Punaisen helminauhan takana siinsi Kulosaaren silta. Kello oli puoli yhdeksän aamulla ja lunta satoi taajaan, lähes sulkien näkyvyyden, tehden autolla ajamisesta sokkoleikkiä, eräänlaista ”pysy nauhassa” takaa-ajoa. Matelin eteenpäin kävelyvauhtia, ja ajatukseni harhailivat edellisen auton rekisterikilvessä, siinä oli jotain tuttua, jokin sanaleikki, palidromi tai anagrammi. Samassa tuo kilpi katosi näkyvistäni ja autoni keula jysähti edellä ajavan perään.
En tiennyt turvatyynyn olemassa olosta mitään, ennen kuin se paukahti nokkavalle nenälleni. Pamaus oli korvia huumaava.
Mielestäni hermoni ovat rautaa. Asiat olivat asioita ja pelti peltiä. Ruuhka tosin sumeni kaaokseksi ympärilläni, kun yritin saada ovea auki. Eipä ovi auennut. Edellä ajavasta autosta hyppäsi ulos kaksi ihmistä, mies ja nainen. Mies älysi tulla kurkistamaan mikä friidua vaivaa, kun hän sätkii autossa, eikä tule ulos. Mies kokeili lukkoa, sitten repäisi oven auki. Aamuisa meri tulvahti sisään.
Olenko kunnossa? En tiedä, luultavasti.
Kumma kyllä, miehen kyydissä ollut nainen jäi tarkastelemaan autojen vaurioita. Muistin tämän vasta jälkeenpäin, sillä ajatus saapui poliisien tila-auton suojissa mieleeni, kun nainen istui vastapäätä minua kylmissään. Tilanne oli viileä. Autoja työnnettiin sivuun ja oli kaikenlaista hösellystä, kaikenlaisia kysymyksiä ja puhalluksia, kortteja ja papereita ja tuimia virkailmeitä.
Nainen antoi minulle peilin ja nenäliinan, jotta voisin pyyhkiä poskilta huulipunan ja tarkastella ulkona tuulessa ja lumisateessa uudelleen muotoutunutta ”tukkalaitettani” ja sitä, että IFK sotamaalaus oli muuttunut Jokerinauruksi poskille (tämä oli liioittelua, sillä en käytä huulipunaa).
Entä miksi kirjoitan tämän yleiselle palstalle?
Pohdin tätä juuri nyt, sillä jokin syy tähän oli oltava. Näkisin tapahtuman enteeksi. Minä hahmotan kuvion sillaksi ihmisestä toiseen, kädestä käteen valtavassa vilinässä ja hulinassa, sadoissa ja taas sadoissa ohitse vilistävissä käsissä, näin miehen vahvana toimijana, naisen analyyttisenä virkanaisena, poliisit vakuutusyhtiöiden ja yhteiskunnan infrastruktuurin ylläpitäjinä. Minun osani oli tötöillä, antaa harhailevan mieleni sotkea muiden elämää, niin kuin se jo ei tarpeeksi sekaisin olisi.
Mutta mikä helvetti oli se rekkari joka tämän kaiken aiheutti? Sen kirjaimet ja numerot yhä kääntyilevät päässäni, ottavat uusia muotoja ja saavat siten uusia ulottuvuuksia. Olen ahdistunut. On tehtävä digitaalinen rakkaustesti eikä luotettava vaistoon, intuitioonsa, aavisteluihinsa, siihen kultaiseen hetkeen jossa kaikki selittyy eikä mikään ole sydämessä epäselvää.
Ai niin. Tyyny ei lauennut, kuvittelin koko jutun.
En tiennyt turvatyynyn olemassa olosta mitään, ennen kuin se paukahti nokkavalle nenälleni. Pamaus oli korvia huumaava.
Mielestäni hermoni ovat rautaa. Asiat olivat asioita ja pelti peltiä. Ruuhka tosin sumeni kaaokseksi ympärilläni, kun yritin saada ovea auki. Eipä ovi auennut. Edellä ajavasta autosta hyppäsi ulos kaksi ihmistä, mies ja nainen. Mies älysi tulla kurkistamaan mikä friidua vaivaa, kun hän sätkii autossa, eikä tule ulos. Mies kokeili lukkoa, sitten repäisi oven auki. Aamuisa meri tulvahti sisään.
Olenko kunnossa? En tiedä, luultavasti.
Kumma kyllä, miehen kyydissä ollut nainen jäi tarkastelemaan autojen vaurioita. Muistin tämän vasta jälkeenpäin, sillä ajatus saapui poliisien tila-auton suojissa mieleeni, kun nainen istui vastapäätä minua kylmissään. Tilanne oli viileä. Autoja työnnettiin sivuun ja oli kaikenlaista hösellystä, kaikenlaisia kysymyksiä ja puhalluksia, kortteja ja papereita ja tuimia virkailmeitä.
Nainen antoi minulle peilin ja nenäliinan, jotta voisin pyyhkiä poskilta huulipunan ja tarkastella ulkona tuulessa ja lumisateessa uudelleen muotoutunutta ”tukkalaitettani” ja sitä, että IFK sotamaalaus oli muuttunut Jokerinauruksi poskille (tämä oli liioittelua, sillä en käytä huulipunaa).
Entä miksi kirjoitan tämän yleiselle palstalle?
Pohdin tätä juuri nyt, sillä jokin syy tähän oli oltava. Näkisin tapahtuman enteeksi. Minä hahmotan kuvion sillaksi ihmisestä toiseen, kädestä käteen valtavassa vilinässä ja hulinassa, sadoissa ja taas sadoissa ohitse vilistävissä käsissä, näin miehen vahvana toimijana, naisen analyyttisenä virkanaisena, poliisit vakuutusyhtiöiden ja yhteiskunnan infrastruktuurin ylläpitäjinä. Minun osani oli tötöillä, antaa harhailevan mieleni sotkea muiden elämää, niin kuin se jo ei tarpeeksi sekaisin olisi.
Mutta mikä helvetti oli se rekkari joka tämän kaiken aiheutti? Sen kirjaimet ja numerot yhä kääntyilevät päässäni, ottavat uusia muotoja ja saavat siten uusia ulottuvuuksia. Olen ahdistunut. On tehtävä digitaalinen rakkaustesti eikä luotettava vaistoon, intuitioonsa, aavisteluihinsa, siihen kultaiseen hetkeen jossa kaikki selittyy eikä mikään ole sydämessä epäselvää.
Ai niin. Tyyny ei lauennut, kuvittelin koko jutun.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.