Eli.. Toiveissamme olisi pian saada oma esikoisemme. Tästä lapsesta tulisi ensimmäinen lapsenlapsi myös anopilleni (omilla vanhemmillani on jo lapsenlapsia). Tiedän jo ihan 102 %:n varmasti, millainen hössötys tästä sitten alkaa. Anoppini ei ole aivan nuorimmasta päästä, 60 jo täyttänyt, eikä lisäksi hänen muut lapsensa ole edes puolisoa itselleen vielä ottaneet..
Joten.. Vanhenemisen kriisissä pyörivä anoppini saa siis luultavasti joidenkin kuukausien kuluessa (suunnitelmien ja toiveiden mukaan, en siis ole tietääkseni nyt raskaana) kuulla saavansa sen ensimmäisen lapsenlapsen. Eikä anoppini suinkaan ole hillitystä ja rauhallisesta päästä. Välillä ottaa pattiin kun ei kyläreissun aikana hetkeäkään olla hiljaa. Jos ei mistään muusta sitten edes puhuta, niin MINUN kaverini odotusajasta. Kaverini, jota anoppini ei ole koskaan nähnyt! Että vaikka tikusta asiaa, niin puhetta pitää olla.. Lisäksi anopillani on (kuten koko yhteisölllään) ärsyttävä röhönauru ja aivan helvetin rasittava murre.. ;) Noin sivuseikkoina. Ei sillä että niitä muuttaisin, olkoon. Mutta siis pointtina se, että hiljaa ei voi olla ja kysymyksiä tulee kuin apteekin hyllyltä, välillä jopa yllättäviäkin. Kuten esim, "käytätkös sinä stringejä".. :O :O :O :D
Tässä nyt pohdinkin tilannetta, kun anoppi sitten saa kuulla lapsenlapsesta. Räjähtämistä ja supernovia on odotettavissa, ja kun en oikein kestä niitä nytkään, niin miten sitten raskauden hormonimyrskyissä... :/ Onko, rakkaat miniä-kohtalotoverit, vinkkejä asian suhteen..? Tuntuu, ettei aina ihan riitä tuo toisesta korvasta ulos.. Tiedän jo nyt, että raskauteni on ylä ja alamäkineen koko yhteisön asia, siitä tietää sitten se peräkylän Marttakin, jota en ole koskaan tavannut. TÄMÄKIN ärsyttää. Yksi syy jonka takia raskaudesta kerrotaan vasta sitten, kun sitä ruvetaan jo ulkonäön puolesta arvailemaan.. Plus sitten se, että ohjeita tulee varmasti anopilta, tavaroita, ym ym.. Voin jo valmiiksi kuvitella, kuinka anoppi yrittäisi väen vängällä änkeä laitokselle repimään lasta sylistäni. Tähän olen tosin jo etukäteen päättänyt, että laitokselle ei tule kukaan. Eikä ainakaan heti kotiinkaan. Ja tämä on vain anoppini kärsittävä. Kyseessä on kuitenkin MEIDÄN ESIKOISEMME...
Häsääminen, osteluvimma, neuvot ja ohjeet, päälle päsmäröinti.. EN HALUA SITÄ!! Ja niin todellakin tiedän että se on tulossa.. :/ Vanhenevan anoppini elämän suurin valopilkku tässä vaiheessa varmaan olisi juuri tuo lapsenlapsi, jonka voi saada vain meidän kautta. Mutta ajatteleeko hän huumansa keskeltä enää minua, lapsen äitiä? Tai poikaansa, lapsen isää? Meidän tunteita, ajatuksia, mielipiteitä? Väsymistä, pelkoja ja iloja?? En todellakaan halua muuttua lapsenlapsitehtaaksi, enkä toisaalta myös kieltää lapseltani isovanhempia.. Voidaanko näissä tilanteissa päästä minkäänlaiseen sopuun, ja voiko sitä kaikkea tehdä ennen kuin sotaa on syttynytkään?
Ja vastauksilla "taidatpa murehtia nyt etukäteen" en tee yhtään mitään.. Olen lähes kymmenen vuoden aikana oppinut anoppini tuntemaan (luultavasti melko paljon paremmin kuin sinä). Joten ystävällisesti pyydän vetämään sormet näppikseltä, mikäli sinulla ei ole kokemusta asiasta. Olisi erittäin mukavaa kuulla, jos jollakin on ollut samankaltaistakaan tilannetta..
Joten.. Vanhenemisen kriisissä pyörivä anoppini saa siis luultavasti joidenkin kuukausien kuluessa (suunnitelmien ja toiveiden mukaan, en siis ole tietääkseni nyt raskaana) kuulla saavansa sen ensimmäisen lapsenlapsen. Eikä anoppini suinkaan ole hillitystä ja rauhallisesta päästä. Välillä ottaa pattiin kun ei kyläreissun aikana hetkeäkään olla hiljaa. Jos ei mistään muusta sitten edes puhuta, niin MINUN kaverini odotusajasta. Kaverini, jota anoppini ei ole koskaan nähnyt! Että vaikka tikusta asiaa, niin puhetta pitää olla.. Lisäksi anopillani on (kuten koko yhteisölllään) ärsyttävä röhönauru ja aivan helvetin rasittava murre.. ;) Noin sivuseikkoina. Ei sillä että niitä muuttaisin, olkoon. Mutta siis pointtina se, että hiljaa ei voi olla ja kysymyksiä tulee kuin apteekin hyllyltä, välillä jopa yllättäviäkin. Kuten esim, "käytätkös sinä stringejä".. :O :O :O :D
Tässä nyt pohdinkin tilannetta, kun anoppi sitten saa kuulla lapsenlapsesta. Räjähtämistä ja supernovia on odotettavissa, ja kun en oikein kestä niitä nytkään, niin miten sitten raskauden hormonimyrskyissä... :/ Onko, rakkaat miniä-kohtalotoverit, vinkkejä asian suhteen..? Tuntuu, ettei aina ihan riitä tuo toisesta korvasta ulos.. Tiedän jo nyt, että raskauteni on ylä ja alamäkineen koko yhteisön asia, siitä tietää sitten se peräkylän Marttakin, jota en ole koskaan tavannut. TÄMÄKIN ärsyttää. Yksi syy jonka takia raskaudesta kerrotaan vasta sitten, kun sitä ruvetaan jo ulkonäön puolesta arvailemaan.. Plus sitten se, että ohjeita tulee varmasti anopilta, tavaroita, ym ym.. Voin jo valmiiksi kuvitella, kuinka anoppi yrittäisi väen vängällä änkeä laitokselle repimään lasta sylistäni. Tähän olen tosin jo etukäteen päättänyt, että laitokselle ei tule kukaan. Eikä ainakaan heti kotiinkaan. Ja tämä on vain anoppini kärsittävä. Kyseessä on kuitenkin MEIDÄN ESIKOISEMME...
Häsääminen, osteluvimma, neuvot ja ohjeet, päälle päsmäröinti.. EN HALUA SITÄ!! Ja niin todellakin tiedän että se on tulossa.. :/ Vanhenevan anoppini elämän suurin valopilkku tässä vaiheessa varmaan olisi juuri tuo lapsenlapsi, jonka voi saada vain meidän kautta. Mutta ajatteleeko hän huumansa keskeltä enää minua, lapsen äitiä? Tai poikaansa, lapsen isää? Meidän tunteita, ajatuksia, mielipiteitä? Väsymistä, pelkoja ja iloja?? En todellakaan halua muuttua lapsenlapsitehtaaksi, enkä toisaalta myös kieltää lapseltani isovanhempia.. Voidaanko näissä tilanteissa päästä minkäänlaiseen sopuun, ja voiko sitä kaikkea tehdä ennen kuin sotaa on syttynytkään?
Ja vastauksilla "taidatpa murehtia nyt etukäteen" en tee yhtään mitään.. Olen lähes kymmenen vuoden aikana oppinut anoppini tuntemaan (luultavasti melko paljon paremmin kuin sinä). Joten ystävällisesti pyydän vetämään sormet näppikseltä, mikäli sinulla ei ole kokemusta asiasta. Olisi erittäin mukavaa kuulla, jos jollakin on ollut samankaltaistakaan tilannetta..
Vastaukset 32
Vanhimmat
Meillä ei ole lapsia, mutta tilanteeni on vähän samanlainen kuin sinulla. Oma anoppini on hirveä hössöttäjä asiassa kuin asiassa ja välillä tosiaan toivoisin, että hän keskittyisi asioihin vähän enemmän hössöttämisen sijaan.Vierestä olen katsellut, kun miehen vanhemmat saivat ensimmäisen lapsenlapsen ja olen hirveän kiitollinen, että me emme ole mieheni kanssa sen hössöttämisen kohteena. Tosin luulen, että jos/kun me joskus saamme lapsen, pahin vouhottaminen on jo mennyt ohi, koska eihän se enää ole sama kuin tulla mummmuksi/papaksi ensimmäistä kertaa. Niinhän se menee, että se ensimmäinen on aina tärkein.
Osteluvimma on kyllä vailla vertaa. Lupasivat jo meillekin ostaa vaunut vaikka lapsista ei ole tietoakaan. Itse tosin olen ajatellut, että jos sellaisille kaupoille joskus lähden, maksan kyllä kärryt itse. Silloin ainakin kehtaan ostaa juuri niin kalliit tai halvat kuin haluan. Ja mieheni saa tehdä sen selväksi vanhemmilleen.
Onko teillä mitään mahdollisuutta keskustella asiasta sitten, kun se on ajankohtainen? Esim. juuri tästä tavaroiden hankkimisesta? Sulattaisiko anoppisi sen, että sanotte miehesi kanssa, että ette halua vauvalle ostettavan ainakaan mitään isompaa ilman, että puhuu asiasta teille? Tai jos haluaa osallistua hankintoihin, voisi antaa rahaa ja päätätte itse, mihin vauvatarvikkeisiin sen käytätte? Tietysti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta joskus vaan on parempi nostaa kissa pöydälle.
Onnekseni (kai) anoppini ei ole rikkaimmasta päästä, että TOIVOTTAVASTI ei tarjoudu esim vaunuja maksamaan.. ;) Heh, tosiaan kyllä ostos, jonka jokainen haluaa varmasti tehdä itse. Enkä ainakaan luule että tuo ostosvimma olis ongelma pahimmasta päästä - kopkopkop - vaan pikemminkin tuo hössöttäminen ja hysteria.. Tosin ihan varmana tulee "tämä on ollu kaikilla suvun lapsilla ei siinä oo paljon reikiä"- lahjoituksia.. :P Ja varmaan menee ostamaankin jotain "kun näin kaupassa ja oli niin ihana".. Et sitten viiti kävellä kotiin asti ja soittaa kysyäksesi tarvitsemmeko sitä ihanaa kaupassa näkemääsi.. :P
Puhuminen on kyllä hankalaa, täytyy sanoa. Koska jotenkin kaikista asioista ajatellaan anopin kanssa eri tavalla. Hänen on kertakaikkiaan mahdotonta ymmärtää, että loukkaannun kun hän on tuomassa ruokaa MINUN kotiini, kun tulee vierailulle. Ihan kuin en itse osaisi. Tai että en halua anoppilassa vierailun jälkeen viedä kotiini joka ikistä pullasorttia, mitä on pöydässä ollut. Tai että työssäkäyvä yhdessä asuva pariskunta ei tule samaan tahtiin käymään vierailulla, kuin 18 vuotias sinkku-opiskelija poika.. Nämä mm. ovat asioita, joista anoppini on tuhahtanut ja oikeasti kyyneleitä vierittänyt. Ajatusmaailmat vaan ei kohtaa. Ja sitä en kertakaikkiaan voi ymmärtää, miksi ihmeessä minun, puolisoni, jopa ystävieni asioista hänen pitää keskustella omien tuttaviensa kanssa.!?!?! Esim varmasti koko kylä tulee tietämään raskausajan vointini ja lapsen potkujen kellonajan, mikäli se olisi anopista kiinni. Siinä onkin toinen hiustenlähdön paikka. Kuinka saan anopilleni heti aluksi sanottua, etten halua että raskaudesta tai voinnistani ylipäätään kuulutetaan koko kylälle?? Koen epämiellyttävänä, että minulle tuntemattomat ihmiset puhuisivat minusta tyyliin "voi ja sen Marjatan miniä oli välilihan leikkauksesta huolimatta revennyt eikä kuulemma pystyny istumaankaan viikkoihin. eikä se lapsi osannu edes imeä, tuttipullosta syötetty".. Tämmöstä vois ihan oikeasti odottaa, sillä kuulin itse paikallisen kaupan käytävillä vastaavanlaista horinaa. Tuli paha olo sen naisraukan puolesta. Todella yksityisiä asioita, mistä ei pitäis jokaikisen tietää.. Ja selväks kävi, ettei ihmiset mitenkään tuntenu tätä miniää, eikä paljon sen tunteet kiinnostanu. Ei MUN ELÄMÄ oo asia, jota kuulutetaan maitokaupan jonossa!! Hyi että mua oksetti..... :/ :/ :/
Miten anopille sanotaan: ota iisisti ja muista, tämä on meidän elämää ja yksityinen asia.. Kaikkiin kysymyksiin ei hänenkään tarvitse vastata, vaikka voinnistani jotain tietäisikin. Eikä tarvitse ainakaan itse mennä pälättämään. Ja se, että tällaiseen, iloiseen ja varmasti hänelle tärkeään asiaan voi reagoida ilman huutoa ja häslinkiä! Toivossa on niin hyvä elää, saas nähdä koska tulen tänne palstalle kirjottamaan kun viimeinkin sain tarpeeksi ja raivosin eukolle... :P
Vastaan tähän tämän anoppisi sukupolven edustajana.Muutamia asiota.Äitini tuo meille meillä käydessään välillä leipomaansa leipää tai pullaa.Samoin minä voin viedä tuliaisiksi lapselleni jotain,jos olen leiponut.Se on vaan ystävällinen tapa,en todellakaan luule,että tyttäreni tai miniäni tai poikani tai vävyni ei osaisi kokkailla.Ota se sellaisena joksi se on tarkoitettu.
Huomaat kun sinulla on lapsia niin puhut lapsistasi ystävillesi.Niin mekin saatamme tehdä edelleen,vaikka lapsemme onkin jo ihan aikuisia,samoin keskusteluissa vilahtaa se,mitä heille kuuluu.Eri asia on sitten kuinka yksityiskohtaisesti niistä keskustellaan ja missä.Jos anopistasi on tulossa mummo,sehän on hänen asiansa,hänelle sattuva juttu,kai sen voi kavereilleen sanoa,et voi määrätä siitä asiasta,ei ole pelkästään sinun asiasi.
Olisiko miniöille parempi, että me anopit hyppäisimme jyrkänteeltä alas, ettei tule vahingossa häirinneeksi jo 6-kymppisenä ikäloppuna ihmisenä nuoren äidin onnea?
Se alashyppykin olisi suoritettava mahdollisimman siististi ja huomiota herättämättä. :))
On varmaan ällöä, jos miniä joutuu menemään anopin hautajaisiin pahimmassa raskaudenaikaisessa hormonimyrskyssään. Anopin on siis viisainta hävittää ruumiinsa jotenkin jo etukäteen. Vinkkejä, please, kohtalotoverit!
Olen siis 58-vuotias vanhuuskriisissä kylpevä vanhus, jonka elämässä ei muuta ole valopilkkua kuin osteluvimma, ohjeistaminen ja päälepäsmääminen Aino-tossut jalassa, punaiset pampulat siinä kiivaasti heilahtaen. Miniä ja vauva, siis elämäni ainoat ja viimeiset valopilkut, heihin kohdistan viimeisen toivoni ennen hautaanvaipumistani. Ai niin, sekin oli rasite miniälle. Sorry. Hieman heitätätättäää, kun olen näin vanha melkein 6-kymppinen. Miten ihminen voi näin alas vajota?
Minulla on älyttömän ruma naamakin, suun kohdalla bulldogin juonteet, joilla säikyttelen miniäni ja vauvan, joten miniä ahistuu ilman muuta.
Todella järkyttävä on murteeni käyttö, joka särähtää nuoren naisen korvassa. Sorry!
Sorry, olemassaoloni muutenkin, en halua myrskyttää hormoneita enempää. Nyt on vain minun kärsittävä tällä kärsälläni, joka sekin on vanha ja rupinen. Äljöä!
En suinkaan mene lapsenlastani katsomaan heti sairaalaan, en heti kotiinkaan, mutta ehkä pääsen katsomaan kun lapsenlapsi menee ripille? Tai voin olla jo kuollut. (toivottavasti)
Aika ällöä että miehillä yleensä on äiti. Eikö tätä asiantilaa voisi muuttaa jotenkin, että miehillä ei olisi äitiä, joka jossain vaiheessa muuttuu anopiksi, joka alkaa häsätä ja perustaa pojalleen (=miniälle) lapsenlapsitehdasta, ostaa kaikkea kamaa, huumaantuu, unohtaa sen keskellä lapsen äidin sekä poikansa. Näin siinä käy, kaikki tämä.
Älkää hyvät ihmiset tulko 6-kymppiseksi anopiksi. Menkää sukupuolenvaihdosleikkaukseen ja alkaakaa apeksi, muuttakaa nimenne, kadotkaa näkyvistä. Muuttakaa Kuusamoon, ostakaa erämökki ja majoittukaa sinne miniän raskauden ajaksi ja siitä eteenpäin viisi vuotta.
Älkää ostako MITÄÄN, vaan pyydystäkää riistaa, kalastakaa, unohtakaa menneet. Alkakaa UUSI elämä. koska elämää ei teillä ollutkaan ennen miniää.
Ette te koskaan elämässänne tehnyt muuta kuin suunnittelitte pahojanne poikanne vaimoa kohtaan. Niin, niin, kyllä se tiedetään, teidän ajatuksenne jo ETUKÄTEEN.
terveisin Seko-käkätin
ole 6-kymppinen anoppi ;D
"Olisiko miniöille parempi, että me anopit hyppäisimme jyrkänteeltä alas, ettei tule vahingossa häirinneeksi jo 6-kymppisenä ikäloppuna ihmisenä nuoren äidin onnea?"
yksinkertaiseen kysymykseen, yksinkertainen vastaus, "kyllä!"
Oma miniäni mietti miltei 10 v. lapsensaantia, en tiedä mistä syystä, kun en kysynyt.
Lapsen synnyttyä häneen ei sitten koskenut kukaan sormellaankaan. Joka asia oli kierrätettävä miniän kautta, eikä totisesti olisi tullut kuuloonkaan, että mummu olisi ottanut lapsosen luokseen yökylään. Olikohan 4-vuotias, kun ensi kerran oli pakko järjestää yöhoito. Ja toisen kerran monta vuotta myöhemmin. Päiväsaikaan on saanut tulla, mutta yöksi kotiin ja puhelin soi kumpaankin suuntaan monta kertaa päivän aikana.
En kuitenkaan halua kysyä, kuka hössöttää. Tietenkin ymmärrän, että minun taitoni eivät riitä, niin että ole kyllä yrittänyt pysytellä taka-alalla, säälin vain, kun lapselle jää varmasti loppuelämäksi se käsitys, että mummu ja ukki eivät hänestä välittäneet.
Minä en yritäkkään vastata ketjun aloittaneelle äärettömän huolestuneelle miniälle, sillä tosiaan olin jo 65-vuotias, kun se lapsi ilmaantui sukuumme. Mutta en ajatellut sitä jyrkännettä vakavasti, kun havaitsin, että lapsen isästäkään ei ollut mihinkään. Hänen taitonsa eivät olleet mistään kotoisin ja oli parempi antaa lapsen olla ihan omasssa rauhassaan vaan sen hetken kun äiti oli poissa. Hyvin nopeasti poikani sanoi, ettei hän puutu mihinkään, siitä tulee vain sanomista.
On monelle lapselle onneksi, että hössöttäjiä on vain yksi. Parasta lapselle tietysti olisi, jos ei yhtäkään, mutta ilmeisesti se on sitten kuin lottovoitto.
Mies on ainoa lapsi ja anoppi jäänyt leskeksi parikymmentä vuotta sitten, eli mieheni on tosiaankin se anopin ainokainen kultapoju ja hellantelttu (yllättävän täysipäiseksi kasvanut ympäristöstä huolimatta). Ja oma äitini jaksoi yrittää vielä kasvattaa mua hokemalla että anoppi on kuitenkin miehen äiti ja mun pitää muistaa käyttäytyä jne. Eli en päässyt purkamaan pahaa oloani edes äidilleni yrittäessäni esittää anopille vielä kilttiä ja kohteliasta, kun jonkinlaiset välit on kuitenkin pidettävä. Jossain vaiheessa oma äitini vihdoin tajusi, että kun soitan lähdettyäni tuulettumaan anoppilasta, voisi sen kasvattamisen jättää vähän vähemmälle ja keskittyä kuuntelemaan, höyryjen päästön jälkeen jaksoin taas vuorokauden anopin riekkumista.
Noi ihan puskasta tulevat kysymykset tai tokaisut, jotka voi koskea vaikka meidän seksielämää on ihan tuttuja mullekin. Vauvauutisten utelut ja minkä tahansa asian käsittäminen vauvasta kertovaksi viestiksi (parhaimmillaan lapsellinen joulukortti johti tähän päätelmään) kiristi myös hermoja, varsinkin kun olin juuri kuullut etten ehkä koskaan edes voi tulla raskaaksi. Joku oli jo anoppia varoittanutkin, että kohta sille ei enää kerrota perheenlisäyksestä kun se joskus ilmoittaa tulostaan, mutta anoppi oli vaan tuumannut että kyllähän me tiedetään se huumoriksi... joo ei tiedetty, eikä naurattanut yhtään, ahdisti ennemminkin, kun viiden vuoden ajan joka helvetin asia saattoi anopin mielessä tarkoittaa vauvan tuloa.
Esikoisen syntyessä mies ilmoitti kaikille, ettei laitokselle tarvitse tulla, eikä kotiinkaan ennen kuin itse kutsutaan. Sisareni ei noudattanut ohjeita, mutta häntä ne ei varsinaisesti koskeneetkaan, systeri kun kuuluu ihmisiin jotka voi nostaa pyykkikasan tuolilta pöydälle ja istahtaa alas ihailemaan vauvaa. Oma äitini taas nappasi imurin käteensä ennen kuin sai kengät jalastaan tullessaan vauvaa katsomaan, mutta vaikean synnytyksen ja julmettujen koruompeleiden kanssa se oli ihan tervetullutta hössötystä sekin. Anoppi saapui kylään vauvan ollessa melkein 2 kk, matka on pitkä ja vaati yöpymistä. Vierailu kesti melkein viikon, jonka aikana vietimme joulua ja ristiäiset. Sen aikana mut mm. leimattiin uusavuttomaksi, koska kaapissa oli valmiita pata-aineksia. Hb:n ollessa 70 kieppeilla ja vauvan itkiessä vuorokauden ympäri (väärä korvike, opimme hiukan myöhemmin) ei tuo huusshollin pito oikein jaksanut kiinnostaa. Vitutti jatkuvasti enkä jaksanut edes lähteä karkuun, anoppihan ei liikahdakkaan ovesta ulos, kun on niin huono jaloistaan. En siis saanut hetken rauhaa ja lisäksi hän oli raahannut viimeisimmän jo loppumassa olevansa rakkauden meille jouluiloksi.
Mies on onneksi jaksanut laittaa äidilleen rajoja, mä kun en oikeesti saa suutani auki oikealla tavalla oikeassa paikassa. Anoppi ahdistaa oikeesti aina ollessaan samassa tilassa, onneksi välimatkaa on niin paljon ettei kovin usein nähdä, välimatka on mieheni vaatimuksesta vähintään 500km. Seurusteluaikaan en ottanut mieheni puheita äidistään tosissaan, ihmettelin miksei hän kerro asioistaan äidilleen jne. Nyt ymmärrän: mitä vähemmän anoppi tietää, sitä vähemmän se voi käsittää väärin ja jakaa käsityksiään kylän kanssa.
Anopin vierailujen tai meidän siellä käyntien aikana sain ennen aina hurjasti liikuntaa, anoppi luulee mua sohvaperunaa himolenkkeilijäksi, kun kävin päivittäin vähintään tunnin lenkeillä tai kiertämässä kulttuurin nälkäisenä minkä tahansa harrastajakerhon tuohivakka näyttelyn saadakseni hiukan tuulettumista. Mies pakenee kirjaan ja jättää äitinsä huomiotta. Ihmettelin asiaa ensin alkuun, kun oltiin mun sukulaisissa, nykyisin ymmärrän ja annan miehelle pakoreittinsä.
Pieni toivon kipinä kuitenkin sinulle; mun on nykyisin helpompi tulla anopin kanssa toimeen. Meillä on kolme lasta, kaikki alle kouluikäisiä ja anoppi hössöttää niitten kanssa, lapset tietenkin nauttii huomiosta ja mä saan itseasiassa oikeesti levätä anoppilassa käydessä. Yksin lapsia ei voi anopille jättää, liikkuminen on sen verran huonoa ja yksi lapsistani erityislapsi, mutta mä ja mies otetaan kirjat ja linnoittaudutaan sohvalle ja seurataan kun mukulat pyörii anopin kanssa. Kyllä se siitä vielä voi iloksi muuttua! siihen asti tee pakosuunnitelmat valmiiksi, käyt kävelyllä ja soitat luottoihmisellesi ja purat paineita välillä, että jaksat taas hymyillä tai ainakin olla huutamatta niitä totuuksia ulos. Muutaman vuoden kuluttua olet onnellinen kun saat ipanan mummon hoiviin ja pääset vaikka kampaajalle ihan yksin (usko pois, se luksusta pienten lasten äidille). Tsemppiä ja rauhallista joulua!
Alkuun viestiä lukiessani tunsin suurta empatiaa sinua kohtaan, kun luin anopin tokaisuja seksielämästänne ja malttamattomuuttaan vauvan odotuksessa.
Mitä pitemmälle luin, alkoi anoppisi saada inhimillisiä piirteitä ja myötätuntoa taholtani.
Ja valitettavasti empatiavaaka jäi sinne anopin puoleen ihan lopussa. Eihän kenenkään anoppi täydellinen ole, ihmisiä hekin ovat virheineen. Yhdeltäkään anopilta ei kannata odottaa psykologian tohtorin tutkintoa, kyllä meiltä kaikilta, miniöiltäkin tokaisut onnistuu.
Ei me miniätkään osata täydellisesti vanhan, vaihdevuotisen naisen rooliin eläytyä, eikä siihen miltä tuntuu kun elämä alkaa olla elettynä. Tämän kun muistaa niin anopinkin "hirviönaamarin" alta voi paistaa paljas ihminen.
Kenenkään, ei anopinkaan synniksi voi lukea sitä, että hänellä on vain yksi lapsi. Ajatteles, sinulla ei meinannut olla alkuun edes sitä yhtäkään, joten tiedät, että ainokaisuutta ei voi synniksi eikä miinuspisteeksi laskea.
Anoppi on kokenut leskeyden. Se on kauhea suru ja isku ihmiselle, sille ei anoppi mitään voi, että näin on. Eli ei ole miinuspiste, vaan plussa. Ihminen on kokenut elämän traagisuuden.
Tunnetko SINÄ tästä asiasta empatiaa anoppia kohtaan?
Anopille laitettiin porttikielto, kun ainoansa sai esikoisen. HÄN noudatti sitä tunnollisesti 2 kk. Oma sisaresi ei noudattanut, eikä äitisi, jonka kerroit hössöttävän ja imuroivan kengät jalassa.
Heille et silti laittanut miinuksia, eikä ahistanut.
Ihmettelen, miten epäoikeudenmukaisesti käyttäydyit.
Juuri tässä kohtaa alkoi empatiani anoppiasi kohtaan nousta, että hän tosiaan malttoi olla 2 kk pois, malttoi odottaa. Vanha nainen, mummo hänkin, laitettiin erittäin eriarvoiseen asemaan toiseen mummoon nähden.
Voi olla, että kirjoitan itsekin nyt epäoikeudenmukaisesti. Se oli ikävästi sanottu, että anoppi leimasi sinut uusavuttomaksi pata-aineksien tähden. Siihen olisit kyllä voinut sanoa napakasti takaisin, ja laittaa anoppi valmistamaan jouluateriat. Silloin ei tarvitse olla salaa tuhma, voi aidosti pitää puolensa itse tilanteessa. Tilanteita ei pidä päästää käsistään, ja tällöin olisi ollut tarpeen kertoa, että Hb on 70, anemia vaivaa ja kunto on kehno.
Anopilla ON oikeus tulla katsomaan vauvaa ja huonojalkainen ihminen ei lähde samalla junalla takaisin 500 km päässä olevaan kotiinsa.
Loppu kirjoituksestasi viimeistelee sen, että empatiavaaka kallistuu anopin puoleen hieman enemmän. Toki ilman ymmärtämystä et jää sinäkään.
Ehkä tuo sinun ongelmasi olla ratkaisematta tilanteet välittömästi heijastuu siihen, miten alat nähdä toisen ihmisen. Ikäänkuin miinustaisit toisen huonojalkaisuudenkin. Hyvänen aika, eihän ikääntynyt nainen sille välttämättä mitään voi.
Jos uskaltaisit ilmaista mielipiteesi ja tunteesi suoraan sillä hetkellä kuin tarvitsee, niin et todellakaan ahistuisi pelkästä anopin näkemisestä. Hänkin voisi saada olla oikeuden olla tasaveroinen ihminen silmissänne muihin ihmisiin nähden virheineen kaikkineen. Anoppikin saisi pojaltaan siten ehkä ansaitsemansa huomion ja kunnioituksen, kuten vanhojen mummojen/äitien kuuluu yleensä saada.
Anoppini ei edelleenkään ole vanha, melkein vaan 15 vuotta omaa äitiäni nuorempi. Mulla on serkkuja jotka on anoppia vanhempia ja joiden kanssa kävin tuossa syksyllä viettämässä "tyttöjen iltaa" miehen vahtiessa kullannuppujamme kotona. Mies meni sitten vuorostaan työkavereiden kanssa ulkkoilemaan viikkoa myöhemmin. Kaikki nykyajan mummot eivät ole kiikkustuolissa sukkaa kutovia vanhuksia, osa heistä on hyvinkin aktiivisia ja anoppikin pääsi ihan ulkomaan reissuille asti vielä tuossa vaiheessa, paitsi meillä ollessaan, kun hän könötti 24h mun seurana. Mies pääsi välillä töihin karkuun, onnen pekka.
Invaliditeetti ei tosiaankaan ole kenekään oma valinta, eikä leskeyskään. Mutta jos siitä puoliskon kuolemasta on ylli 20 v. ja sen jälkeen erilaisia poikaystävän tekeleitä/avomiehiä ja kihlattuja ollut toistakymmentä on ihan turha tulla selittämään elämän traagisuutta, näitä traagisia tarinoita kun maailmassa riittää. Omakin äitini on jäänyt leskeksi ennen avioliittoaan isäni kanssa.
En kirjoittanut tarinaani saadakseni sympatiaa keneltäkään, en kaipaa sitä enää, vaan antaakseni edes pienen toivon kipinän selkeästi tutussa tilanteessa olevalle ihmiselle. Minä olen oikeasti alkanut sietämään anoppiani paremmin viimeisten parin vuoden aikana, kun lapset vievät sen huomion ja energian jonka anoppi aikaisemmin kohdisti minuun ja mieheeni. Ja vaikka anoppini onkin painajaismainen anoppi, hän on silti lapsille loistava mummo ja arvostan häntä siinä roolissa. Eli kyllä se siitä voi vaikka vielä hyväksi muuttua kunhan viestiketjun aloittaja vaan jaksaa pari vuotta anoppinsa hössötystä.
Miten jaksat äitisi hössötyksen? Hänhän jopa imuroi ensitöikseen kengät jalassa, kun tuli lapsenlastaan katsomaan. Hassua, mutta jos anoppi tekisi tällaista, niin moni ajattelisi, että mitä se eukko vihjailee, onks täällä muka likaista.
Näin se on. Hienoa, että arvostat anoppiasi mummon roolissa.
Toisekseen, jos ihminen on leski, on hänellä lupa sinkutella, eli pitää poikaystäviä. Toisin olisi, jos ei olisi leski, vaan pettäisi appea. Se olisi synti. :))
Mies laittaa tarpeen tullen omallekin anopilleen rajoja ;-) Äitini luulee mun olevan hellan ja nyrkin välissä (HAH!) ja annan hänen pitää luulonsa, koska mun elämä on siten helpompaa. Ihanaa kun aviomies on ihan oikea Mies isolla ämmällä (olen siis XL-kokoa) ja laittaa mummoja ruotuun molemmin puolin. Aloittajankin kannattaa muistaa että vanhemmuus tulee miehellekin ja suojelunhalu on ihan toista luokkaa raskaana olevaa vaimoa kohtaan, siitäkin luolamies piirteestä kannattaa ottaa kaikki ilo irti.
En tiedä, me pidämme mieheni kanssa mummoja tasaveroisina ihmisinä. Jotenkin kummallista tuo ruotuun laittaminen... minua hävettäisi, jos joutuisin ojentamaan toisia aikuisia. Lapsia kyllä ohjaamme ja ojennamme.
No, kussakin suvussa tyylillään, teillä ruotuillaan. Kiltit mummot teillä on, kun suostuvat äkseeraukseen.
Koosta puheenollen, itse olen kokoa M, joten vissiin siksi ei ruotuväessä olla. Iloiset Joulut sinne kaikille kuitenkin! :))
...kun äiti jäi leskeksi jo ennen avioliittoaan.
mitä tilannetta?
Kysyt onko jollakin ollut samanlaista tilannetta kuin sinulla...mutta eihän sinulla ole mitään ihmeellistä tilannetta???
Et ole raskaana, et voi tietää anoppisi suhtautumista etukäteen sillä eihän hänellä ole lapsenlapsia ennestään joten asia on täysin uusi. Et voi tietää tuleeko sinulle se "hormonimyrsky", ihan näin kolmen lapsen äitinä voin kertoa että jokainen raskaus on erilainen eikä välttämättä mitään iheellistä hormonimyrskyä tulekaan. Mistä ihmeestä päättelet että olet se ainoa joka hänelle lapsenlapsen voi antaa, olihan hänellä muitakin lapsia kuin miehesi? Mistä yleensäkään voit olla varma tuletko raskaaksi?
Täytyy sanoa että on ihmisellä olut helppo elämä (jos elämää laisinkaan) jos ei muusta saa itselleen ahdistusta kerättyä kuin MAHDOLLISEN raskauden tuomasta anopin MAHDOLLISESTA hössötyksestä.
suakin surkeeta - on se helvettiä että sullakin on anoppi !! Ensimmäinen asia mikä tulee mieleen kirjoituksestasi on että sulla on asennevamma - iso sellainen.
kirjoituksesi oli vitsi, niin hirveä se oli. Sinulla on hirveä anoppiviha joka on saanut käsittämättömät
mittasuhteet. Ethän voi olla edes varma että koskaan tulet raskaaksi ja nyt jo teloitat anoppisi mahdollisesta !!!! aiheesta nettisivuilla.
Tee hyvä ihminen itsesi kanssa jotakin.
Mulla on ollut ihan samat kauhukuvat ja kuvitelmat, ja nyt olen 15. viikolla, kesävauvaa siis odotellaan.
Näiden reilun 7 vuoden aikana olen kautta rantain ja sivulauiseissa kuullut olevani lihava ja liian itsevarma ja tietäväinen ja ties mitä. Suoraan päin namaa anoppi on aina hyvin mielisteleväinen ja mielinkielin. myös ulkomaalaisyntyinen appiukkoni on ottanut tavaksi mainita painoni muutoksista lähes aina tavatesssamme, saas nähdä miten suhtautuvat kun tästä bmi34:stä pullahdan vielä viimeisimmilleni... :D
Kerroimme raskaudesta rv 12 viikon jälkeen, ja olivat hyvin onnellisia ja yllättyneitä. yhteen aikaan vihjailivat lastenlapsista yms vauvoista jatkuvasti, kunnes kerran erittäin suoraan ilmaisin ettemme voisi kuvitella hankkivamme lapsia tähän elämäntilanteeseemme. sen jälkeen oli erittäin hiljaista.
Olen ottanut sen kannan etten kerro tiettyjä yksityiskohtia avoimesti ihan kaikille. Anoppini ei tarvitse tietää synnytykseni yksityiskohdista, närästyksestä, painonnousuni kilomääristä ja niiden mahdollisesta lähdöstä. Myös synnytyksen mahdolliset reeämät, tikit ja muut vaivat kuuluvat oman intimiteettisuojani piiriin, kuten kuppikokoni yms. Nämä asiat voin hyvin käsitellä esim siskojeni tai kavereideni kanssa. Lähtökohtaisesti en halua ketään vieraita osastolle enkä välttämättä kotiintulopäivänäkään. Olen ajatellut vedota rauhalliseen imetyksen aloitukseen ja muuhun lepoon perheen kesken.
Myös mitään vauvatarvikkeita en aio ottaa vastaan ennen kuin lumet ovat sulaneet, pitäkööt omissa kaapeissaan, täällä ei ole tilaa. Saman linjan olen ottanut kaikkiin sisustuslahjoihin ja vaatteisiinkin, olen kiittänyt kauniisti, ja sanonut ettei ko. tuote vastaa värimaailmaani tms, ja sinne ovat jääneet. Olen sanonut nuo asiat yleensä aika suoraan ja kuitenkin ystävällisesti.
Täytyy sanoa että välimme ovat olleet paremmat sen jälkeen kun olen hyvin suoran ilmaissut mielipiteeni, eipähän ole tullut epäselvyyksiä. Tarvittaessa olen ajatellut mainita että kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti meidän lapsemme ja sitten vasta heidän lapsenlapsensa. ja että varmasti teemme asioita erilailla kuin he tekisivät, mutta meillä lienee oikeutemme siihen. Olen siihen oikeastaan hyvin tyytyväinen että olen aloittanut ns. koulutuksen jo ajoissa, niin on helpompaa sitten kun lasten myötä he ovat entistä kiinnostuneempia asioistamme. Lähinnä tuohon koulutukseen on kuulunut Ein perusteltu sanominen, niin ovatpa oppineet aika hyvin esim etukäteen esittämään kutsunsa syömään jne, ja kun aina se ei ole vain onnistunut, niin osaavat ottaa senkin. Aiemmin olettivat ettei meillä ole muuta ajanviettotapaa kuin olla heidän kanssaan. omat vanhempani eivät tätä aina vieläkään ymmärrä.
Meillä löytyy just samanlainen anoppi kuin aloittajalla ja voin kertoa että vaikeeta tulee olemaan. Viimeisetkin yksityisyyden rippeet vietiin kun raskausuutisesta kerrottiin ja päsmäämistä ja pakkokyläilyä ja meidän asioiden puimistä kolmansien osapuolien kanssa on anopilla ollut koko ajan. Toista lasta jo anoppi vesi kielellä odottelee mutta rehellisesti sanottuna oon niin stressaantunut koko miehen sukuun että en ihan heti rupea yrittämään!!!!!
Hirveää diivailua ja rajojen vetoa suorastaan. Sinun pitäisi lähteä kehitysmaahan töihin vähäksi aikaa, sinne köyhiin paikkoihin katselemaan värimaailmaa.
Lahjoja et ota vastaan, ellei vastaa värimaailmaasi. Pitäkää omissa kaapeissanne! Mitä tylytystä. Oikeastaan olisin aika hyvilläni, ettet saisi nutun nuttua lahjaksi.
Ehkä et saakaan,
Toisaalta hyvä, että sanot asiat rehellisesti. Itse olen käsittänyt kuitenkin, että rehellisyys kannattaa silloin, kun jokin menee pieleen. Mutta lahjojen vastaanottamisessa yleensä käytetään valkeita valheita....
Isovanhempien "kouluttaminen" tuntuu minusta vieraalta ajatukselta. Kai elämänkokemuksella kuitenkin on arvonsa, koulua sekin on ollut.
Itseasiassa luit viestini väärin. Toivon todellakin etten itse saisikaan nutun nuttua lahjaksi, ihan jo siksikin että ne jo saadut kutittaa niin valtavasti tai ovat väärää kokoa eikä niitä voi pitää. Lapsi sensijaan on oma henkilönsä, joka saa luoda omat ihmissuhteensa itse, myös isovanhempiinsa. Toki hänelle saa lahjoja antaa, ja hän saa etenkin isompana olla sitä mieltä mitä tykkää vaatteistaan. Sensijaan kotimme tämänhetkisen säilytystilan puutteen vuoksi, sekä sen vuoksi että tällä hetkellä ei todellakaan ole meillä tarvetta millekkään potkupuvuille, todella toivon että emn saisi esim joululahjaksi vauvatarvikkeita. en itsekkään aio hankkia vielä aikoihin mitään. Lisäksi kaikki on vielä niin alussakin, etten siksikään kaipaa uutta vauvanvaatevarastoa jota raivata pois mahdollisen keskenmenon jälkeen.
Tuosta elämänkokemuksesta ja koulutuksesta. Niinhän sitä luulisi että yli 60v ihmisillä olisi tullut opittua mikä elämässä on olennaista ja tärkeää. Tähän astisen näytön mukaan kynsien moitteeton lakkaus, puoli kiloa pienempi paino kuin naapurin rouvalla, sekä viinin loppumaton kotivarasto ja säännöllinen saanti on anoppini tärkeimpiä asioita. Esimerkiksi kukkakauppa on ihana jos siellä on kaunis myyjä, ja kauniin ja hoikan ihmisen elämän vastoinkäymiset ovat jotenkin epäoikeudenmukaisempia, koska "hän on niin sööttikin ". Oman lapsensa mielenterveysongelmat olisi pitänyt vain antaa olla tai ei ainakaan kertoa kenellekkään, itsekään ei asiasta halunnut kuulla taikka auttaa mitenkään.. Myös kaikki vammat ja taudit pitää lakaista maton alle, eikä kannata huudella muille.. Tärkeintä jo syntyneissä lastenlapsissa on ollut tietyt sukupuolet, eikä mahdollinen terveys, vaikka se ei olisikaan aina ollut itsestään selvää.
Mitä tuohon kehitysmaihin tulee, olen itse ollut hyvin köyhä, oma lapsuuteni oli erittäin vaikea vanhempani mielenterveysongelman ja köyhyyden vuoksi. Olen asunut eri maissa, ja nähnyt jos jokinlaista, tuntenut laittomia pakolaisia, eri maihin pakkonaitettuja nuoria tyttöjä ja jos jonkinlaisia elämänkohtaloita. Lisäksi olen itse tietyn asteen invaliidi, joskin en koe sen haittaavan elämääni. Oma vammautumiseni kuulemma oli rangaistus "jostain". Näiden kaikkien asioiden vuoksi koen että anoppini ja minun elämänkatsomukseni ovat varsin kaukana toisistaan, enkä tosiaan oikein hyväksy että hän arvostelee ihmiset heidän ulkonäkönsä mukaan. Me molemmat päällisin puolin käyttäydymme ystävällisesti, paitsi että minä sanon kysyttäessä pidänkö vaiko enkö. Jos en jostain esim hänen kodissaan pidä, en sitä erikseen hänelle hauku, ja kysyttäessä saatan sanoa jotain hyvääkin sen lisäksi jos se ei esim itselleni omaan kotiini käy. Jos valehtelisin, hänhän saisi väärän kuvan maustani, ja antaisi joskus jonkun minusta ikävän asian. Ei minusta ole väärin olla eri mieltä jostain sohvatyynyistä, hän saa tykätä siitä mistä tykkää ja minä hankin itselleni sitä mistä itse tykkään. Hän ihastelee kaikki ja kehuu kaiken, enkä aina tiedä vilpittömyyttään, kun tiedän kuitenkin makunsa. Enkä oikein ymmärrä miksi minun pitäisi muokata oma arkielämäni hänen mieleisekseen. Minun pitää kuitenkin itse hoitaa oma työni ja kotini sekä tulevaisuudessa hoitaa lapseni, sen vuoksi koen että minulla on oikeus sopia vierailut yms sen mukaan, etteivät ne häiritse omaa arkeani liikaa. Tämän vuoksi tuo koulutus on ollut pakollista, koska muuten hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia yhtään mistään aikatauluista, ja esim ruokailu vierailulla saattaisi venyä kello 10 illalla, kun olisin jo mielelläni kotona hampaita pesemässä. Voitte kuvitella mitä se tarkoittaisi lapsiperheelliselle? Olen mielelläni hieman hankalan ja tarkan ihmisen maineessa, jos se tarkoittaa tulevaisuudessa sitä että lasteni nukkumaameno- ja ruokailurytmit eivat heitä jatkuvasti häränpyllyä. Osa tästä on otettu opiksi, kun olen sivusta katsellut anopin ja olemassaolevien lastenlasten vierailuja. Tämä on ollut minun tapani ja olen sen jo hyväksi havainnut. näistä nettikeskuteluista ei ikinä saa kokonaiskuvaa kaikista puolista, sen takia on joskus hieman turhaa tuomita suoraan ja vetää johtopäätöksiä asioista.
Nuttu? Tulee olemaan väärää kokoa ja kutittavat?
Vauvannuttuja harvoin valmistetaan aivan pässinpökkimästä rohtimesta. Oma anoppini on osannut lastenvaateosastoilta ostaa sieviä nuttuja, jotka eivät kutita.
Viron maaseuduilta ja Tallinnan mummojen katukojuista löytyy kyllä niitä kutittavia nuttuja.
Älä kuitenkaan ole liian tosikko ja tarkka, kun sukulaiset kantavat potkupukuja. Jos et pidä, ota silti vastaan, ja laita Pelastusarmeijan keräykseen.
Itse tekisin niin, jos potkupuvut eivät kävisi, mutta kun niillä on aina ollut käyttöä.
Et ilmeisesti tunne termiä valkoinen valhe? Valkoisilla valheilla on tehtävänsä, sillä sen keinoin annetaan vastapuolen pitää kasvonsa, kun tämä antaa epäkurantin lahjan, kutittavan nutun tms.
Onko muuten anopissasi mitään hyvää? Tuli noin muuten mieleeni, hankalat lähtöasetelmat teillä vaikuttavat olevan.
En tiedä, mutta jostain tuli mieleeni että hieman lämpöä ja huumoria peliin voisi auttaa.
Kun lapseni olivat pieniä, olisin ollut todella kiitollinen, jos joku olisi antanut edes yhden nutun vauvalleni. Lastenvaatteet ovat kalliit. Oma työssäoleva äitini osti yhden villaisen mekon alle vuoden vanhalle tytölleni, liian pienen, epäkäytännöllisen ja ruman. Siis yhden.
Kun ensimmäinen lapsenlapseni syntyi, ostin hänelle vaatteita muistaen omat ongelmani aikanaan, mutta huomasin, että ilmeisesti "värimaailma" ei ollut paikoillaan, koska en ikinä nähnyt vaatteita käytössä.
Sanoin suoraan sitten, että en rupea ostamaan yöpukua kummempaa vaatetta, koska en osaa ostaa sopivia, ja jälkikasvu oli ihan tyytyväinen asiaan.
Tämän päivän nuorilla on paljon väljemmin rahaa kuin tämän ajan mummoilla aikanaan oli.
Tyypillistä on, että lastenvaunuihin ei haluta avustusta, ja kuitenkin ne ovat miltei monen mummon kuukauden eläkkeen hintaiset, kun oikeaa värimaailmaa etsii.
Oikein myös on, että mummot ilman huonoa omaatuntoa lopettavat tavaran ostamisen lapsenlapsille.
Lapsi toiveissa vasta ja jo tällainen kilometrin pituinen haukkumakirjoitus tulevasta isoäidistä. !! Kaikki
ei ole kohdallaan - sinulla.
Kauheeta panettelua, mustamaalausta ja JOSssittelua...
Että joillain on näin että muut on pelkkää paskaa ja sontaa ja itse on niin täydellisen hyvä että on
kanttia laittaa tänne moinen tuherrus.
Toi varmasti itsellesi mukavan joulumielen ?
Itse olen 63v. anoppi, kaksi lastenlasta. Hienoja mutta kyllä meillä on elämässä paljon muutakin kuin lapset, lapsenlapset yms. vaikka te luulette että muuta ei ole. Itse asiassa on kiva kun lapsenlapset tulevat käymään mutta muutaman päivän jälkeen on kiva kun lähtevät pois. Miten se vaan tahtookin olla että miniät ajattelevat että elämä pyörii heidän ympärillä. Meilläkään ei miniä koskaan kysy mitä minä teen/harrastan, minun pitäisi vaan olla loputtoman kiinnostunut hänen asioistaan. Sitten kun kysyy heidän asioistaan niin se on utelemista...heidän elämäänsä sekaantumista yms. Ja koko ajan pitäisi kysyä että miten sinä haluat minun tekevän tämän, miten ruokin lapset, miten puen heidät, mitä saan sanoa heille...
Kun matkustelen ulkomailla olen itsekäs...
Eikö siinä juuri ole suvaitsevaisuuden opettamista lapsillekin että antaa anopin (mummon) tehdä asiat omalla tavallaan. Joskus tuntuu että miniät ovat vaan niin pelokkaitakin että jos vaikka lapsi kiintyy mummoon, ei ajatella että mitä enemmän on aikuisia jotka todella välittävät lapsesta, sen parempi lapselle.
Sinua tuntuu niin kovasti ärsyttävän moni asia. Toivottavasti osaat ottaa huomioon, että anoppisi toiminta ei kokonaisuudessaan jokaiselta osaltaan välttämättä ole tuomittavaa, vaan vain erilaista kuin miten itse ehkä toimisit tai haluaisit toimittavan. Vaikutat itse nimittäin melkoisen kylmältä ihmiseltä. Ehket niin kylmä ole miltä vaikutat, ja mitäpä siitä vaikka olisitkin, sillä oma tyyli on meillä jokaisella. Mutta muista toki ettei sinun maailmankuvasi ole ainoa oikea. Ja vähän tuollaista nuoren ihmisen mustavalkoista ajattelutapaa on havaittavissa, olit nuori tai et. Hellitä hieman. Kaikkea ei tarvitse sietää, mutta jotain voi yrittää ymmärtääkin. Onnea ja menestystä!
Laitanpa vielä joulun jälkeiset terveiset, nyt kun olemme kotiutuneet anoppilasta. Tähän asti kun joulut anopin seurassa ovat olleet kaikkea muuta kuin rauhallisia ja jossain vaiheessa mieleni on tehnyt ripustaa anoppi kuusen latvaan roikkumaan. Tämä reissu oli itse asiassa rentouttava, lapset käyttäytyivät suhteellisen kauniisti (normi kiukuttelut sallittakoon), anoppi oli laittanut kystä kyllä ja tuhlasi energiansa lasten kanssa leikkimiseen ja mun ei tarvinnut tehdä mitään eikä muhun kohdistunut mitään odotuksia. Kun hommasta oli stressi pois, oli itse asiassa ihan mukavaa seurustella ja puhua niitä näitä lapsista ja kuulla kylän kuulumiset ym, auttaa hiukan keittiössä kun anopin kädet oli menneet huonompaan kuntoon ja välillä viedä lapset pihalle miehen kanssa riehumaan ylimääräiset energiat lumihankeen. Mieskään ei paennut kirjan taakse, vaan viihtyi äitinsä seurassa ja jopa siivosi keittiötä aterioiden jälkeen, eikä anoppi edes kieltänyt. Tähän asti ainokaisen ei ole tarvinnut/hänen ei ole annettu osallistua kotitöihin äitinsä luona. Kaiken kukkuraksi teimme miehen kanssa pienen karkuretken keskellä yötä lasten nukkuessa ja kävimme... no jaa, ei kuulu muille, mutta olo oli kuin teinillä vielä seuraavanakin päivänä.. Kaiken kaikkiaan joulu oli mukava ja rauhallinen pieni loma katkaisemaan lapsiperheen kiireisen arjen, jossa tuppaa välillä unohtumaan että äidin ja isän lisäksi olemme myös mies ja vaimo.
Olen joskus lukenut tältäkin palstalta, että suhde anoppiin voi vuosien saatossa muuttua paremmaksi ja nauranut kitkerää naurua ettei moinen ihme tule meillä koskaan tapahtumaan. Ei anoppi edelleenkään mikään sydänystäväni ole, mutta seuraava kyläily ei enää stressaa mua etukäteen. Anoppilassa voi itse asiassa olla ihan mukavaakin.
...ja saat olla yksin lapsesi kanssa. Itsekäs ja hössöttävä ja päsmäröintiin keskittynyt anoppi ei kestä, jos kaikki hänen kuvitelmansa repäistään tosi meiningillä. Loukkaantuu, eikä häntä tarvitse sen koommin nähdä.
Voipi olla, että ero on lopullinen.
itsekkään ja päsmäröintiin taipuvaisen miniän mielipide.... tervetuloa anoppien tummaan joukkoon sitten joskus!
niin tiedoksesi, että olen anoppi itse.
Neuvoni oli samaa luokkaa kuin aloittajan näkemykset.
Anoppina ajattelen, että pysyisin kaukana vainoharhaisesta miniästä. Mutta nähköön vähän vaivaa hänkin.