Olen jo muutamia kuukausia ollut tyytymätön suhteeseeni. Kumppani rakastaa minua ja minäkin PIDÄN hänestä, en tiedä rakastanko enään. Olemme olleet yhdessä kohta 2 vuotta joka on 18 vuotiaana pitkä aika ainekin omasta mielestäni. Jotenkin suhde ei vain tunnu hyvältä, kumppani (tietenkin) uskottelee että kaikki muuttuu paremmaksi ja suhde paranee että tämä on vain näitä alamäkiä kun arki alkaa tulla suhteeseen. Kumppani ajattelee että hän haluaa olla kanssani vielä pitkään mutta minusta ei vain siltä tunnu.
Yksi ongelmistamme on mielialanivaihteluni, välillä pidän hänestä ja välillä en. Lisäksi minulla on esiintynyt lievää masentuneisuutta ja ahdistusta joiden syytä en oikeastaan tiedä. En myös tiedä johtuuko ongelmat omasta ajattelustani sillä usein haikailin muiden perään vaikka meillä meni suhteellisen hyvin. Ruohohan on tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolen....
Ainakun olisin valmis eroamaan tulee taas päivän ajan "oi kun hän on ihana". Olen epäillyt jo ties mitä epävakaata persoonallisuushäiriötä mutta kaikki oireet mitkä siihen viittaavat johtuvat kyllä muista asioista. En vain tiedä mitä tehdä sillä kokemusta ei ole aikaisemmista suhteista. Kumppani sanoo että tämä on nyt vain sitä suhteen arkea mikä tulee kaikille vähän kauemman aikaa seurusteleville. Ei vain jotenkin tunnu oikealta olla tylsän arkisessa suhteessa tämän ikäisenä.
Moni varmasti ihmettelee miksi en eroa? Pelkään vain jotenki eroamista, minusta se tähän väliin tuntuisi kyllä kaikista parhaalta vaihtoehdolta mutta olen itse todella herkkä eikä minulla ole niin läheisiä ystäviä joten pelkään jääväni yksin. Lisäksi eron ajattelemisessa tulee jotenki haikea olo, pelkään vain että tulisin katumaan sitä myöhemmin. Lisäksi koska tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni en tiedä että onko tämä vain joku hetkellinen alamäki ja tulen katumaan myöhemmin eroa? Mitä mieltä te olette? Kannattaako "voittaa pelot" ja erota vai sinnitellä?
-Erk
Yksi ongelmistamme on mielialanivaihteluni, välillä pidän hänestä ja välillä en. Lisäksi minulla on esiintynyt lievää masentuneisuutta ja ahdistusta joiden syytä en oikeastaan tiedä. En myös tiedä johtuuko ongelmat omasta ajattelustani sillä usein haikailin muiden perään vaikka meillä meni suhteellisen hyvin. Ruohohan on tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolen....
Ainakun olisin valmis eroamaan tulee taas päivän ajan "oi kun hän on ihana". Olen epäillyt jo ties mitä epävakaata persoonallisuushäiriötä mutta kaikki oireet mitkä siihen viittaavat johtuvat kyllä muista asioista. En vain tiedä mitä tehdä sillä kokemusta ei ole aikaisemmista suhteista. Kumppani sanoo että tämä on nyt vain sitä suhteen arkea mikä tulee kaikille vähän kauemman aikaa seurusteleville. Ei vain jotenkin tunnu oikealta olla tylsän arkisessa suhteessa tämän ikäisenä.
Moni varmasti ihmettelee miksi en eroa? Pelkään vain jotenki eroamista, minusta se tähän väliin tuntuisi kyllä kaikista parhaalta vaihtoehdolta mutta olen itse todella herkkä eikä minulla ole niin läheisiä ystäviä joten pelkään jääväni yksin. Lisäksi eron ajattelemisessa tulee jotenki haikea olo, pelkään vain että tulisin katumaan sitä myöhemmin. Lisäksi koska tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni en tiedä että onko tämä vain joku hetkellinen alamäki ja tulen katumaan myöhemmin eroa? Mitä mieltä te olette? Kannattaako "voittaa pelot" ja erota vai sinnitellä?
-Erk
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuskinpa tuo mikään persoonallisuushäiriö on, tai sitten meitä on suomessa tuhansia...
Itselläni ihan samanlainen tilanne poikaystäväni kanssa. Jos eroan, kadun varmasti. Mutta luulenpa että kasvan siinä samalla ja itsenäistyn, minulla ikää 21 ja takana kolmen vuoden suhde.
Sieki oot tosi nuori niinku minäkin, ja minä jaksan uskoa siihen että vaikka eroaisin niin selviän, aina selviän vaikka olisin miten yksin, ei minullakaan kavereita liiemmin ole. Aina löytyy joku joka välittää. Vaikka yritän uskoa siihen koko elämän kestävään rakkauteen niin onhan se itelleen myönnettävä ettei välttämättä 17-vuotiaana löydetty rakkaus kestäkään, se voi olla enemmän harjoittelua ja kasvamista molemmin puolin...
Mutta en tiedä, en vastaa mitään tuohon mitä tekisit, se ratkaisu selviää ihan itsellesi. Tää koko höpinä oli vähän eroamisen näkökulmasta ehkä kirjoitettu koska itselläni vaakakuppi alkaa kallistumaan sen puoleen, koska poikaystäväni ei ole lainkaan sellainen kenen kanssa haluaisin viettää loppuelämäni ja koska haaveilen usein muista niin en halua häntä myöskään sillä loukata. Roikun hänessä siksi etten halua olla yksin. Se ei ole riittävä perustelu parisuhteelle miusta...
Välillä ihminen tarvitsee sitä yksinäisyyttä ihan vaan löytääkseen itsensä, sellainen olo minulla (ainakin tällä hetkellä :D) on. Kun on vielä nuori niin ehtii olla villi ja vapaa ja nauttia omasta ajasta, löytää uusia kavereita, harrastaa sun muuta, minua tämä (poikaystäväni aiheuttama) hirmuinen kahlehtiminen seurustelusuhteeseen on alkanut ahdistaa. Ota itellesi aikaa :)
Ja tosi hyvää joulua, katsele mitä uusi vuosi tuo tullessaan...
Ihanaa kun on nuori ja kaikki elämä vielä edessä. Kun sen elämän vain osaisi elää niin, ettei "vanhana" joudu tekemisiään katumaan. Näissä viestiketjuissa kautta linjan on niin paljon tuskaa ja surua väärin eletyistä elämistä, että se panee miettimään hyvinkin tarkaan omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiä. Miten jotkut ihmiset voivat olla niin kylmiä, tunteettomia ja itsekkäitä? Miten jotkut taas alistuvat suhteessa lähes hyväksikäytetyiksi, vailla mitään omanarvon tunnetta?
Kovin surullinen esimerkki siitä, miten elämä voi kohdella ajattelematonta, asiat itsestäänselvyytenä ottavaa kulkijaa: http://keskustelu.suomi24.fi/node/8721950
Sitä pohtii miten omia lapsiaan ja lastenlapsiaan osaisi opastaa ja neuvoa elämän karikoiden läpi, vai pitäisikö vain antaa heidän itse erehdysten ja valintojen kautta oppia. Miten neuvoa ja opastaa ettei kuitenkaan liikaa puutu heidän valintoihinsa? Olla sitten tukena ja olkapäänä kun se aika tulee?
Onnea teille nuorille, ajatelkaa itseänne, mutta huomioikaa myös kumppaninne. Älkää olettako että kumppani on itsestäänselvyys, vain teitä varten elävä ja oleva.