamiaisen laittaminen tai mikä muu asia tahansa.
Vanhan nahan luominen virkistää kummasti, joten ei muuta kun alat tekemään töitä sen eteen, että susta tuntuis taas joltakin.
Riko niitä omia rajojasi ja tapojasi ja opettele tuntemaan sen oman kehosikin nykyvaatimukset kiihottumisen ja sitten laukeamisen suhteen. Vasta sitten voit ymmärtää millaisia muutoksia se seksi vaatii sun partnerisikin käytökseltä.
Sulla on mahdollisuus opettaa sille sua rakastavalle miehelle mikä susta tuntuu hyvältä ja mikä sua kiihottaa, jne. Uskalla siis vaatia itseltäsikin enemmän panostusta siihen mikä tuntuu olevan sen ongelmasi ydin, äläkä vain tyydy siihen vanhaan ja tavalliseen tai uhkaile itseäsi erolla.
Kun saat itsesi villiintymään, villiintyy kumppanisikin automaattisesti! :)